Nykänen ja Sipilä: Paha paha tyttö

Viittasin jo eilisessä jutussani Jarkko Sipilän dekkarista Muru kustannusosakeyhtiö Crime Timeen, joka sloganinsa mukaan julkaisee reiluja rikoksia. Crime Timellä on nettisivut osoitteessa www.crime.fi ja osuuskuntaa pääsee seuraamaan myös Facebookissa. Linkki löytyy em. nettisivulta. Aiemmin luin kustantamon julkaiseman Seppo Jokisen Ajomiehen, mutta vasta nyt ehdin tarttua heti tuoreeltaan ostamaani Pahaan pahaan tyttöön, joka oli koko yrityksen ensimmäinen julkaisu viime syksyltä.

Paha paha tyttö on Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhdessä kirjoittama dekkari, jossa on mukana kummankin tuotannon keskeisiä toimijoita, Sipilältä Takamäen porukka ja Nykäseltä Raid ystävineen ja Jansson tutkintaryhmineen. Idea on kiva, sillä jo aiemmin kummankin kirjoissa ovat taustalla vilahdelleet toisen kirjailijan poliisit. Esimerkiksi Nykäsen hahmo rikoskomisario Ariel Kafka ja Sipilän Takamäki ovat kohdanneet poliisitalolla. Nykäsellä on hieman humoristisempi ote kirjoissaan kuin ankaran ja jopa kuivan realistisella Sipilällä, joten sekin tuo tähän yhteisteokseen oman mukavan mausteensa.

Raidin hahmolla on rasitteenaan Kai Lehtisen habitus, mutta se ei tietenkään ole Nykäsen vika. En vain voi sille mitään, etten enää voi lukea Raidista näkemättä miestä silmissäni Lehtisenä. Eipä se oikeastaan kovasti haittaakaan, sillä Lehtinen sopii hyvin Raidiksi.

Kirja alkaa takaumajaksolla, jossa Raid ja Salmela, ataripoliisi Suhosen nuoruudenystävä, tekevät pikaiset asekaupat. Paikalla on myös Salmelan tyttöystävä Marika. Pariskunta on matkalla synnytyssairaalaan, jossa on tarkoitus käynnistää synnytys.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Salla on Helsingissä pornokauppias Sundmanin palkkalistoilla. Kuuluista liikemies Sebastian Virta juhlii onnistunutta yrityskauppaansa ja uutta nimitystään kansainväliseen firmaan tapansa mukaan railakkaasti. Mukana on huumeita ja maksettuja naisia. Salla poistuu bileistä kuvattuaan ensin salaa kännykällään kohtauksen, jossa Virta käyttää kokaiinia ja prostituoitu tanssii alasti pöydällä. Video polttelee Sallaa, ja tyhmyyksissään hän näyttää sen poikaystävälleen Jusalle, joka kuuluu moottoripyöräjengi Prikaatiin. Jusa kiinnostuu kunnolla vasta seuraavana päivänä tajuttuaan, että videolla voisi pelastaa rahapulaan joutuneen Prikaatin maineen ja samalla saada itselleenkin jotakin etua. Salla ei kuitenkaan halua antaa puhelintaan, vaan pakenee. Myöhemmin hän pyytää apua isältään Salmelalta, joka on joutunut Prikaatin tappolistalle ja piileskelee Oulussa.

Janssonin ryhmä saa Ruotsin poliisilta tiedon, että Raid on tulossa Suomeen. Varjostamaan pistetyt poliisit Huusko ja Susisaari näkevät, kuinka Raid osuu Sundmanin liikkeeseen samaan aikaan kuin Virran henkivartijat, jotka yrittävät puristaa Sundmanilta tietoa Sallasta. Paikalle saapuvat myös verotarkastajat. Kiristyskuvio monimutkaistuu, poliisit, moottoripyöräjengi ja Raid hääräilevät tahoillaan ja polut risteävät useaan kertaan. Juoni on huomattavasti kimurantimpi ja vauhdikkaampi kuin esimerkiksi Murussa, koska mukana on tuntematon tekijä eli Raid, joka toimii lain väärällä puolella mutta ehdotonta moraaliaan noudattaen. Raidin maine on melkoinen, sillä edes Tukholman mp-jengiläiset eivät halua joutua tekemisiin hänen kanssaan.

                                                                                               

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjassa prostituoitu käyttää oman ammattikuntansa edustajasta nimitystä prosti. Törmäsin muotoon ensimmäisen kerran tänä syksynä Jari Tervon Laylaa lukiessani ja muistaakseni joku muukin kiinnitti sanaan huomiota. Tervohan käyttää kirjassaan myös verbiä prostata.

Toinen ajatteluttava yksityiskohta on kirjojen kannet. Sekä Ajomiehen, Murun että Pahan pahan tytön kannet on suunnitellut Lasse Rantanen. Tyyli on tunnistettava mutta jotenkin pelkistys on aika tylsää. Tässä kirjassa kanteen on piirretty naisen kädessä oleva kännykkä, Ajomiehessä on Volvon kuva, Murussa veitsestä tippuu veri. Aika osoittelevaakin.

Luin myös tämän ja Murun väärässä järjestyksessä, sillä Sipilän hahmojen tarina on jatkumo. Salmela on mukana Murussakin, ja Salla siinä myös mainitaan. Saatoin siis olla ihan varma, että kumpikin selviää tästä kirjasta hengissä J

Harri Nykänen ja Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Crime Time 2010. 268 s.

Ostettu.

Lukutoukan vuosi 2011

Lukuvuosi 2011 on ollut ennätyksellisen monipuolinen ja hedelmällinen kaikin tavoin. Kirjablogin aloittamisella on varmasti ollut melkoinen vaikutus niin lukemisen määrään kuin laatuunkin, aivan kuten Salla omassa yhteenvedossaan toteaa. Blogeista saa mainioita lukuvinkkejä, ja niitä on todella mukava itse jakaa. Susan Lukutoukan vuosi -haasteen avulla kokoan yhteen omaa lukusaldoani. Harmittelen vain, että en ole merkinnyt mihinkään muistiin tammikuun lukemisiani. Vasta helmikuussa kopioin jostakin blogista idean listata kuukauden luetut kuun lopussa. Aloin sitten pitää ajantasaista listaa blogini lisäsivulla. Loppuvuodesta aloin laittaa listaan myös linkit omille blogisivuilleni. Tammikuussa olen kirjoittanut blogiin vain neljästä lukemastani kirjasta. Millään en voi uskoa, että se kertoisi koko totuutta, koska keskimääräinen kuukausisaldo ylittää kymmenen kappaletta kevyesti. Laskipa miten tahansa, olen vuoden 2011 aikana lukenut yli 150 kirjaa! Blogitekstejä on kertynyt kaikkiaan yli 200, tosin siinä ovat mukana vuoden 2010 aikana kirjoitetutkin. Myös lehtitekstejä on syntynyt ihan mukava tukku, joten kirjoittamisen voinee jo laskea ihan vakavaksi harrastukseksi lukemisen ohella.

