Irja Sinivaara: Kevään hämärä

Kevään hämärän takakansiteksti väittää sen olevan itsenäinen jatko romaanille Sinisiin ilmoihin. Rohkenen olla hieman eri mieltä tästä. On tietysti harmi, että kirjoja voi lukea vain tällä yhdellä päällä. Kun on jo edellisen osan lukenut, ei voi sitä pyyhkiä pois muististaan, vaikka kuinka koettaisi. Tällä kertaa en kovasti edes koettanut, ja oikeastaan olin hyvin iloinen, että edellisen osan lukemisesta oli vain kuukausi, joten muistin vielä kohtalaisen hyvinkin sen tapahtumat.

Kiinnostuin Irja Sinivaaran tuotannosta tutkaillessani Tammen viime syksyn uutuusluetteloa. Kevään hämärä esiteltiin siinä ja mainittiin, että se on jatkoa aiempaan romaaniin, joka sijoittuu Suursaareen. Kerran Suursaaren horisontissa nähneenä innostuin aihevalinnasta. Pidin kovasti Sinisiin ilmoihin -kirjasta, ja innokkaana tartuin myös tähän jatko-osaan.

Sinisiin ilmoihin sijoittuu kesään 1939 ja päättyy syksyllä, kun Suursaaren kaikki asukkaat evakuoitiin. Kevään hämärässä aikajänne on pidempi, sillä se kattaa kaikki sotavuodet. Kirjoissa seurataan keski-ikäisen Idan ja hänen aikuistuvan Sanni-tyttärensä vaiheita. Naisten välit eivät ole ihan mutkattomat. Ida ei halua Sannin itsenäistyvän, ja Sanni taas on alkanut yhä enemmän epäillä, ettei Ida olekaan hänen äitinsä. Ida kauhistuu ajatusta, että Sanni jonain päivänä saisi tietää koko totuuden taustastaan.

Ida vaikuttaa pystyvältä ja ylpeältä naiselta, joka on kokenut monenlaista ja pudonnut aina jaloilleen. Sota vaikuttaa silti Idaankin. Alku näyttää lupaavalta, sillä naiset sijoitetaan Pyhtäälle konsuli Cederin hienoon kesähuvilaan. Ida ylpistyy ja alkaa häärätä huvilalla kuin aikoisi jäädä sinne. Kun konsuli sitten palaa huvilalleen kesänviettoon, tapahtuu outo romahdus. Ida suorastaan pakenee huvilalta Sanni mukanaan ja asettuu Kotkaan entisen tuttavansa karuun hellahuoneeseen. Sanni ei tajua äkkilähdön syytä, ja arvoitukseksi se jää lukijallekin lähes kirjan loppuun asti.

Hellahuoneessa Ida jotenkin menettää otteensa ja alkaa luisua epämääräisiin liiketoimiin. Sanni osallistuu ahkerasti maanpuolustustalkoisiin ja haaveilee edelleen oikeasta työpaikasta. Ida vastustaa sitkeästi, mutta lopulta Sanni hankkii itselleen paikan sairaalan apulaisena. Alun hankaluuksien jälkeen työ alkaa sujua, ja Sanni tutustuu nuoreen lääkäriin. Myös nuori Suursaaressa palveleva sotilas kiinnostaa Sannia. Silti hän ei saa mielestään ystäväänsä Viliä, joka kielloista huolimatta jäi Suursaareen. Elääkö Vili saaren luolissa kuin esihistoriallinen ihminen?

Sinivaara kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa sotienaikaisesta Suomesta ja erityisesti Kotkan seudusta. Itäinen satama- ja teollisuuskaupunki joutui kovien pommitusten kohteeksi, ja asukkaat olivat ankarien paineitten alla. Kaikki eivät jaksaneet jatkaa elämäänsä pommien ja raunioitten keskelle vaan siirtyivät kaupungin ulkopuolelle väliaikaisiin hökkelikyliin. Tämä oli ainakin minulle uusi tieto. Sanni lukee lehdistä pikkuilmoituksia ja ilmoittaa lehdessä itsekin haluavansa vaihtaa monot tennistossuihin. Samanlaisista ilmoituksista kertoo Simo Pajusen Kaarti, jonka luin juuri ennen tätä kirjaa.

Ihastuin kovasti Sinisiin ilmoihin ja pidin Sinivaaran hieman arvoituksellisesta kerronnasta. Kevään hämärästä en ihan niin kovasti pitänyt. Jotenkin arvoituksellisuus oli tässä jo liiallistakin. Kohtalo leikittelee kirjassa hieman turhan kovilla kierroksilla. Jos sarjaan vielä tulee kolmas osa, en kuitenkaan malta olla sitä lukematta. Kokonaisuus on kaikesta huolimatta reippaasti plussan puolella.

Irja Sinivaara: Kevään hämärä

Tammi 2011. 304 s.