Asko Sahlbergia on kehuttu paljonkin, mutta lopullisesti minut sai vakuuttumaan Anna S., oma ”kirjastotätimme” (minua ainakin kymmenen vuotta nuorempi). Anna suositteli lämpimästi Sahlbergin uutuutta Häväistyjä. Siihen en kuitenkaan arvannut tarttua. Tutulta vaikutti myös kirjaston hyllyssä ollut Tammilehto. Se kuitenkin tuntui liian vaativalta sivumääränsä ja aiheensakin perusteella. Niinpä ensikosketukseksi valikoitui viime vuonna ilmestynyt He. Sahlberg on ollut kahdesti Finlandia- ja Savonia-palkintoehdokkaana ja kerran myös ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Wikipedia).
Sahlberg on jo vuosia asunut Ruotsissa. Niinpä entistäkin enemmän arvostan miehen sanankäyttöä. Miten pitää suomen kieli elävänä ja taipuisana ulkomailla, toisessa kieliympäristössä? Jotkut vain osaavat.
Tykästyin nimittäin Sahlbergin tyyliin kerta heitolla. He on historiallinen pienoisromaani, mutta tarina on paljon mittaansa suurempi. Eletään aikaa tuoreessa Suomen suuriruhtinaskunnassa, pian Suomen sodan jälkeen Pohjanmaalla, lähellä Vaasaa. Nimettömäksi jäävällä maatilalla isännyyttä pitää veljeksistä nuorempi Erik, joka on aikanaan nainut naapuritalosta Anna Janssonin. Isoveli Henrik on aina ollut levoton ja luopunut omasta tahdostaan isännyydestä ja perinnöstä maailmalle lähtiessään. Kohtalo heittää veljekset eri puolille alkavassa sodassa.
Kirjan aloitussivulla Henrik kuitenkin odottamatta palaa kotitaloonsa. Paluu herättää ristiriitaisia tunteita muissa asukkaissa. Muonamieheksi kutsuttu mies tarkkailee tapahtumia sivusta ja muistelee lyhyesti, miten kaikki aikanaan alkoi mennä pieleen, kun Henrik nuorena poikana päätti ostaa itselleen Janssonin petomaisen hevosen. Kun hevoskauppa meni pieleen, alkoi mennä kaikki väärin, naisasioita myöden.
Tarina etenee lyhyiden kappaleiden tahdissa. Kertoja vaihtuu tiheästi. Välillä äänessä on Emäntä, välillä sukulaismies Mauri tai miniä Anna veljesten lisäksi. Vaikka sivuja on vain 120, tapahtuu paljon ja vielä enemmän kerrotaan. Sahlbergin kieli on kristallinkirkasta, vaikka materiaalia on oikeastaan pakahduttavan paljon. Paikoin on tehokeinoina vanhahtavaa sanastoa, mutta muutoin kieli on nykyaikaista. Ihminen on sama, vaikka aikaa on kulunut kaksisataa vuotta. Kateus, viha, rakkaus, ahneus säätelevät ihmisten toimintaa. Viittauksia on tarinan tasolla suuriin kertomuksiin Raamatusta alkaen.
Minna on lukenut ihan hiljattain Häväistyt, ja sekä pitänyt että ei (ihan kaikesta), mikäli oikein ymmärsin. Sara taas on lumoutunut Yhdynnästä. Jotenkin ajattelin, että myös Salla olisi kirjoittanut jotakin Sahlbergista, mutta ei ainakaan tunnistelistalla ollut tämän nimeä. Mietin myös, onko tämä enemmän miesten kirjallisuutta. Onko?
Asko Sahlberg: He
WSOY 2011. 120 s.
Minulle tuli kannesta heti mieleen alkuaineiden jaksollinen järjestelmä ja sen yhdessä ruudussa pilkottava He eli helium, liekö kirjasinlaji samanlainen kuin jossain julisteessa aikanaan kemianluokan seinällä. Mutta ei tämä sijoitukaan tieteen maailmaan...
VastaaPoistaSahlberg elää nyt jännittäviä aikoja blogeissa: kihinä ja kuhina hänen ympärillään on alkanut ja miehellä taitaa olla potentiaalia yhteiseksi suosikiksi. Minullakin on suunnitelmissa tutustua Sahlbergiin, mutta mieluiten tekisin sen jonkun pienoisromaanin kanssa minäkin, vaikka Tammilehto on ollut jo vuosia lukemattomana omassa hyllyssä.
VastaaPoistaHyvin sanottu, mittaansa suurempi tarina. Pitäisit varmaan myös Häväistyt-kirjasta, uskon. Aika moni asia tässä arviossasi pätee myös siihen.
VastaaPoistaJori, tuota kantta ajattelin itsekin, en vain muistanut, onko He oikeasti jokin alkuaine. En myöskään heti tajunnut, että kuvassa on hevosen niska.
VastaaPoistaOlen lukenut Sahlbergilta vain Tammilehdon.
VastaaPoistaTammilehdossa on myös tuota näkökulman vaihtelua ja se on ok. Mutta en oikein pitänyt siitä omituisen seksin määrästä, mitä Tammilehdossa lymyili. Odotin varmaankin enimmäkseen jotakin muuta siltä kirjalta.
Minen ole tätä lukenut, mutta on käynyt mielessä, koska muistelen Sahlbergia verratun Arto Salmiseen. Pitänee joskus kokeilla!
VastaaPoista