Mutta Susan kimurantin haasteen kimppuun. Yritän noudattaa alkuperäistä ideaa siten, että laitan kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan. Lisäksi käytän kutakin kirjaa vain yhdessä kohdassa. Linkit viittaavat omiin kirjoituksiini.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Annie Proulx’n Näin on hyvä.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Antti Tuomaisen Parantajaa.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Jean Untinen-Auelin Maalattujen luolien maa.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Ilmari Kiannon Punainen viiva.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? Sarah Watersin Vierasta kartanossa.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Turkka Hautalan Paluu.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Annabel Lyonin Aleksanterin opettaja.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Hilkka Ravilon Mesimarjani, pulmuni, pääskyni.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Kari Hotakaisen Ihmisen osan.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Jussi Valtosen Siipien kantamat.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Useimmat dekkarit sopisivat tähän, mutta valitsen Katja Kaukosen Odelman.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Jarkko Sipilä: Muru

Keväällä kirjoitin tamperelaisen Seppo Jokisen uutuusdekkarista Ajomies. Jokinen on mukana dekkarikirjailijoiden osuuskuntamuotoisessa kustantamossa Crime Time. Kirjoituksessani käsittelin jonkin verran osuuskunnan toimintaideaa. Edelleenkään puljulla ei ole esimerkiksi nettisivuja, joista saisi enemmän tietoa. Wikipediassa on kirjailijalista, jota on päivitettykin. Lyhyesti ideana on, että kirjailijat saisivat kirjansa tuotosta leijonanosan kustantamojen perinteisesti jakamien murusten sijaan. Ihan hyväksyttävää, mutta. Mutta on se, että osuuskunnan jäsenet ovat enemmän tai vähemmän pitkän linjan kirjoittajia, joilta dekkarin rakentaminen sujuu jo rutiinilla. Kustantamojen tekemä pohjatyö tuskin on kenenkään osalta ollut aivan olematonta uran alkuvaiheessa, vaikka joukossa on toimittajataustaistakin väkeä. Ymmärrän, että osuuskunta yrittää tahollaan ravistella perinteistä kustannustoimintaa. Olisiko aika muuttaa käytänteitä ja alkaa korvata kunnolla niille tekijöille, jotka vuodesta toiseen tekevät kustantamolle takuuvarmaa tavaraa?

En yleensä tee muutoksia kirjoituksiini, mutta nyt tuli niin painava oikaisu, että se on tehtävä. Crime Timellä ON omat verkkosivut: www.crime.fi 

Luin joulunpyhillä kaksi Crime Timen huomissa julkaistua kirjaa. Jarkko Sipilän Muru oli niistä ensimmäinen käteeni osunut. Sipilällä on rikostoimittajatausta, ja mies on pitkän linjan dekkaristi. Takamäki-sarjaan kuuluva Seinää vasten sai Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon vuonna 2009. Nimihenkilö komisario Takamäki työskentelee Helsingin rikospoliisissa. Perikunnollisen ja tavallisen komisarion tutkintaryhmään kuuluvat mm. Anna Joutsamo ja soluttautumistehtäviin erikoistunut boheemi Suhonen. Lisäksi kuvioihin kuuluu usein tv-toimittaja Sanna Römpötti, joka välillä ahdistelee tutkijoita, välillä antaa itsekin vinkkejä tutkintaan.

Muru alkaa kaupungin vuokra-asunnosta löytyvästä nuoren naisen ruumiista. 27-vuotias Laura Vatanen eli muru on tapettu asunnossaan raa’asti. Tutkimukset etenevät mukavan ripeästi, ja jo sadan sivun paikkeilla poliisilla on säilössä mies, joka tunnustaa tappaneensa Lauran. Sitten mies pyytää asianajajakseen Nea Lindin. Lind ja Römpötti sekoittavat poliisin pakkaa, ja tutkimuksia on pakko jatkaa. Samaan aikaan Suhonen on kaivellut vanhalta nuoruudenystävältään saamaansa vinkkiä, joka lopulta johdattaa hänet kätketyn ruumiin luo. Tarvitaan vielä koko joukko raakaa poliisityötä ja hiukan onnea, mutta rikollinen napataan lopussa.

Ei siis mitään kovin mullistavaa. Sipilän kirjat ovat juuri tällaisia. Juoni etenee kuin Helsinki-Turku -moottoritie, vakaasti ja varmasti vain muutamia loivia mutkia tehden kohti loppuaan. On turha odottaa mitään kovin kummoista kikkailua, huumoria tai leikittelyä. Kieli on selkeää ja hallittua, toimittajamaista. Väliin mahtuu moraalisia pohdintoja ja jopa yhteiskunnallista saarnaa vaikkapa muuntorangaistuksen poistamisen tuhoisista vaikutuksista.

Murun on lukenut ainakin Norkku.

Jarkko Sipilä: Muru

Crime Time 2011. 255 s.

Pakkolukuloma :)

Aatonaattona päätin, etten joulunpyhillä avaa tietokonettani. Lupaus tuli pidettyä, ja vielä samalla lähes tuplattua. Tapanin myrsky näet puhalsi paitsi pihamäntymme nurin myös sähköt ja puhelinyhteydet taivaan tuuliin. Sähköt palasivat tänään aamulla, nettiyhteys noin tunti sitten.

Eipä hätää. Maalla asutaan, joten puuhella on, samoin oma kaivo ja aiemmista vahingoista viisastuneina omistamme myös aggregaatin, joten edes pakastin ei sulanut. Mutta mitä tehdä? Miten saada aika kulumaan ”70-luvulla”, kuten poika olotilamme määritteli? Onneksi on kirjoja.

Luinkin sitten kirjan päivässä. Alkuun dekkareita: Jarkko Sipilän Muru ja Jarkko Sipilän ja Harri Nykäsen yhteisdekkari Paha, paha tyttö. Sitten kaivoin hyllystä kesällä hankkimani Kirsti Ellilän Miehen tuoksun. Tänään ahmaisin Simo Pajusen Kaartin ja sain jo aimo viipaleen Sinivaaran Kevään hämärästä luettua. Kaikista analyysia tulossa.

Aivotyötä on myös tehty sekä Blogistanian Finlandian että Lukutuokan vuoden parissa. Nekin tulevat vielä tämän vuoden puolella.

Hengissä siis ollaan, vaikka vaihteeksi hiljaiselossa.

Joululukemiset jonoon?

Viime vuoden joulukuun kolmantenatoista olen kirjoittanut joululoman lukusuunnitelmistani. Loma on jälleen käsillä ja lukusuunnitelmiakin on. Vuosi sitten olen näihin aikoihin juuri lopetellut Denise Minan dekkarin Päätös, joka nimensä mukaisesti päätti kolmiosaisen sarjan. Kirjoitin sittemmin sarjasta ja ylipäätään sarjamaisuudesta tänne. Minalta on ilmestynyt uusia kirjoja, joista lukematta mutta hankittuna (taisi jostain alesta tarttua mukaan) on Veripelto-niminen dekkari.

Olen lueskellut joulun alla myös novelliantologiaa Moralla murhaa mukavasti, jossa neljä salonseutulaista kirjoittajaa julkaisi rikosnovelleja. Tilasin kirjan suoraan kirjoittajilta, ja alkuunkin pääsin, mutta sitten kirja jäi jostain syystä roikkumaan ja pyörimään yöpöydälleni. Uutta puhtia lukemiseen sain, kun kirja kesällä voitti toisen palkinnon Möllärimestari-kilpailussa. Kilpailu on tarkoitettu omakustannekirjoille, ja Mora kilpaili novelliantologiasarjassa. Palkinnon jälkeen ehdotin kirjasta juttua paikallislehteen, ja ilokseni idea hyväksyttiin, luin kirjan, kirjoitin jutun ja se julkaistiin. Nyt samainen nelikko on jo kirjoittanut toisen kokoelman Rakkaudella sinun – kuolema, josta minulta pyydettiin juttu lehteen. Sen pitäisi ilmestyä ihan näinä päivinä.

Joulun alla suunnittelin lukevani työkavereilta lainatut dekkarit Kuin hiipuva hiillos (Annika Sjögren) ja Pakenija (Thomas Boström). Molemmat luinkin ja niistä myös kirjoitin tänne. Sjögrenistä pidin sen verran, että alennusmyynnistä lähti mukaan Ei liikahda lehtikään. Tosin se on vielä lukematta.

Äidiltä lainattu Amy Tanin Rouva Chenin henki tuli suunnitelman mukaan luettua, mutta Richard Masonin Meren huoneissa joutui olemaan lainassa syysloman yli, ennen kuin se pääsi luettavaksi. Nyt sekin on jo palautettu omistajalleen. Masonin Muistojen huoneet minulla on ollut jo pitkään, mutta antikkakäynnillä sorruin ostamaan myös romaanin Yhdessä. Lukematta vielä kummatkin. Gil Courtemanchen Kigalin sunnuntait on vieläkin lainassa. Saapa nähdä, miten sen kanssa käy. Yritetään!

