Marko Kilpi: Kadotetut

Olen lukenut elämässäni melkoisen pinon dekkareita, ja kymmenisen vuotta sitten elin vaihetta, jossa en paljon muuta lukenutkaan. Rakkaus lajityyppiin on yhä liekeissä, ja miksipä ei olisi, onhan dekkarikin muuttunut edukseen vuosien saatossa. Monenlaista alalajia on versonut dekkaribuumin myötä niin Suomessa kuin muuallakin.

Dekkareita luen ennen kaikkea viihtyäkseni, päästäkseni irti arjesta. Mikä tahansa höttö ei kuitenkaan kelpaa. Samoin kuin kaikessa viihteessä myös dekkarikirjallisuudessa laatu on tärkeää. Hyvä, uskottava ja samalla jännittävä ja yllyttäväkin juoni kuuluu tietysti peruskalustoon. Siihen saa mieluusti sitoa yhteiskunnallisuutta, ihmissuhdekuvioita ja kenties jopa romantiikkaa. Huumorikin on sallittua. Henkilöiden pitää olla eläviä ja tosia. Kielen pitää olla sujuvaa, sellaista, ettei jatkuvasti tökkää virheisiin tai kummallisiin kielikuviin. Runollista ja kaunista kieltä en niinkään dekkarilta kaipaa, soljuvuus on tärkeämpää. Lukemisen pitää sujua vaivattomasti. Kaikesta tästä on usein seurauksena, ettei kirjasta kovin paljoa jää käteen analysoitavaksi, kun lukunautinto on siitä otettu. Juontakaan kun ei oikein paljon kannata paljastaa.

Niinpä en oikeastaan ihmettelekään, että luulin Marko Kilven Kadotettujen olevan ensimmäinen miehen tuotannosta lukemani teos (tai tarkalleen ottaen kuuntelemani, sillä tämä tuli ahmittua äänikirjana). Tätä kirjoitusta varten kuitenkin lukaisin Kilven esittelyn Wikipediasta, ja sieltä selvisi, että Kilven esikoisdekkari oli nimeltään Jäätyneitä ruusuja (Nemo 2007). Nimi alkoi soittaa jotakin pientä kelloa muistini hämärässä takanurkassa, ja kas, löytyi tällainen muistiinpano (9.6.2008):

Marko Kilpi on ammatiltaan poliisi ja dokumenttiohjaaja. Kaksinaisuus tulee esiin myös esikoiskirjassa, koska päähenkilö Olli Repo on aloitteleva poliisi mutta entinen mainosalan ammattilainen.

Olli on joutunut perehdyttämisjaksolle entiseen kotikaupunkiinsa, kauas omasta perheestään. Kurjuutta lisää se, että oma isä etsii hänet nopeasti käsiinsä, vaikka Olli ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

Kirjassa on paljon yksityiskohtaista poliisityön kuvausta ja ammattiin liittyvää pohdintaa. Rikosjuonena on kummallisen terroristin jahtaaminen. Mystinen mies tekee rikoksia sattumanvaraisesti kostaakseen oikeuslaitoksen heikot rangaistukset kenelle tahansa. Olli pääsee miehen jäljille, mutta kummallisesti isäkin ilmestyy yhä uudelleen esiin.

Rikollista jahdatessaan Olli selvittää myös oman perheensä synkkää historiaa.

Kovin uskottavalta juoni ei vaikuta, mutta oma viehätyksensä kerronnassa kyllä on.

Kirja sai siis Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon, mikä lienee yksi syy siihen, miksi olen kirjan lukenut. Mitenkään kovin innostunut en ole selvästikään lukemastani tuolloin ollut. Gummeruksen kustantama Kadotetut ilmestyi vuonna 2009 ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana, edustamassa sitä ”kevyempää” kirjallisuutta. Silloin en vielä kirjaan tarttunut, mutta nimi oli jäänyt sen verran mieleen, että olen jossakin vaiheessa ostanut paperiversion, siis ihan oikean kirjan, kirjahyllyyni. Lukematta se kuitenkin vielä oli, mutta sitten onnekseni törmäsin tähän äänikirjaversioon kirjastossa. Sen parissa onkin sitten yli viikko hurahtanut mukavasti, kun sitä on kuunnellut autossa työmatkaseurana.

