Vuoden 2011 uusia tuttavuuksia minulle oli turkulainen kirjailija Kirsti Ellilä, jonka aikuisille kirjoittamasta tuotannosta olen vuoden mittaan lukenut suurimman osan. Ellilä kirjoittaa kirpakkaa blogia Kirjailijan häiriöklinikka, jota olen seuraillut ahkerasti. Hieno on myös hänen sarjakuvabloginsa Kulkeeko henki, jossa hän purkaa omia vaiheitaan uskonnon ja seurakuntatoiminnan liepeillä. Viime vuonna valmistui Ellilän ns. Kirkko-trilogia-sarja, josta pidin kovasti. Voit katsoa ajatuksiani siitä täältä ja täältä.
Jo kesällä ostin jostakin, muistaakseni juuri Turusta, Ellilän vuonna 2007 julkaiseman romaanin Miehen tuoksu. Kirja varmaankin luokitellaan Ellilän itsensä kritisoimaan kategoriaan naisviihde. Tästä genrestä, sen nimityksestä ja arvostuksesta tai oikeammin arvostuksen puutteesta on blogeissakin kirjoitettu paljon. Protestiksi väheksynnästä Ellilä julkaisi jo ennen tätä kirjaa romaanin Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.
Lukuvuoroon Miehen tuoksu pääsi vasta joulunjälkeisessä sähkökatkokaamoksessa, kun kaipasin jotakin piristävää luettavaa kahden realistisen suomidekkarin jatkoksi. Ellilän kuivakka salahuumori osoittautuikin oivaksi valinnaksi kynttilän ja taskulampun avulla luettavaksi.
Kirjan minäkertoja on kolmekymmentä täyttävä Helmi, Turun linnan museon työntekijä. Työ on Helmille henki ja elämä, ja vapaa-aikakin kuluu pitkälti työn merkeissä. Ystäviä ei juurikaan ole, jollei lasketa työpaikan ilopilleriä Jaanaa, jolle Helmi tulee kertoneeksi turhankin paljon itsestään. Aiemmin Helmi on mielestään ollut läheinen konservaattori Erkin kanssa, mutta nyt Jaana ja Erkki ovat leikkisän hyvissä väleissä. Helmi tuntee kirvelevää mustasukkaisuutta ja vetäytyy omiin oloihinsa hieman happamana. Onneksi on ystävänä sentään ortodoksipappi, isä Heikki, jolle voi purkaa huoliaan. Isä Heikilläkin tosin on omat ongelmansa, vodka kun tuntuu maistuvan liiankin kanssa.
Lisäharmina Helmillä on vielä iäkäs mutta tomera täti Marleena, joka on asettunut asumaan Helmin naapurustoon. Sukulaisuus velvoittaa Helmiä pitämään yhteyttä, vaikka naisten välit eivät kovin lämpimät olekaan. Marleenalla on kuitenkin järvenrantamökki, jonne sekä Jaana että Helmi lähtevät Marleenan ja tämän ystävättären kanssa juhlistamaan Helmin syntymäpäivää. Juhlalounas syödään paikallisessa pappilassa, josta julkkismuotoilija Juhani Petersen on tehnyt matkailukohteen. Mökkireissulla Helmi tutustuu naapurissa asuvaan Hannuun, joka suhtautuu merkillisen nihkeästi kaikkeen vähänkin museolta haiskahtavaan.
Nimensä kirja on saanut Jaanan laivaseminaarissa keksimästä huikeasta näyttelyideasta, jonka pitäisi pelastaa alenevista kävijämääristä kärsivä museo. Jaana haluaa rakentaa näyttelyn, jossa esiteltäisiin historian miehiä naisen seksuaalisen halun kohteina. Mukana olisi myös tuoksuja, koska Jaana uskoo vakaasti, että jokainen tunnistaa sen oikean juuri hajuaistin perusteella. Helmi vastustaa hanketta naurettavana ja koko museoideaa halventavana yleisönkosiskeluna, mutta ei lopulta mahda mitään. Jaana saa ideansa myytyä ja vähitellen Helmikin innostuu huomaamattaan.
Näyttelyhankkeen ja muidenkin työelämään liittyvien kuvioiden lisäksi kirjassa ratkeavat tietysti Helmin rakkausasiat kommellusten jälkeen, kuten asiaan kuuluu. Ellilä on mainion tarkkanäköinen kuvatessaan esimerkiksi laivaseminaareja, työpaikan palavereja tai vaikkapa tapausta, jossa Helmi saa syyt niskoilleen asiassa, jota juuri hän on yrittänyt vuosia saada kuntoon. Myös julkkismuotoilija Petersen on mainio hahmo, vaikka ei tarinan kannalta kovin tärkeä olekaan. Tarkkanäköisyydestään ja teräväkynäisyydestään huolimatta Ellilä ei ole ilkeä. Hyvin lempeää on hänen salaivansa. Helmi on oivallinen esimerkki varovaisesta ja tunnollisesta ihmisestä, joka paheksuu kaikkea turhaa riekkumista. Jaana taas on juuri tällainen riekkuja. Kuitenkin naiset ovat ystäviä, ainakin jollain tasolla. Miehet on kuvattu kirjassa kiltisti, vaikka he seksiobjekteiksi joutuvatkin. Ainoa kovaa kyytiä saava mies taitaa olla Helmin pomo, jollaisia ikävä kyllä on ihan oikeastikin olemassa.
Kokonaisuudessaan Miehen tuoksu on mukava lukukokemus, kevyt välipala, josta ei jää huono omatunto tai sivumaku. Jos jonkin toiveen Ellilälle esittäisin, olisi se taas kerran miljöön parempi hyödyntäminen. Tälläkään kertaa Turku ei ole kirjassa kummoisessakaan roolissa, ei edes linna, vaikka siellä paljon työskennellään tarinan aikana. Turku on hieno ja persoonallinen kaupunki, ja se saisi näkyä, kuulua ja tuoksua myös kirjassa. En usko, että miljöön enempi korostaminen haittaisi sellaistakaan lukijaa, joka ei Turkua tunne. Itse nautin ainakin kovasti, kun kirjoissa on hyvää ympäristönkuvausta, ovatpa paikat sitten tuttuja tai eivät.
Kansikuvaa on muistaakseni jossakin blogissakin kritisoitu. Miksi ihmeessä kannessa on kuva takapuolesta, joka minusta ainakin on selvästi naisen?? Peräpää ei nyt muutenkaan oikein synkkaa kirjan nimen kanssa…
Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu
Karisto 2007. 267 s.
Hih, minäkin äimistyin kannesta! =) Kuulema kuva rajattiin odottamattomalla tavalla.
VastaaPoistaKansi on kyllä melkomoisen tyrmäävä! Kuva- ja fonttivalinnat saisivat minut jättämään kirjan hyllyyn.
VastaaPoistaEllilä on kyllä mukava kirjailijatuttavuus. Luin joskus keväällä Naisen joka kirjoitti rakkausromaanin, ja tässäkin kirjassa on hauskan kuuloinen idea.