Kirjastosta lainatut Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja Margaret Atwoodin Herran tarhurit luin muistaakseni vasta loman jälkeen. Alakoski oli oikein hyvä, mutta Sikalat odottaa vieläkin hyllyssä. Atwoodiin ihastuin todella, ja olen vuoden aikana hankkinut hänen kirjojaan parikin. Lisäksi luin kirjastosta lainaamani Sokean surmaajan keväällä.

Loppujen suunnitelmien kanssa kävi sitten hullummin. Rimmisen Nenäpäivä on edelleen lukematta, samoin Salmelan 27 kertaa kuolema (vai mikä se nyt oli) ja Pulkkisen Totta. Viimeksi mainitun olen jo luvannut lukea ensi vuonna.

Mutta mitä sitten tänä lukusesonkina? Kirjoja on jonossa tuhottomasti J! Jonon kärkipäätä kahisuttelevat ainakin Simo Pajusen Kaarti, Irja Sinivaaran Kevään hämärä ja mielenkiintoinen, vasta tammikuussa virallisesti ilmestyvä uutuus eli Emma Donoghuen Huone. Töistä laahasin myös Vilja-Tuulia Huotarisen voittoisan Valoa valoa valoa. Siitä jo ehdin ensimmäisen luvun jossain välissä lukeakin. Töistä toin myös äänikirjaversion Marja-Leena Tiaisen kirjasta Alex ja pelon aika. Se olisi hyvä ehtiä kuunnella ennen töihin paluuta, sillä tarkoitus olisi luettaa kirjaa asiakkailla. Kuunneltavaa on kyllä kosolti muutenkin. Kesken ovat sekä Hirvisaaren Minä Katariina että Hotakaisen Jumalan sana. Kuuntelujonossa ovat vielä Agatha Christien Seitti, Karo Hämäläisen Erottaja ja Katja Ketun Kätilö, josta odotan paljon.

Ehkä en tänä vuonna lupailekaan sen tarkemmin. Katsotaan, mitä käteen osuu. Nyt toivotan kaikille oikein lukuisaa joulua sekä kirjallista uutta vuotta!

Kiskossa 22.12.2011

Asko Sahlberg: He

Asko Sahlbergia on kehuttu paljonkin, mutta lopullisesti minut sai vakuuttumaan Anna S., oma ”kirjastotätimme” (minua ainakin kymmenen vuotta nuorempi). Anna suositteli lämpimästi Sahlbergin uutuutta Häväistyjä. Siihen en kuitenkaan arvannut tarttua. Tutulta vaikutti myös kirjaston hyllyssä ollut Tammilehto. Se kuitenkin tuntui liian vaativalta sivumääränsä ja aiheensakin perusteella. Niinpä ensikosketukseksi valikoitui viime vuonna ilmestynyt He. Sahlberg on ollut kahdesti Finlandia- ja Savonia-palkintoehdokkaana ja kerran myös ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Wikipedia).

Sahlberg on jo vuosia asunut Ruotsissa. Niinpä entistäkin enemmän arvostan miehen sanankäyttöä. Miten pitää suomen kieli elävänä ja taipuisana ulkomailla, toisessa kieliympäristössä? Jotkut vain osaavat.

Tykästyin nimittäin Sahlbergin tyyliin kerta heitolla. He on historiallinen pienoisromaani, mutta tarina on paljon mittaansa suurempi. Eletään aikaa tuoreessa Suomen suuriruhtinaskunnassa, pian Suomen sodan jälkeen Pohjanmaalla, lähellä Vaasaa. Nimettömäksi jäävällä maatilalla isännyyttä pitää veljeksistä nuorempi Erik, joka on aikanaan nainut naapuritalosta Anna Janssonin. Isoveli Henrik on aina ollut levoton ja luopunut omasta tahdostaan isännyydestä ja perinnöstä maailmalle lähtiessään. Kohtalo heittää veljekset eri puolille alkavassa sodassa.

Kirjan aloitussivulla Henrik kuitenkin odottamatta palaa kotitaloonsa. Paluu herättää ristiriitaisia tunteita muissa asukkaissa. Muonamieheksi kutsuttu mies tarkkailee tapahtumia sivusta ja muistelee lyhyesti, miten kaikki aikanaan alkoi mennä pieleen, kun Henrik nuorena poikana päätti ostaa itselleen Janssonin petomaisen hevosen. Kun hevoskauppa meni pieleen, alkoi mennä kaikki väärin, naisasioita myöden.

Tarina etenee lyhyiden kappaleiden tahdissa. Kertoja vaihtuu tiheästi. Välillä äänessä on Emäntä, välillä sukulaismies Mauri tai miniä Anna veljesten lisäksi. Vaikka sivuja on vain 120, tapahtuu paljon ja vielä enemmän kerrotaan. Sahlbergin kieli on kristallinkirkasta, vaikka materiaalia on oikeastaan pakahduttavan paljon. Paikoin on tehokeinoina vanhahtavaa sanastoa, mutta muutoin kieli on nykyaikaista. Ihminen on sama, vaikka aikaa on kulunut kaksisataa vuotta. Kateus, viha, rakkaus, ahneus säätelevät ihmisten toimintaa. Viittauksia on tarinan tasolla suuriin kertomuksiin Raamatusta alkaen.

Minna on lukenut ihan hiljattain Häväistyt, ja sekä pitänyt että ei (ihan kaikesta), mikäli oikein ymmärsin. Sara taas on lumoutunut Yhdynnästä. Jotenkin ajattelin, että myös Salla olisi kirjoittanut jotakin Sahlbergista, mutta ei ainakaan tunnistelistalla ollut tämän nimeä. Mietin myös, onko tämä enemmän miesten kirjallisuutta. Onko?

Asko Sahlberg: He

WSOY 2011. 120 s.

Krooninen kulttuurin ylikunto

Muistan joitakin vuosia sitten tehneeni kulttuurikuntotestin Ylen verkkosivuilla. En ollut kovin yllättynyt, kun sain tulokseksi: ylikunto. J Saattaa olla, että tila on krooninen. Ainakin siltä tuntuu, kun tein mielessäni ja sitten tännekin listausta vuoden 2011 kulttuuririennoista. Tältä näyttäisi, mikäli kolme kalenteriani mitään muistavat:

Helmikuun alussa oli eräässä kaupunginosassamme hauskassa ja lämminhenkisessä runoraati-illassa. Runebergin päivänä olin katsomassa tanssiesitystä Kuka jää yksin? Kyseessä oli värikäs ihan kaikkein pienimmillekin suunnattu musiikin, värien ja liikkeen koossa pitämä pikku esitys. Seuraavana päivänä kävin elokuvissa katsomassa Hella W:n. Elokuva herätti sen verran aivotoimintaa, että luin keväämmällä Vappu Tuomiojan muistelmat Sulo, Hella ja Vappuli. Kulttuuriputki jatkui heti seuraavana maanantaina, kun olimme ammattiyhdistyksen teatteriretkellä Helsingin kaupunginteatterissa. Katsoimme mahtipontisen musikaalin Wicked. Puolen kuun paikkeilla pääkirjaston kellarissa esitettiin runoja otsikolla Vihreet tähystimet. Kyseessä oli Turku-aiheinen tekstikooste, jonka esitti lausuja Riitta Vasenkari.

Maaliskuu alkoi kirjailijaillalla, jossa olivat kirjoistaan puhumassa Juha Numminen, Harri Nykänen ja Antti Tuomainen. Pari viikkoa myöhemmin oli paikallisessa lukupiirissä kertomassa, mitä olin lueskellut sitten viime näkemän. Ilokseni lukupiiri voi hyvin, vaikka itse jouduinkin sen vetämisestä luopumaan. Ohjaajavaihdos teki varmasti ihan hyvää kaikille osapuolille, vaikka haikeana lähdinkin. Ammattiyhdistyskin taas tarjosi kulttuuria, tällä kertaa Helsingin kaupunginteatterissa katsastettiin Enron. Samalla viikolla tein jutun vaskiolaisten nuorten teatteriesityksestä Pikkuruu Mustanmusta, joka perustui Sirpa Puskalan lastenkirjaan. Maaliskuuhun mahtui myös kotikaupungissa esitetty musikaali Sound of Music.

