Anu Holopainen: Syysmaa-sarja

Kiinnostuin Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta monestakin syystä. Olen aikanaan nuorena lukenut kaikki merkittävimmät fantasiaklassikot alkaen Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä ja Tolkienin Sormusten herrasta aina Enden Tarinaan vailla loppua. Siihen aikaan, 70-80-lukujen taitteessa, fantasia ei ollut mitenkään muodissa. Sitten työt aloitettuani 90-luvun alussa nuoret lukivat kauhua, ja minäkin viehätyin siitä joksikin aikaa, kun jo ihan viran puolesta piti tutustua. Myöhemmin alkoi oikea fantasiabuumi, ja ainakaan murrosikäiset kirjallisuutta ahmivat tytöt eivät oikein muuta lukeneetkaan. Meilläkin oli mukavasti rahaa kartuttaa koulukirjastoa, ja myös Holopaisen kirjoja ostin ja nuoret niitä lukivatkin. Itse en niitä kuitenkaan koskaan tullut lukeneeksi, sillä oma fantasiavaiheeni oli ohi. Potterit kyllä sittemmin olen lukenut, osittain juuri siksi, että piti tietää, mitä oppilaat lukivat, osittain ihan mieliksenikin.

Blogin aloitettuani löysin tieni myös Holopaisen kirjoittajablogiin Kirjailijan kävelyretkiin ja olen sitä seuraillut. Sieltä löysin hänen 2000-luvulla kirjoittamansa uuden fantasiasarjan Syysmaa, jonka viides osa Varjoja ilmestyi viime vuonna. Ajattelin, että nyt voisin viimein lukea jotakin Holopaiselta ja samalla palata fantasia-genren pariin. Oikeastaan tein sen jo aikaisemmin, kun luin Hanna van der Steenin Ennustuksen syksyllä. Jo siitä kirjoittamassani blogitekstissä pohdiskelin kohderyhmäasiaa. Syysmaata käsiini etsiskellessäni mietin jälleen, kenelle kirjat on tarkoitettu. Millainen odotushorisontti on kirjan avaavalla kohderyhmän edustajalla? Entä minulla, joka en todellakaan kohderyhmään kuulu? Syysmaa-sarjan aloitusosan Welman tyttöjen takakannessa lukee isolla: ”Mahtava uusi fantasiasarja hieman varttuneille nuorille!” Siis keille?! Onko hieman varttunut 13-17-vuotias? 16-19-vuotias? Hieman tämä pisti kyllä hymyilyttämää. Pulman edessä ovat askarrelleet varmasti myös kirjastovirkailijat. Neljä ensimmäistä osaa kävin lainaamassa kaupunkimme pääkirjastosta, jossa ne oli sijoitettu aikuistenosaston fantasiahyllyyn. Viidennen osan sain pienestä sivukirjastosta, jossa sarja olikin sijoitettu nuorten aikuisten osastolle. Koko ajan kirjoja lukiessani mielen taustalla pyöri kysymys kohderyhmästä (siitä tuli jo oikeastaan pakkomielle).

Syysmaa-sarja on selkeästi suunnattu tytöille ja nuorille naisille. On vaikea kuvitella, että kirjoihin tarttuisivat esimerkiksi 15-vuotiaat pojat. Ei kirjan lukeminen heille pahaa tekisi, päinvastoin, mutta tuskinpa saisi yhtäkään poikaa edes pakotetuksi. Jo aloitusosan nimi, Welman tytöt, karkottaa miespuoliset nuoret miehet. Nuorukaiset kun pelkäävät kaikkea naismaista lähes yhtä kauhistuttavasti kuin kaikkea lapsellista. Mutta mikä on tuo kustantajan mainitsema ikäryhmä varttuneet nuoret? Kirjoissa käytetään varsin vapautuneesti alkoholia. Jo ensimmäisessä osassa Adaira vetää oikein kunnon kännit juhlissa ja sammuu pöydän alle. Kolmannen osan nimikin on Viinikauppias, mikä kertoo aika paljon kirjan aihepiiristä. Henkilöt kaipaavat varsin usein viinin lämpöä ja rentouttavaa vaikutusta. Viimeisessä osassa yksi keskeisistä henkilöistä on sitä paitsi uhkaavasti alkoholisoitumassa. Onko vapaamielinen suhtautuminen alkoholiin sitten syynä kohderyhmän rajaukseen? Tuskin.

