Eppu Nuotio ja Anna Nuotio: Tuplana kiitos!

Tulipa ensimmäinen pettymys Crime Time -kustantamon piikkiin. Harmi, sillä vaikka en kaikkia ko. yrityksen periaatteita ihan nielekään, pidän sitä kuitenkin mielenkiintoisena ilmiönä suomalaisessa kustannusmaailmassa ja toivon sen osakkaille menestystä. Harmi myös siksi, että olen pitänyt Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta. Tosin jo sen viimeinen osa Loppu vaikutti hätäisesti kokoon kyhätyltä, hieman pakkopullamaiselta. Olisin myös kovasti toivonut, että Crime Timen naisosakkaat, jotka ovat selkeässä vähemmistössä, olisivat näyttäneet miten homma oikein toimii. Niin ei sitten ainakaan vielä käynyt, valitettavasti.

Tuplana kiitos! on Eppu Nuotion ja hänen aikuisen tyttärensä Anna Nuotion yhteisteos. Kansiliepeen mukaan naiset ovat aiemminkin julkaisseet yhdessä, joten edes oudon työtavan piikkiin ei voi tätä pettymystä pistää. Jollakin tavalla kirjassa on vähän kaikki pielessä. Peruskuvion muodostavat vähän yli kolmikymppiset identtiset kaksoset Elisa ja Alisa, jotka asuvat pikkuisessa kotikaupungissaan lähes naapureina. Erottamattomien tyttöjen suhteeseen on tullut murrosiässä säröjä, ja Elisa on lähtenyt aikanaan opiskelemaan ulkomaille ja tekee nyt uraa kansainvälisessä firmassa, joka tekee yrityksille riskikartoituksia. Alisa on valinnut tavallisemman polun ja työskentelee sairaanhoitajana kaupungin sairaalassa. Alisalla on avomies Arto, mutta kummallakaan sisaruksella ei ole lapsia.

Eräänä keväisenä iltana Elisa palaa juhlista kotiin ja löytää kerrostaloasuntonsa oven edestä kuolleen miehen. Elisa menee aivan käsittämättömään paniikkiin ja pystyy vasta puolen tunnin kuluttua soittamaan apua – sisareltaan. Alisa käskee häntä tietysti soittamaan poliisille. Kun Alisa saapuu Elisan luo vain hetkeä ennen virkavaltaa, on ruumis kadonnut. Vain yksi kostea porrasaskelma kertoo, että jotain kenties on tapahtunut. Poliisi on kovin epäuskoinen hysteerisen naisen kertomuksen suhteen.

Kirjan rakenne on jotenkin outo. Hyvin lyhyet luvut vuorottelevat. Elisa on minäkertoja, ja joka kolmannessa luvussa kerrotaan tapahtumista Alisan näkökulmasta mutta ulkopuolista kertojaa käyttäen. Kolmas henkilö on ravintola Seurahuoneen työlleen omistautunut hovimestari Rauno, joka toimii toisena minäkertojana. Alisa ja Elisa ovat nykyajassa, mutta Raunon kertomissa luvuissa ollaan ensin 1990-luvun aluissa, kunnes aikatasot loppupuolella kirjaa saavuttavat toisensa ja tarinat yhdistyvät. Kirja on saanut nimensäkin Seurahuoneella joka keskiviikko vierailevasta kauniista naisesta, joka tilaa yleensä tuplaviskin. Tupla tietysti viittaa myös kaksosiin, ja kaksosuus on kirjan juonen kannalta keskeinen aihe. Raunon näkökulmasta kerrotut luvut ovat alkuun aika mielenkiinnottomia ja niiden osalta tarina etenee turhan hitaasti. Olisi ehkä sittenkin kannattanut tinkiä tiukasta vuorottelusta tässä.

Murhatutkinta saadaan lopulta käyntiin. Elisan elämä tuntuu olevan kokonaan raiteiltaan. Jo lapsuudesta jatkuneet kipukohtaukset yltyvät äkkiä niin koviksi, että Elisa joutuu välillä sairaalaan. Samalla joku tuntuu käyvän hänen asunnossaan. Onko Alisa käyttänyt vara-avaintaan? Entä mikä mies on huutanut Elisan asunnossa juuri ennen salaperäisen miehen kuolemaa? Miten Seurahuoneen nainen liittyy kaikkeen? Aika monen juonikuvion mutkan pystyi arvaamaan etukäteen, mutta murhaaja tuli kyllä aika puun takaa.

Hyvistä rakennusaineista huolimatta tarina ei oikein pääse käyntiin. Kerronnassa on liikaa kaikenlaista epäloogista sen lisäksi, että lukijaa tahallaan johdetaan harhaan. Ei haittaa kauheasti, vaikka samaan aikaan pikkuruisessa kaupungissa paistaa aurinko ja sataa tihkua, tai että suljettuaan parvekkeenoven Elisa kuulee hetken päästä avonaisesta parvekkeenovesta ulkoa melua. Mutta alkaa kyllä korventaa, kun Elisa pelkää kuollakseen, että joku tulee yöllä hänen asuntoonsa, ja silti hän ei laita varmuusketjua paikalleen!  Varmuusketju kuitenkin mainitaan aiemmin, joten sen pitäisi ovenpielessä roikkua. Leipäveitsi kädessä nukkuminen on varmaankin sitten turvallisempaa niin.

Kaiken tämän päälle lyhyessä kirjassa on vielä lyöntivirheitä ja muitakin kummallisia lipsahduksia enemmän kuin laki sallii. Millennium on kirjoitettu väärin, relatiivipronominin korrelaatti huitelee ties missä. Kummallisia sanajärjestyksiä tai muotoja on jäänyt tekstiin, vaikkapa tähän tyyliin: ”Tuon kesän aikana tyttöä ei näkynyt enää kuin kahdesti. Toisella noista kerralla Alisa pysähtyi puistikon reunaan, jolloin huomasin hänen vapisevan.”

Pikkuvirheet voi antaa anteeksi, jos tarina on mukaansa tempaava, vaikuttava, hauska tai jännittävä. Mutta kun ei ole.

Nuotio & Nuotio: Tuplana, kiitos!

Crime Time 2011. 212 s.