Huhtikuu alkoi tuhdilla teatteripläjäyksellä. Kävimme nimittäin katsomassa Turun kaupunginteatterin Anna Kareninan. Vieläkin melkein tulee hiki! Sitten oli vuorossa oman kirjaston ja paikallisten voimien järjestämä hauska runoraati. Loppukuussa vierailimme taas ammattiyhdistyksen voimin Helsingissä, mutta tällä kertaa nautimme Ateneumin hienosta näyttelystä Arjen sankarit. Vapunaattona oli ohjelmassa paikallisen kamarikuoron kevätkonsertti hienossa Wiurilan kartanon juhlasalissa.

Toukokuulta löytyy vain mystinen merkintä perjantailta 6.5: teatteri klo 18.00. Mitäköhän ja missä? Katsotaan, palautuuko muisti.

Kesäkuussa alkoivat kesäteatterit. Ensimmäinen oli Vaskiolla 17.6. Siellä meni maatalousnäyttelystä kertova Salomaan sankarit. Kuun viimeisenä päivänä kävin katsomassa Somerniemellä Emmauksen tiellä -komedian.

Heinäkuu alkoi Poikamiehen pesäpuulla, eli kesäteatterikomedialla.  Eino Leinon päivää vietetään kotikaupunginosassani runojen ja musiikin voimin, niin tänäkin vuonna. Heti seuraavana päivänä oli vuorossa komediaa, tällä kertaa Eila, Rampe ja likka seikkailivat teatteri Provinssin voimin. Taidemuseossakin kävin katsomassa sarjakuva-aiheista näyttelyä. Sen satoa täällä. Kävimme myös kuun puolivälissä katsomassa Suomusjärvellä esitettyä jatkosota-aiheista näytelmää Rakas lotta. Todellinen kulttuurin rautaisannos tuli kuitenkin oopperaretkellä. Kolme päivää matkustimme bussilla Turusta Savonlinnaan ja takaisin. Mennen tullen käytiin taidenäyttelyissä, mm. Retretissä. Kohokohta oli kuitenkin unkarilaisten esittämä Don Carlo linnassa. Ihan viime metreillä oli vielä heinäkuun lopulla kesäteatteriensi-ilta Koskella, Viekää tuhkakin pesästä. Komediaa, kuinkas muuten.

Elokuussa olikin sitten hiljaisempaa, sillä kalenteriin on kirjautunut vain runo- ja musiikkiesitys Silmäpelistä lapsenlapsiin. Syyskuu alkoi huikealla Ihmisen osalla Helsingin kaupunginteatterissa. Samaten syyskuun alkuun sijoittui lapsille suunnattu Pallo Pom! Lokakuun alkuun sijoittui kauan odotettu Sofi Oksasen ja Maija Kaunismaan kiertue Liian lyhyt hame, johon olin hankkinut liput jo keväällä. Pientä pettymystä oli kyllä ilmassa, vaikka olin hyvin valmistautunutkin levyn ja kirjan kera. Samalla viikolla esitettiin Lohjalla Kuntaliitosooppera. Kuun lopulla kevennettiin Helsingin kaupunginteatterissa komedialla Eila, Rampe ja palvattu onni sekä Porissa taidemuseon Mars longa, Markku brevis -–taidenäyttelyllä.

Marraskuu oli rauhallinen, rautaisannos teatteria nautittiin vasta kuun lopulla Turussa. Siellä katsoimme Annie Proulx’n romaaniin perustuvan näytelmän Vaarallinen harmonikka. Joulukuu alkoi kiireisenä: ensin Mielipuolen päiväkirja Martti Suosalon esittämänä (hieno!), sitten lasten runonäytelmä Allakka Pullakka ja näytelmä Ella Lapissa peräkkäisinä päivinä.  Vielä viime ponnistuksena ravintolashow Trabantti kruunasi kulttuurivuoden heti kamarikuoron joulukonserttia seuranneena lauantaina.

Yli kaksikymmentä kertaa teatterissa, lisäksi kaksi oopperaa, muutama konsertti ja taidenäyttelyitäkin puolisen tusinaa. Onhan sitä tullut nautittua, kulttuuria.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Tämän kirjan omistajaksi tulin syksyllä PEKKin kautta. Muistan hieman hämmästyneeni, kun avasin paketin. Kirja vaikutti aika erilaiselta kuin aiemmat PEKKin lähettämät. Jotenkin…kaupallisemmalta? Trillerit ovat kyllä mielilukemistani, mutta tämä jäi hyllyyn odottamaan vuoroaan. Aika pian alkoi putkahdella blogiarvioitakin, mm. Jenni, Miia ja Salla ovat tästä kirjoittaneet. Muitakin löytyy googlettamalla. Lisää painoarvoa kirja sai, kun se valittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi, vaikka voittoa ei irronnutkaan.

Jonkinlaista odotushorisonttia oli siis kirjalle alkanut hahmottua mielessäni. Vaikka välttelen blogikirjoituksia, joissa kerrotaan lukulistallani päällimmäisinä olevista kirjoista, olin kuitenkin jostakin ymmärtänyt, että Hiltunen on suunnitellut tästä sarjaa. Tämä oli hyvä tietää ja muistaa lukiessaan. Ei siis ollutkaan vielä tarkoitus kokonaan tyhjentää pajatsoa. Henkilöistä saadaan varmaan jatkossa tietää lisää. He ehkä vielä kehittyvät?

Tuolta PEKKin etusivulta pääsee lukemaan Hiltusen kirjan takakansitekstin, jossa esitellään kirjan lähtöasetelma. Päähenkilö Lia Pajala on muuttanut joitakin vuosia aiemmin Lontooseen. Taitava graafikko on päässyt pienen mutta maineikkaan Level-nimisen viikkolehden taittajaksi. Yksityiselämä on ankeahkoa. Lia on arka päästämään ketään lähelleen. Menneisyydessä Suomessa on tapahtunut jotakin, joka saa Lian varovaiseksi. Pienen kellariasunnon ikkunasta näkyy vastapäisen kirkon puistoon, johon on pelastettu hylättyjä patsaita. Niille Lia puhuu pahimmat murheensa. Sitten Lia tapaa toisen nuoren suomalaisnaisen Marin. Mari on erikoinen ihminen, jolla on harvinainen kyky lukea toisia ihmisiä, tavallaan aistia näiden tunteet ja ajatuksetkin. Merkillisen kykynsä ansiosta Mari tietää kohtaamistaan ihmisistä joskus liikaakin. Lia pääsee mukaan Marin yrityksen, Studion toimintaan. Studio on outo firma, joka ”korjaa” asioita. Lia saa esimakua Studion toiminasta seuratessaan, miten Mari väkensä kanssa laittaa suuren puhelinoperaattorin polvilleen.

Heti kirjan ensisivuilla Lia joutuu kosketuksiin Lontoota ja koko Britanniaa järkyttävän rikoksen kanssa. Cityn jalkakäytävälle on pysäköity varastettu Volvo, jonka takaluukussa on kammottavalla tavalla surmatun naisen jäännökset. Nainen on ammuttu ja sitten hänen ylitseen on ajettu katujyrällä. Lopputulos on lapioitu autoon ja tuotu näytteille. Lia ohittaa paikan bussilla, kun on menossa työpaikalleen. Kammottava rikos puhuttelee Liaa poikkeuksellisesti. Hän seuraa median uutisointia tiiviisti, eikä ajatus murhatusta naisesta jätä häntä rauhaan.

Sitten Lia tapaa Marin. Mari houkuttelee Lian mukaan suunnittelemaansa operaatioon. Tarkoitus on torpedoida rasistisen populistipuolueen nousu paljastamalla sen vetovoimaisen johtajan taustasta jotakin. Lia pestautuu vapaaehtoistyöhön pienen puolueen toimistoon. Pian alkaakin raskauttavaa aineistoa löytyä. Vastapalvelukseksi Lia vaatii, että Mari alkaa tutkia jyrätyn naisen kohtaloa. Poliisi kun ei tunnu etenevän.