Tyttöjen kirjallisuudeksi luokittelua puoltaa se, että kirjojen päähenkilöt ovat pitkälti naisia. Aloitusosassa päähenkilö on Adaira, joka niukasti pelastuu kammottavalta pakkoavioliitolta, kun metsässä asustava Welma ystävineen kaappaa hänet morsiusmatkalla. Koko Welman pieni joukko koostuu naisista ja tytöistä. Sisarpuut-kirjassa alkupuoliskon päähenkilö on Zara, joka johtaa joukkoaan kohti Punatertun kylää. Siellä asuvat piilossa Villipihlajan palvojat, naisten kielletyn uskonnon harjoittajat. Loppuosassa päähenkilönä on Javona-niminen ylhäisönainen, joka epäonnekseen saa esikoislapsekseen tytön. Javonan synnytys on muuten kuvattu niin aidon tuntuisesti, että hirvittää!  Vasta kolmannessa osassa miehetkin pääsevät keskeisiin rooleihin, kun Adaira ja Merkinos peitetehtävänään perustavat viinikaupan suurkaupunkiin. Romanttisia juonikuvioita sarjassa on runsaanlaisesti, mutta ne ovat ilahduttavan koukeroisia ja ennalta arvaamattomiakin. Holopainen kun ei kaihda homosuhteitakaan. Seksiä kuvataan kuitenkin hyvin hienovaraisesti ja kauniisti, joten mitään rietastelua näistä kirjoista on turha etsiä. Sama pätee väkivaltaan. Henkilöitä kyllä kuolee yllättävänkin paljon, mutta ei koskaan mässäilevän raa’asti. Tyyliltään kirjat siis ovat varsin siistejä, joten en epäröisi antaa niitä vähemmän varttuneemmillekaan nuorille luettavaksi, jos vain kiinnostusta riittää. Pidin kirjoista kovasti myös itse, sillä ne ovat mukavan viihdyttäviä ja raikkaan erilaisia. Minua miellytti mm. se, että kirjoissa naiset ovat paitsi uhreja myös ja ennen kaikkea toimijoita. Perinteisessä fantasiassa naiset ovat olleet yleensä sivurooleissa. Korostunein esimerkki taitaa olla Sormusten herra, jossa yhdeksän sankarin sekalaiseen joukkoon ei sitten mahtunut yhtään naista. Tosin tämän tajusin itse vasta, kun oma tyttäreni siitä närkästyneenä huomautti. Hyvin olen siis niellyt minulle syötetyn maailmankuvan nahkoineen karvoineen!

Syysmaa-sarja noudattelee toisaalta tarkasti fantasian perinteitä, vaikka toisaalta myös rikkoo niitä tai ainakin tuo niihin uutta näkökulmaa. Holopainen on luonut kokonaan oman fantasiamaailmansa, niin kuin pitääkin. Syysmaassa on erikoinen vuodenkiertonsa ja se sijaitsee jossakin aivan vieraalla mantereella. Aloitusosa alkaa muutaman sivun mittaisella epilogilla, jossa kuvaillaan ilmastoa ja maantiedettä. Meren takana sijaitsee Kesämaa, jonka asukkaat ovat tummaihoisempia kuin syysmaalaiset. Mietin sarjaa aloittaessani, kuinka tarpeellinen tuo alun selitysosa on. Se on onneksi hyvin suppea, vain muutaman sivun mittainen, mutta siltikin pitkäveteinen. Tässä vaiheessa kun eivät sääolot ja vuoristot oikein vielä lukijaa kiinnosta. Asiat voisi selittää sitten tarinan edetessäkin. Erityisesti nuoret lukijat ovat kriittisiä, ja jos alku tylsä...

Syysmaan virallinen yhteiskunta on ääripatriarkaalinen. Vain miehillä on ihmisoikeudet ja -arvo. Naiseksi syntyminen on häpeällistä ja tyttäriä synnyttävä vaimo arvoton, vaihtamisen tarpeessa. Miehillä saa olla useampiakin laillisia vaimoja. Naiset eivät saa käydä työssä tai harjoittaa liiketoimintaa ilman miehensä lupaa. Myös liikkumista rajoitetaan. Valitettavastihan nämä seikat eivät ole fantasiaa, vaan arkipäivää monessa paikassa tänäkin päivänä. Ristiriita sarjaan saadaan piilossa olevista yhteisöistä, jotka yrittävät murtaa vallitsevan järjestelmän. Sarja on siis varsin feministisesti latautunut. Lisämausteena metsissä elää vielä muitakin rotuja, jotka eivät ihmisten järjestelmistä piittaa.

Yhteiskuntajärjestystä pönkittää uskonto, joka on hieman sekavasti jakautunut eri puulajien palvojien kesken. Neljä lajia pitää yhdessä valtaa, mutta ovat silti keskenään kilpailijoita. Villipihlaja, joka on naisten uskonto, on kielletty haara, samoin Metsälehmus. Uskonnot ovat kovin samankaltaisia kahta viimeistä lukuun ottamatta. Fanaattisuus saa kuitenkin aikaan ongelmia yhtälailla kaikkialla.