Kadotetuissa päähenkilö on edelleen Olli Repo, konstaapeli, joka nyt vuorostaan itse on perehdyttämässä harjoittelua suorittavaa poliisikokelasta työhön. Valitettavasti kaikki vain ei suju ongelmitta, kun nuori mies ei tunnu lainkaan ymmärtävän, mistä poliisin työssä oikein on kysymys. Kuten edellisessä, myös tässä dekkarissa Kilpi pohtii paljon poliisin roolia ja työn mielekkyyttä sekä muutenkin maailman menoa, kuten ihmisten loputonta julkisuudenkaipuuta ja toimittajien sekä lakimiesten moraalittomuutta. Paikoin filosofoinnit keskeyttävät toiminnan hieman hämmentävissä kohdissa.

Valittelin Jäätyneitten ruusujen juonen epäuskottavuutta. Siitä ei voi valittaa Kadotetuissa. On vaikea sanoa, on se hyvä vai paha. Tapahtumat nimittäin ovat kauheita, mutta valitettavasti maailma ja Suomikin ovat muuttuneet sellaisiksi, että romaanin tapahtumat voivat kevyesti olla realistisia. Kilpi myös viittaa suoraan oikeisiin kamaluuksiin, niin kauppakeskuksessa räjähtävään pommiin kuin koulusurmiinkin. Vain sitä oikeastaan alussa kummastelin, että Olli on järjestyspuolen konstaapeli, siis peruspoliisi parhaimmillaan, mutta silti hän varsin syvällisesti uppoutuu tutkittavina oleviin vakaviinkin rikoksiin. Yleensä dekkareissa näitä hommia tekevät rikospuolen komisariot tai ainakin ylikonstat. Tätä samaa muuten ihmettelee kirjassa Ollin esimies Boman, ja Olli selittää, että kaikkien poliisien pitää olla kiinnostuneita kaikista rikoksista. Mikään poliisityön asiantuntija en todellakaan ole, joten en tähän ota sen enempää kantaa. Fiktiostahan on kuitenkin kyse.

Alussa Olli ja kokelas Heikki kutsutaan paikalle, kun erään kerrostalon autotallissa puuhaillaan jotakin epäilyttävää. Paikalta korjataan muiden ohella kolmetoistavuotias Tomi, jonka vanhemmat ovat menestyneitä lääkäreitä. Vanhempien vaikutusvalta on niin suuri, että lastensuojelutoimiin ei ryhdytä, vaikka tarve näyttäisi olevan melkoinen.

Varsinainen juoni kuitenkin käynnistyy, kun BB-talosta ulos potkittu pikkujulkkis Sami katoaa kesämökiltään kesken saunomisen kuin tuhka tuuleen. Vaikka poliisi epäilee julkisuustemppua, etsinnät aloitetaan. Toimintaa saadaan tarinaan, kun Ollin työtoveri on vähällä jäädä poliisia pakenevan auton alle epäonnistuneessa pysäytysyrityksessä. Pian tämän jälkeen toinen samantapainen tv-julkimo pahoinpidellään raa’asti baarissa, ja autonromusta löytynyt sormenjälki yhdistyy rikokseen. Sitten katoaa nuori nainen tanssitunnin jälkeen, ja poliisi pääsee tekijän jäljille. Lukija tietää jonkin verran poliisia enemmän, sillä välillä tapahtumia kuvataan Samin näkökulmasta.

Usein dekkarin ongelmana on keskivaiheen junnaus. Sitä ei totisesti Kadotetuissa ole. Olin hieman hämmentynyt, kun rikollinen oli jo telkien takana ja uhritkin löytyneet, mutta levyjä oli vielä neljännes kuuntelematta. Rikoksen ratkeaminen olikin tässä kirjassa vasta vaisua alkusoittoa loppuhuipennukselle, jossa riittää niin toimintaa kuin jännitystä. Kilvellä ei ole kirjassaan mitään turhaa, vaan kaikki mitättömältäkin vaikuttava liittyy lopulta yhteen.

Useaan otteeseen kirjaa kuunnellessani ajattelin, että se muistuttaa monin tavoin Matti Yrjänä Joensuun parhaita Harjunpää-dekkareita. Joensuu ei ihan suurimpia suosikkejani ole ollut, mutta kuitenkin mies kirjoittaa laadukasta poliisiromaaniproosaa. Kilpi ei ainakaan häviä vertailussa. Kilven kolmas dekkari Elävien kirjoihin ilmestyi tänä vuonna ja on parhaillaan Savonia-palkintoehdokkaana. Sen verran symppikseltä Olli vaikuttaa, että pakko on varmaan sekin lukea.

Erityiskiitos vielä Niko Saarelalle, jonka luenta on nautittavaa ja sopii tähän kirjaan loistavasti.

Marko Kilpi: Kadotetut

Gummeruksen äänikirja 2010, 11 cd:tä. Lukija Niko Saarela.