Näitä kahta juonikuviota Hiltunen kuljettaa kirjassa rinnakkain (ja ne eivät onneksi kohtaa). Hiltusella on takanaan vahva toimittajatausta, mikä näkyy sujuvana, napakkana tyylinä. Kirjan ja koko sarjan perusidea on kuitenkin sen verran erikoinen, että tapahtumien pohjustus vie luvattoman kauan. Toistasataa sivua kahlasin alkua jokseenkin pitkästyneenä. Marin kykyjen ja Studion idea tuntuivat turhan epärealistisilta, eikä Liakaan vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Mutta kun toiminnan aika lopulta tulee, Hiltunen kirjoittaa koukuttavan jännittävästi. Omakin sydän alkaa pamppailla, kun Lia pakenee henkensä edestä Lontoon metrossa. En kuitenkaan voi olla nyrpistämättä nenääni sille, että Mari tunnistaa koko Englannin etsityimmän rikollisen vain katsomalla tätä silmiin.

Alku on siis hidas. Valitettavasti loppua vaivaa hieman sama ongelma. Kun Lia ja Mari ovat saaneet selville jyrätyn naisen murhaajan ja selvitettyä koko vyyhdin enemmän tai vähemmän tyydyttävästi, on poliitikon ongelma jonkinlainen antikliimaksi. En oikein tiedä, millaisia neuvoja Hiltuselle olisi voinut antaa. Ehkä tiukempaa rajaamista? Miksi kirjassa pitää olla kaksi pääjuonta omintakeisen perusidean lisäksi?

Kirjasta on siis vaikea tehdä yhteenvetoa. Mutta koetetaanpa.

Plussat:

-          naiset päähenkilöinä miehen kirjoittamassa kirjassa

-          suomalaisuuden vahva läsnäolo kansainvälisen tyylin trillerissä

-          Lontoo tapahtumapaikkana kuvattu kiinnostavasti

-          toimintakohtaukset jännittäviä

-          ajankohtaiset teemat

-          sarja: lisää odotettavissa

Miinukset:

-          epäuskottava perusidea

-          junnaava alku

-          lässähtävä loppu

Kylläpä miinuslista vaikuttaa murhaavalta! Mutta kokonaisuus jää kyllä plussan puolelle. Ehdottomasti aioin lukea Hiltusen seuraavankin jännärin.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Gummerus 2011. 424 s.


Lukunäytteen kirjasta voi ladata täältä.

Kaisa Ikola: Oikein nurin

Julkaisin opiskeluaikanani 15 lasten- ja nuortenkirjaa ihan "oikean" kustantajan kautta. Siksi olikin aikamoinen shokki, kun 10 vuoden tauon jälkeen yritin palata kirjailijaksi, eikä aikuisten maailmaan ja varsin ajankohtaiseen aiheeseen sijoittuva romskuni kelvannut kellekään.

Omakustanteeseen ei ollut varaa, joten tällä hetkellä "myyn" kirjaa vähän persoonallisella tavalla. Tällä hetkellä on palkkatyö, joten maine on nyt rahaa tärkeämpi. ;)

Omakustanteita vastaan kieltämättä on vähän ennakkoluuloja - mutta toisaalta kustantajien kautta ilmestyy sellaistakin roskaa, ettei voi kuin ihmetellä. Sehän on totuus, että jos kirjoittaa tavalla joka miellyttää juuri sitä yhtä kustannustoimittajaa, pääsee läpi - mitäpä siitä, vaikka 100 muuta lukijaa inhoaisi tekstiä.

Näin kirjoittaa Kaisa Ikola kommentissaan aiempaan tekstiini Onko omakustanne valekirjallisuutta? Kiinnostuin Ikolan kertomasta persoonallisesta kirjanmyyntitavasta ja itse romaanistakin niin paljon, että kävin hänen ohjeidensa mukaan ostamassa sen. Yllä olevat linkit vievät mukavasti asian ääreen, eli jos kiinnostutte, klikatkaapa.

Lyhyesti tilanne on siis se, että Ikola on julkaissut ensimmäisen kirjansa Lauran syyslukukausi 12-vuotiaana Kontakti-sarjassa. Jatkoksi syntyi vielä Lauran kevätlukukausi seuraavana vuonna. 16-vuotiaana Ikola julkaisi ystävänsä Minna Kulmalan kanssa ensimmäisen osan suositusta Hullu luokka -sarjasta, johon kuuluu kaikkiaan kymmenen nuortenromaania. Niistä viimeinen ilmestyi vuonna 2000. 1990-luvulla ilmestyi myös kolmiosainen historiallinen Ylämaa-sarja. Ammatiltaan Ikola on nykyään historioitsija, ja hän on julkaissut useita historiikkeja yms. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä.

Kaikesta tästä taustasta huolimatta Ikola siis ei saanut kaupattua neuleromaaniksi kutsumaansa Oikein nurin -kirjaa yhdellekään kustantamolle. Edes käsityölehdet eivät olleet kiinnostuneita julkaisemaan tekstiä jatkokertomuksena. Ikola on työstänyt käsikirjoitusta muiden töiden ohella kolme vuotta ja saanut sitä varten taloudellista tukea Pohjanmaan taidetoimikunnalta. Lunastin siis kirjan itselleni, tulostin ja mapitin 275 sivun nivaskan tekstiä. Ja luin. Pidin. Ja hämmästyin yhä enemmän. Mitä kustantajat oikein ajattelevat ja haluavat? Tarjolla on lähes täysin valmis käsikirjoitus, jonka kirjoittajalla on jo valmiiksi nimeä kirjallisuusmaailmassa. Aihe on tuore ja kirjoitustyyli vetävä. Teemat ovat ajankohtaisia ja punnittuja, vaikka käsittelytapa on kevyehkö. Mutta ei siis todellakaan kelpaa, ei kenellekään! Samaan aikaan kuitenkin kustannetaan kaikenlaista, kuten siinä aiemmassa tekstissäni jo totesin, ja kutsutaan vielä kynäilijöitä kirjailijoiksi.

Oikein nurin -kirjan päähenkilö on pikkuisen päälle kolmikymppinen Anni. Hän työskentelee nykyajan tyypilliseen tapaan epätyypillisessä työsuhteessa eli projektinvetäjänä KÄNÄ-hankkeessa. KÄNÄ on lyhenne sanoista käsityöyrittäjille näkyvyyttä, ja kyseessä on EU-rahoitteinen hanke, joka on päättymässä mutta kenties saamassa jatkoa. Edessä on vielä iso ponnistus, kun Annin pitää järjestää hankkeen yrittäjille oma pöytä kaupungissa järjestettäville käsityömessuille.

Anni on muuttanut kihlattunsa Jaakon kotikaupunkiin (joka jää nimettömäksi). Jaakko on menestyvä rakennusyrittäjä, jonka työpäivät tuntuvat vain venyvän venymistään. Hieman ujo Anni tuntee olonsa vieraassa kaupungissa yksinäiseksi ja hylätyksi. Paras ystävä Ninni asuu sinkkuna Helsingissä. Ninni pitää rohkeaa sinkkunaisen päiväkirjablogia ja houkuttelee Anniakin perustamaan blogin torjumaan yksinäisyyttä ja purkautumiskanavaksi. Pitkään epäröityään Anni uskaltaa yrittää. Kuin sattumalta hän löytää blogimaailmasta käsityöblogit. Aina käsitöitä kammonnut Anni alkaa kuin varkain viehättyä käsillä tekemisestä. Pian blogit ja käsityöt imaisevat hänet maailmaansa. Harmi vain, että Jaakolla tuntuu olevan jotakin käsityöharrastusta vastaan.