Holopainen vaihtelee mukavasti näkökulmaa ja päähenkilöitä osasta toiseen ja välillä kesken kirjankin. Aloitusosassa siis päähenkilönä on Adaira, tunnetun kirjailijan tytär, jonka isä on naittanut merkittävälle mutta valitettavan epämiellyttävälle ja väkivaltaiselle vanhemmalle miehelle. Adaira kapinoi, mutta ei voi isän päätökselle mitään. Adaira on opetellut salaa lukemaan, ja päädyttyään jännittävien vaiheiden jälkeen Welman luokse piilopaikkaan, hän ihastuu erityisesti vanhaan kirjastoon. Kerrankin saa lukea mielin määrin! Lukutaitoa ja lukemista niin tiedonhankintakeinona kuin viihteenäkin Holopainen korostaa aika moneen otteeseen. Kakkososassa päähenkilöksi vaihtuu Zara, joka on Adairalle aiotun miehen ensimmäinen, kadonneeksi luultu vaimo. Zaran johdolla joukko naisia yrittää löytää Villipihlajan palvojien kylän asettuakseen sinne. Matkalla on kuitenkin paljon vaaroja ja hankaluuksia. Kesken kaiken hypätäänkin kaupunkiin ja päähenkilöksi tulee erään ylipapin vaimo Javona, joka on viimeisillään raskaana. Javona on aina halveksinut omituista serkkuaan Velaa, joka kuitenkin yllättäen tulee avuksi, kun Javonaa vaaditaan luopumaan synnyttämästään tytöstä. Kolmannessa osassa seurataan sekä Adairaa että Javonaa, jonka tytär sairastuu pelottavaan sairauteen. Viidennessä osassa tulee taas uusi näkökulma, kun päähenkilö on ennestään tuntematon kalastajan vaimo Lorena. Hän joutuu pakenemaan kotoaan ja jotenkin onnistuu ylittämään pelottavat Elävät vuoret. Toisella puolella on kummallinen, meteorikraatteriin sopeutunut pimeä maailma. Viimeisessä osassa näkökulma on vuoroin Adairan luona kaupungissa, vuoroin Zaran ja Lorenan kanssa Punatertun kylässä. Molemmissa ongelmat alkavat olla yhä pahempia.

Jos nyt ajattelette, että paljastinpa paljon juonesta, kannattaa jättää lukematta kirjojen takakansitekstit. Miten kummassa saadaankin mahtumaan muutamaan virkkeeseen juonipaljastukset, jotka ulottuvat kunkin osan viimeisille sivuille asti? Raivostuttavaa! Onneksi otin opikseni, enkä enää toisen osan jälkeen vahingossakaan vilkaissut takakantta ennen loppuun pääsyä. Kansikuvat kirjoihin on suunnitellut Jody A. Lee, ainakin ensimmäisiin osiin. Kirjaston tarra peittää kaikissa kappaleissa tiedot. Kannet ovat kauniit ja fantasian lajityypin mukaiset, mutta ne eivät juurikaan kerro sisällöstä. Esimerkiksi Welman tytöt -kirjan kannessa on luuttua soittava nainen. Luuttu ja sen soittaminen mainitaan kirjassa kerran sivulauseessa. Kielessä ei ole moitittavaa, sillä luin tämän läpi lähinnä juonesta ja teemoista nauttien. Vain viimeisessä osassa taitoin yhden hiirenkorvan: ”…kosteissa seinissä kasvoi epämääräisiä nihkeitä asioita…” Tämä asia-muoti riipoo meikäläistä niin, että on tullut lopetettua eräänkin sisustusohjelman seuraaminen, kun sen jaksoissa lakkaamatta laitettiin erilaisia asioita hyllyille. Minulle asiat ovat ja pysyvät abstrakteina, esineet ovat konkretiaa.

Jotenkin olin ymmärtänyt, että viides osa Varjoja päättäisi Syysmaa-sarjan, mutta sellaiseen koukkuun se päättyy, että suorastaan vaadin saada tietää lisää! Minulla oli muuten paljon helpompaa kuin sarjaa tuoreeltaan seuranneilla, sillä pystyin lukemaan kirjat kaikki yhteen rytkyyn. Jos aloitusosan lukemisesta olisi kulunut kahdeksan vuotta, mitenköhän olisin pysynyt kärryillä viimeisen kanssa?

Kirjailija Anu Holopainen esittelee omaa kirjailijanuraansa lyhyesti täällä ja kustantajan sivuilta pääsee lukemaan takakansitekstit (vaikka en suosittelekaan niin tekemään!).

Syymaa-sarja:

Welman tytöt

Karisto 2003. 259 s.

Sisarpuut

Karisto 2004. 315 s.

Viinikauppias

Karisto 2005. 301 s.

Yölaakso

Karisto 2009. 238 s.

Varjoja

Karisto 2011. 270 s.