Parin kuukauden ajan seurataan Annin ja Jaakon suhteen kehittymistä. Yhtä tärkeätä on kuitenkin käsitöiden maailmaan hurahtaminen, jota Ikola kuvailee suorastaan koukuttavasti. Jos en olisi vakaasti päättänyt jo ajat sitten, että en ehdi tehdä käsitöitä, olisin voinut jopa kaivaa puikot esiin minäkin. Käsityöblogien turvallinen yhteisö, kauppojen lankahyllyt, neuletapaamiset ja lehtien ja kirjojen pyörryttävän kauniit kuvat lumoavat lukijankin, Annista puhumattakaan. Myös blogimaailman kuvaus on oivaltavasti kirjoitettu. Oli hauska seurata Annin etenemistä bloginpitäjänä ja verrata sitä omaan blogistihistoriaansa. Eivät kirja- ja käsityöblogit kauheasti toisistaan eroa. Romaanin loppu on koskettava ja uskottava. Tunnustan, että itkeä tirautinkin pikkuisen.

Jos olisin kustannustoimittaja, pistäisin käsikirjoituksen vielä yhdelle oikoluku- ja muokkauskierrokselle. Se ei kuitenkaan vaatisi kuin pientä huolittelua. Yhden kohtauksen haluaisin poistaa (tai ainakin muokata), koska siinä Anni toimii epäloogisesti ja ylidramaattisesti, luonteensa vastaisesti. Lisäksi pitäisi esimerkiksi monitori vaihtaa näytöksi ja miettiä, voisiko Annilla kenties olla oma läppäri tai nettiyhteys puhelimessaan. Mutta muutoin käsikirjoitus on ihan valmis romaani. Hyvä sellainen.

Kunnes joku kustantaja älyää tämän napata, Ikola siis myy kirjaa netissä PDF-tiedostona. Ostos kuitataan kertomalla kirjailijalle, mihin hyväntekeväisyyteen aikoo osallistua. Minä lupasin laittaa rahaa Kirkon ulkomaanavun Toisenlainen lahja -keräykseen. Olen nyt lunastanut lupaukseni ja hankkinut verkkokaupasta koulutarvikkeet. Lahja mielestäni sopii teemaan. Hyvältä tuntuu tietysti tehdä tällainen hyvä teko, mutta kyllä kirjailijakin ansaitsisi työstään palkan. Aina se vain ei tunnu onnistuvan! 

Morren itsenäisyyspäivän haaste

Joulukuu ei ole ihan parasta aikaa elämässäni, ainakaan sen alkupuoli. Säät ovat mitä ovat, ja töissä kierroksia lisätään oikein kunnolla ennen ansaitun ja hartaasti odotetun tauon alkua. Kyllä kunnon tukkanuotta ja itku sekä hampaiden kiristely aina mieltä piristävät, kun sentään ulkona sataa taas kerran vettä, jollei vaihteeksi tule räntää. L Joulustressi painaa päälle kotonakin, kaikenlaista kun pitäisi ehtiä ennen joulua ja jouluksi.

Lukeminen on jäänyt työluettavien pinojen alle, ja tuntuu, ettei oikein ehdi blogejakaan seurata siihen malliin kuin haluaisi. Jotain sentään aina, mutta ei tarpeeksi. Kaikesta tästä vininästä huolimatta sain juuri äsken loppuun aivan ihanan kirjan, josta kirjoittelen tänne toivottavasti jo huomenna.

Mukavia asioita tapahtuu tietysti myös. Viikko sitten olin katsomassa vierailevaa teatteria pikkupaikkakunnallamme. Martti Suosalo esitti monologinäytelmän Mielipuolen päiväkirja. Aivan huikea. Mykistävä. Melkein yhtä hyvä kuin vastaava teksti Tarmo Mannin käsittelyssä. Sen tosin olen nähnyt vain televisiosta. Kiva yllätys oli myös arvontavoitto Valkoisen kirahvin Opuscolossa. Kiitos!

Itsenäisyyspäivänä Morre laittoi alkuun isänmaallisen haasteen, joka on pakko ottaa vastaan. Tässä Morren säännöt:

KUUSI KOVAA KOTIMAISTA

·          valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi

·          kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012

·          suorita haaste 6.12. 2012 mennessä ja ilmoita suorituksestasi tämän postauksen kommenttiosiossa

·          voit osallistua vaikkei sinulla olisikaan blogia (tai et halua blogata aiheesta), ilmoita vain lukemasi kirjat ja valitse itsellesi     nimimerkki

·          haasteen suorittaneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto 6.12. 2012

Luen muutenkin ahkerasti kotimaista kirjallisuutta ja opintojen sekä työn takia klassikko-osasto on melko hyvin hallinnassa. Mutta ainahan on aukkoja paikattavana. Valitsin omaan kuusikkooni seuraavat kirjat ja kirjailijat:

1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kirja on saanut paljon ylistystä. Lisäksi olen ymmärtänyt, että siitä on olemassa kaksi erilaista versiota. Jääskeläiseltä olen aiemmin lukenut kokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha, johon en oikein päässyt kunnolla sisälle. Toivottavasti romaani puhuttelee paremmin.

2. Riikka Pulkkinen: Raja ja Totta

Niin, tällainen aukko sivistyksessä! Jotenkin Pulkkisen julkisuuskuva on asettunut hänen kirjojensa eteen. Nyt on aika raivata se tieltään. Vai onko? Molemmat kirjat olen hankkinut itselleni, joten aikomus on ollut ainakin olemassa.

3. Miina Supinen: Liha tottelee kuria ja Apatosauruksen maa

Romaanin olen ostanut ja novellit ovat jo lainassa kirjastosta. On siis jo pitänyt ennenkin.

4. Anni Blomqvist: Myrskyluoto

Olen nähnyt tarinan näytelmänä kahdesti, viimeksi kyynelehdin sen äärellä Paimion kesäteatterissa heinäkuussa. TV-sarjaa en ole muistaakseni koskaan katsonut, mutta Mårtensonin musiikki tietysti on tuttua. Kirjakaupan alennusmyynnistä nappasin syksyllä koko sarjan käsittävän yhteisniteen (10 euroa), joten nyt jos koskaan!

5. Raili Mikkanen: Unelmien varjot

Tämän valitsin umpimähkään kirjahyllystäni. Kyseessä on kannen mukaan romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905 – 1928. Kiinnostavaa!

     6. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Olisi tietysti hyvä osata laskea kuuteen... Lisäsin tämän, koska edellinen Kilpi, Kadotetut,  teki melkoisen vaikutuksen. Lisäksi kuitenkin luen dekkareita ja miehiä, joten ihan siksikin.

Lumooja

Keväällä haikailin täydellisen kirjallisuuslehden perään. Valitettavasti sellaista ei vielä ole hyppysiin osunut, vaan on täytynyt tyytyä melkein täydellisiin. Imagessa on vuoden mittaan ilmestynyt hyviä ja perusteellisia kirjailijahaastatteluja, mm. Sofi Oksasesta ja Pirkko Saisiosta. Niistä iso kiitos.

Taannoisella kirjoittamisen opettamisen kurssilla (josta olen paasannut kaikki lukijat näännyksiin) opettajamme esitteli myös Suomessa ja suomeksi ilmestyviä kirjoittamiseen liittyviä lehtiä. Selasin silloin Lumoojan runoteemanumeroa ja kiinnostuin. Lumooja on turkulaisen kirjoittajayhdistys Kapustarinnan lehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa (tilaushinta 20 euroa/vuosi). Päätin ainakin kokeeksi tilata lehden. (Tilausohjeet ja muutakin tietoa löytyy täältä.)

Tänään sitten ensimmäinen tilaamani Lumooja kolahti laatikkoon (nro 4/2011). Lehden alaotsikko on lupaavasti Virkee kirjallisuuslehti. Ihan virkeältä vaikuttikin. Kansi oli tällä kertaa raikkaan oranssi. Mikään kovin tuhti lukupaketti ei ole kyseessä, sillä lehdessä on vajaat neljäkymmentä sivua. Mutta sisältö on tiukan asiallisesti kirjallisuuteen keskittyvää.

Pääkirjoituksessa Marissa Janhunen pohdiskelee, miksi kirjoittaminen tuntuu välillä pakkopullalta, vaikka sitä rakastaakin. Avuksi oli löytynyt Niina Revon näkemys siitä, että kirjoittaminen on etuoikeus. Mitä tapahtuu? -palstalla on pikku-uutisia kirjoituskilpailuista sekä WSOY:n Pirunmeri-projektista ja Kirjasammosta. Kolumnin on tähän numeroon kirjoittanut Helmi Kekkonen. Aihe on kirjablogisteja varmasti kiehtova kirjahyllyn siivous. Jotakin pitäisi karsia, mutta miten voi luopua kirjoista? ”Eivät ne ole vain kirjoja. Ne ovat hetkiä oman elämäni varrelta, osa minua. Jokaisella on oma merkityksensä, jokaisella syynsä olla minun hyllyssäni, jokaisella oma tarinansa kerrottavana.” Kirjalla vesilintua -palstalla Niina Repo paljastaa, ettei pidä Gargantuasta, jonka huumori on turhan alapää- ja eritekeskeistä.

Turun kirjamessuista on kevyt reportaasi, jossa jokaiselta vastaan tulleelta kirjailijalta on kysytty jotakin. Vastaukset vaihtelevat vaikenemisesta (Jyrki Kiiskinen) kaavoituksen ihmettelyyn (Miika Nousiainen). Kirjablogin pitäjää ilahdutti eniten pitkä juttu Sara Kokkosen verkkokirjakaupasta, siis Saran kirjat -blogin Sarahan se siinä! Hieno juttu, hieno blogi ja hieno kauppa!

Kiinnostava juttu oli myös Tiia R. Junnonahon kirjoittama Setä otti syliin, jossa on kyse Jari Tervon kirjoittamasta Laylasta. ”Haluan tulkita Jari Tervon romaanin akanvirran kaanoniin ja nimittää hänet uuden feministisen kirjallisuuden kummisedäksi.” Että näin!

Lumooja julkaisee myös kaunokirjallisia tekstejä. Tässä numerossa on Paula Hotin ja Ville Laitisen runoja sekä Anu Suvannon pieni kauhunovelli Sirkuksessa. Kymmenen sivua on omistettu kirjakritiikeille. Sivun mittaiset kritiikit on kirjoitettu Marisha Rasi-Koskisen Katariinasta sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirjasta. Loput ovat puolen sivun lyhyitä, kenties 1500 merkin tekstejä. Arvioitu on mm. Ville Hytösen, Heidi Jaatisen, Johanna Hulkon, Terttu Lensun, Anna-Kaari Hakkaraisen ja Helmi Kekkosen kirjat. Kriitikot ovat kaikki uusia nimiä ainakin minulle. Vaikutelma on raikas.

Lumooja kaipailee myös uusia kirjoittajia. Jos haluaa kokeilla siipiään kriitikkona tai vaikkapa runoilijana, kannattaa kurkata Lumoojan nettisivuja, joilta löytyy ohjeita. Palkkiota lehti ei kuulemma maksa, mutta mainehan on tärkeämpää!


Yleisilme vaikuttaa huolitellulta, ja ensilukaisulla osui vain pari tavutusvirhettä tms. haaviin. Moitin kuitenkin pikkiriikkistä fonttikokoa ja hieman suttuisenoloisia kuvia (lienevät taiteellisia?).

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Irja Sinivaaran Sinisiin ilmoihin -romaanista kiinnostuin, kun luin Tammen syksyn 2011 julkaisuluetteloa sillä silmällä, olisiko jotakin kiinnostavaa mennyt ohi kaiken kirjatohinan keskellä. Sinivaaralta nimittäin ilmestyi tänä vuonna romaani Kevään hämärä, joka on suoraa jatkoa Sinisiin ilmoihin. Kevään hämärä sijoittuu talveen 1939 ja Kotkaan, jonne Suursaaresta evakuoidut Ida ja Sanni ovat asettuneet. Kiinnostuin tästä niin paljon, että päätin aloittaa Sinivaaran tuotantoon tutustumisen nyt siis kaksiosaisen sarjan aloitusosasta. Kotkassa olen käynyt parina kesänä ihan turistina. Kaupunki on aivan valloittava kesäisin. Lisäksi Joel Haahtelan Katoamispiste sijoittuu osin Kotkaan. Sitäkin kiehtovammalta kuulosti salaperäinen Suursaari, johon Sinisiin ilmoihin sijoittuu.

Tammen sivuilla kirjailija kertoo lyhyesti kirjailijanurastaan. Vuonna 1948 syntynyt Sinivaara oli toiminut pitkään hotelli- ja ravintola-alalla, kun hän päätti irtisanoutua ja ryhtyä kirjoittamaan ammatikseen. Alkoi ura kolumnistina, kriitikkona ja kirjoittamisen opettajana. Kirjallisuuden kirjoittamiseen alkoi löytyä aikaa vasta 2000-luvun alussa. Sinivaara on julkaissut seuraavat teokset:

Kevään hämärä (romaani), syksy 2011
Sinisiin ilmoihin (romaani). Tammi 2009.
Naisten viikko (novelleja). Tammi 2007.
Onni täällä vaihtelee (romaani). Tammi 2005.
Sun onnes tähden (romaani). Tammi 2004.

Täytyy myöntää, että vain esikoinen kuulostaa hämärästi tutulta. Novellikokoelma Naisten viikko oli aikanaan Runeberg-palkintoehdokkaana. Mutta tästä asiasta lisää lopuksi.

Sinisiin ilmoihin alkaa kesäkuun 4. vuonna 1939 Suursaaren Suurkylässä, jossa päälle nelikymppinen Ida ja hänen tyttärensä Sanni viettävät saarelle tulonsa vuosipäivää. Nyt kuusitoistavuotias Sanni oli silloin kapalovauva, jolle juotettiin saaren lehmien maitoa. Naisten narttukissakin on nimeltään Toivo (4.6. on Toivon nimipäivä). Vähitellen asetelmat alkavat avautua lukijalle. Sanni haluaa kiihkeästi lähteä mantereelle, kaupunkiin avarampaan elämään. Ida pitää Sannista kiinni kynsin hampain, eikä tahdo päästää tätä silmistään. Ida on suunnitellut Sannista vaimoa puusepän ja kauppa-apulaisen hommia tekevälle Vilille, vesikammoisella äpäräpojalle, joka on yllättäen vaurastunut perittyään isoisänsä. Vili rakentaa Kiiskinkylään itselleen oikeaa taloa.

Idan sysmäläiset vanhemmat ovat katkaisseet välinsä tyttäreensä tämän aiheuttaman häpeän takia. Vähitellen Ida on kotiutunut saareen, jossa hän asuu vuokralla geologiystävänsä Andersin talossa. Elannokseen Ida pitää kesävieraita, kuten melkein kaikki muutkin saarelaiset. Luokseen Ida odottaa Andersia, kun kesä tulee, mutta meren yli tuleekin tohtori Erik, joka sille päälle sattuessaan yöpyy Idan kammarissa. Kesävieraina aitassa asuu merkillinen taitelijapariskunta, entinen nokikolari Kalle Ahma ja rouva Muusa, joka ei halua kertoa oikeaa nimeään.

Kesä 1939 on helteinen ja pitkä. Sanni jatkaa alati puhettaan pois lähtemisestä. Idan ja Sannin välit ovat kireät. Monesti Ida pohtii, miten saisi asiansa puhuttua Sannille. Tilaisuutta ei kuitenkaan tunnu tulevan. Henkilöiden väliset suhteet avautuvat vähitellen lukijalle, ja kaiken taustalta paljastuu yllättäviä yksityiskohtia. Menneisyys ei jätä ihmisiä rauhaan. Oman lisänsä kaikkeen tuo tieto lähestyvästä sodasta. Venäläiset harjoittelevat saaren tuntumassa näyttävästi laivastoineen ja ilmavoimineen. Saarelle saapuu kesävieraiden joukossa myös saksalaisia, joihin suhtaudutaan epäluuloisesti. Puheet vakoojista ja desanteista ovat arkipäivää. Silti sodan uhkaa ei oikein jakseta pitää todellisena. Se on kuin ukonilma, joka lähestyy uhkaavasti mutta menee ehkä kuitenkin sivuitse.

Lukija tietysti tietää alusta asti, miten tulee käymään. Kirja päättyy lokakuun 7. päivänä saapuvaan evakuointikäskyyn. Sinne jäävät talot ja suunnitelmat.

Irja Sinivaara on taitava kirjoittaja. Henkilöt ovat eläviä ja moniulotteisia. He herättävät lukijan mielenkiinnon, ja on pakko jatkaa lukemista saadakseen selville, mistä oikein onkaan kysymys. Vaikka monet asiat paljastuvat vähitellen, ei salaperäisyys vaikuta väkinäiseltä tai teennäiseltä kosiskelulta. Näinhän ihmisiin oikeastikin tutustutaan, pala kerrallaan eikä aina niin kronologisesti. Toinen elementti on itse Suursaari. Saari avautuu samalla tavoin pala kerrallaan, vähitellen, lukijalle. Tyyliltään Sinivaara muistuttaa mielestäni sekä Sirpa Kähköstä että Eeva Joenpeltoa asettuen johonkin näiden taiturien välimaastoon.

Suursaari oli minulle melkoisen outo osaa Suomen historiaa ennen tämän romaanin lukemista. Toki tiesin, että se kuului niihin alueisiin, joita Neuvostoliitto vaati Suomelta jo kolmekymmenluvulla ja jotka sitten jouduttiin sodissa sille luovuttamaan. Juuri muuta en sitten tiennytkään. Kun olin noin kirjan puolivälissä, oli pakko googlata vähän. Wikipediasta löytyykin varsin perusteellinen artikkeli, johon kannattaa tutustua. Kuvahaulla löytää myös hyviä kuvia. Mielikseni totesin, että Sinivaara on tehnyt oman taustatutkimuksensa huolellisesti. Kaikki kiinnostavimmat seikat tulevat romaanissakin esille, mutta ne on taitavasti punottu osaksi tapahtumia. Saaren asutus oli todellakin keskittynyt kahteen kylään, kuten kirjassakin. Kiinnostava tieto on mm., että saarella asui evakuointihetkellä 772 ihmistä. Käytännössä siis kaikki tunsivat toisensa, ainakin nimeltä ja ulkonäöltä.

Kirjan lukeminen herätti monia ajatuksia. Ensinnäkin tuo historian tuntemuksen painolasti. Millaista olisi lukea vaikkapa tätäkin romaania, jos ei tietäisi, että talvisota alkoi 30.11.1939 ja että Suursaari luovutettiin? Kirjoittaja tietysti kirjoittaa kirjansa olettaen, että lukija tämän faktan tietää. Mutta silti. Toiseksi jäin jälleen kerran miettimään, kuinka paljon Suomessa julkaistaan hienoja kirjoja ilman, että huomaan niitä lainkaan. Tähänkin törmääminen oli siis silkkaa onnenkauppaa.

                                                                 

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Tammi 2009. 254 s.

Vielä pari sanaa Finlandiasta

Eilisessä (3.12.) Hesarin Kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin kiva pieni juttu Palkinnon arvoinen alku, jossa arvioitiin kaikkien kuuden Finlandia-palkintoehdokkaina olleiden romaanien aloitukset. Raati, jossa puhtaasti sattumalta oli kuusi miesjäsentä, valitsi siis parhaiten käynnistyvän romaanin tämänvuotisten ehdokkaiden joukosta. Raatia ei jutussa nimetä.

Malmberg aloittaa näin: ”Romaanin ensimmäinen lause on esiin vedetty säilä. Terä on paljastettu, haaste esitetty. Jos vaikutelma on huono ja vastustaja hörähtää nauruun, on kirjoittaja menettänyt pelin. Vaikutus on tehtävä heti. Kenellä on aikaa kahlata sata sivua nähdäkseen, tuleeko sitä pistoa vai ei?”

Juttuun on sitten liitetty jokaisesta ehdokasromaanista pari ensimmäistä riviä ja kylkeen raadin arvio. En ole lukenut ainuttakaan ehdokkaista, joten en ole kovin jäävi arvioimaan itsekään näitä. Hytti nro 6:n alku vaikuttaa jopa teennäisen runolliselta, Linturin romaani taas alkaa pähkinäpetsatun huonekalun naarmuuntuneesta pinnasta. Haukotus. Huorasadussa sentään mainitaan seksi jo neljännessä virkkeessä, vaikka alkulauseet muuten ovatkin tautofonisia. Kristiina Carlsson aloittaa mammuttivirkkeellä, jossa ladellaan joutavia yksityiskohtia kirjoituspaperin alkuperästä. Kallorummun alku on melkoisen kryptinen. Ei kiinnosta. Raati valitsi parhaaksi Hirvisaaren romaanin alun, jossa käydäänkin oivallisesti suoraan asiaan. Minämuotoinen kerronta vielä houkuttelee mukaansa jo toisesta virkkeestä.

Malmbergin raati ojentaa Hirvisaarelle palkinnoksi Neimalan ja Papinniemen Aloittamisen taidon. Hupaisaa. Hirvisaarihan jo siis osaa aloittaa. Eikö kirja olisi pitänyt antaa noille toisille?

Malmbergin sanoja kirjan alun tärkeydestä en kokonaan jaa, ja kärjistettyhän se onkin, tietysti. Usein kirjan alkurivit menevät minulta ohi, jos ne eivät ole aivan poikkeuksellisen hyvät tai huonot. Olen myös niitä lukijoita, jotka liiankin usein kahlaavat satakin sivua, ennen kuin ehkä luovuttavat. Keskenjättämisen taito on siis hukassa.

Olisi kiva arvioida tähän asti palkittujen kirjojen aloitukset. Läheskään kaikkia palkittuja en omista, ja pari omistamaani on poissa kotoa, joten vain muutamasta voin laittaa aloituksen tähän. Tunnistatteko?

1. Helle polttaa ihoa ja alumiiniveneen laitoja, ilma aaltoilee kuin vesi.

2. Muistan, kuinka menimme katsomaan uunia jota ei sitten ollutkaan, Lassin ja Hannun kanssa.

3. Rouva Müller oli saanut kevättalvella postia pikkukaupungista, missä hän oli asunut toistakymmentä vuotta elämästään.

4. Alan hätääntyä.

5. Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin hetken, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin sitä siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti aivan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.

6. Etuoikeutettu mutta alakuloinen.

7. Näkymä pölyisen, osittain resuisen perunasäkin sisältä ei lopulta ollutkaan pelottava.

8. Sumu jatkui kolmatta viikkoa.

9. Istun pihakeinussa omenapuiden alla ja liu’utan paljaita jalkoja nurmikolla.

10. Taivaalla hohtaa kuu pilvien takaa kuin uusi kuparikolikko.

11. Taisto jäi Seinäjoelle.

Löytyipä sentään kotihyllystä aika monta voittajaa! Kolme ainakin on jossain matkan päällä, mutta ei se mitään. Kovin on erilaisilla aloituksilla päästy samaan maaliin eli Finlandia-palkinnon voittajaksi. Mikä miellyttää eniten?

Vielä toinen juttu. Eilen kävin kommentoimassa lyhyesti Kirjoita romaani -blogissa, jossa ihmeteltiin, miten voi palkinnon antaa vanhalle ystävälleen. Mutta asia on siis vaivannut minuakin. Jossakin lehtikuvassa Pekka Milonoff ja Rosa Liksom leikkaavat yhdessä palkintokakkua, ja alla kuvatekstissä kerrotaan, kuinka Milonoff ja Liksom ovat mm. työskennelleet yhdessä ja tuntevat toisensa hyvin entuudestaan. Yhtään median huomautusta tästä ilmiselvästä jääviysongelmasta en ole tuon blogikirjoituksen lisäksi huomannut. Eikö tämä nyt oikeasti ketään kiusaa tai edes kiinnosta?!