Missä kuljimme kerran kirjana ja tv-sarjana

Jacob Öhrman Eccuna.
Kuva Ylen sivuilta.

Suhteeni Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran on pitkä ja lämmin. Luin kirjan ahmien melko tuoreeltaan vuoden 2007 alussa. Sehän ilmestyi vuonna 2006 ja voitti Finlandian. Aiemmin olin lukenut Westöltä vain romaanin Leijat Helsingin yllä, mutta kirjoja oli karttunut silti hyllyyn. Aikomus siis oli ollut lukea enemmänkin, aikaa vain ei ollut löytynyt. Tilanne on lähes sama edelleen. Nyt luettuna on lisäksi vain Älä käy yöhön yksin, jonka ahmin nauttien.

Muistiinpanoistani löysin seuraavan merkinnän Missä kuljimme kerran -romaanista, joka on päivätty 29.1.2007:

Kirjassa kerrotaan katkelmallisesti tapahtumista pääkaupungissa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä aina maailmansodan puhkeamisen kynnykselle asti suomenruotsalaisten näkökulmasta. Mukana on ylempää keskiluokkaa, mutta myös ihan työläisiä, joiden äidinkieli on ruotsi. Ruotsinkielisyyttä korostetaan selvästi, ja juopa suomenkielisiin on syvä, edes juorut eivät ylitä kuilua kovin helposti.

Mukana on suuri joukko ihmisiä, joiden tiet risteävät ennemmin tai myöhemmin tarinan edetessä. Alussa ihmisten muistaminen ja yksilöiminen tuottaa vaikeuksia. Esim. Henning, joka on loppupuolella kirjaa keskeisessä roolissa, on alussa vain törkeästi käyttäytyvä nuorukainen, ja on vaikea muistaa, että kyseessä tosiaan on sama henkilö.

Mielenkiintoista on se, miten kirjassa käy ilmi, kuinka kansainvälinen kaupunki Helsinki oli vuosisadan alussa. Mukana on saksalaisia, venäläisiä jne., eikä kukaan pidä sitä erityisenä. Myös juutalaisilla oli kaupungissa oma luonnollinen paikkansa. Tähän sekamelskaan suomenruotsalainen väestö sujahtaa kuin huomaamatta.

Kirjan juoni on oikeastaan Suomen historia kyseisenä aikana. Westö vain kertoo, miten hänen henkilönsä ajan kokivat ja elivät. Keskeinen tapahtuma oli tietysti sisällissota, joka ei voinut jättää ketään ulkopuoliseksi, halusipa tai ei. Esimerkiksi itsenäistymiseen ei kiinnitetä juurikaan huomiota, koska se ei vaikuttanut tavallisiin ihmisiin niin syvästi kuin sodan tapahtumat.

Kirjan henkilöt selviytyvät sodasta vaihtelevalla menestyksellä. Eccu joutuu kokemaan liian kauheita asioita, joita hänen herkkää mielensä ei kestä. Kaikki hänelle sen jälkeen tapahtuva heijastuu sodan raakuuksista. Cedric taas saa sodasta lisää pontta muutenkin kieroon kasvaneelle sielulleen ja hänestä tulee lähes läpikotaisin paha ihminen. Merkillepantavaa on, että hän on mukana muiluttamassa ystäväänsä Ivaria, joka ei voi koskaan antaa tapahtumaa anteeksi. Cedricille tapaus kuitenkin merkitsee käännettä.

Kirjan vaikuttavimpia henkilöitä ovat kuitenkin Lucy ja Allan, jotka jossakin vaiheessa ovat myös epäsuhtainen pari. Lucyn elämän tuntuu suistavan raiteiltaan mitättömän pieni tapaus Henningin kanssa. Henning lörpöttelee tapauksesta ja Lucyn maine on mennyttä. Hän kuitenkin elää varsin itsenäistä elämää sen ajan naiseksi. Rahasta on tietysti hyötyä.

Allanin kanssa eletty suhde lähentelee hyväksikäyttöä. Tarina päättyy Allanin kannalta kovin onnettomasti, kuten epilogista käy ilmi.

Kirjassa miellyttää sen eeppisyys, pitkä kaari, jossa seurataan kiinnostavia elämänkohtaloita pitkään. Koko ajan läsnä on myös muuttuva Helsinki, jota on kuvattu rakastavasti ja palvoen. Westö on onnistuneesti lisännyt kirjan kiinnostavuutta perehtymällä mielenkiintoisiin ajan ilmiöihin henkilöidensä kautta: tennis, jalkapallo, autot, valokuvaus, opettamien ja toimitustyö, jazzmusiikki, kieltolaki, kartanoelämä jne. on kuvattu yksityiskohtaisesti mutta samalla vetävästi.

Lopussa Westö ottaa kantaa myös kirjojen henkilönimien valintaan. On terveellistä muistuttaa, että kirjan henkilöt ovat kuvitteellisia, koska mukana vilahtelee myös oikeita, historiallisia henkilöitä.

Olen siis ollut aika varauksettoman ihastunut, vaikka tiedän, että monet lukijat ovat olleet toistakin mieltä. Henkilöitä on liikaa, samoin teemoja ja aiheita. Mutta ei siis minun mielestäni.

Olin myös katsomassa kirjaan perustuvan näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Muistikuvani teatterikokemuksesta ovat valitettavan hatarat. Pidin, sen muistan. Mukana oli koko joukko hyviä näyttelijöitä, kuten Pekka Valkeejärvi ja Leena Uotila. Näytelmän hankaluutena oli ainakin se, että lähes kaikilla näyttelijöillä oli lukuisia rooleja, joten aika tarkkana sai katsomossa olla. Varmasti kirjan tarinan tuntemisestakin oli iloa. Vaikka näytelmä on ajat sitten poistunut ohjelmistosta, siitä voi vielä lukea teatterin nettisivuilta. Siellä on mm. lyhyt Kari Heiskasen (ohjaaja) ja Kjell Westön haastattelu näytelmän tekemisestä ja linkkejä lehtiarvioihin.

Suhde kirjaan lämpeni uudelleen keväällä 2011, kun kuuntelin kirjan äänikirjaversiona. Vaikka henkilöitä on edelleen paljon ja aikajänne pitkä, perustarinan tuttuus auttoi niin paljon, että kuuntelu sujui kitkatta. En tiedä, kannattaako kirjaan tutustua ensimmäistä kertaa äänikirjamuodossa. Ainakin pitää olla aikaa, jotta voi kuunnella pitkähköjä jaksoja kerrallaan. Vasta tällä kierroksella minulle oikeastaan aukeni, kuinka peruuttamattomasti kansalaissodan kauheudet vaikuttivat esimerkiksi Eccuun, Ivariin ja Cediin. Oman äänikirjani lainasin kirjastosta cd-versiona, jota voi ostaa mm. Otavan sivuilta. Äänikirjan voi myös edelleen kuunnella ilmaiseksi Kotilieden nettisivuilta. Lukijana äänikirjassa on miellyttävä-ääninen Eero Saarinen.

Vuoden 2011 syksyllä kirja sai taas runsaasti huomiota, kun Helsinki-filmi teki sen pohjalta elokuvan ja tv-sarjan. Elokuva ei mitään kovin mairittelevia arvioita saanut, enkä sitä ehtinyt käydä katsomassa. Hesarin Leena Virtanen kuvailee elokuvaa litteäksi. Ei kovin mairittelevaa.

Vuodenvaihteen molemmin puolin FST5 kuitenkin esitti samasta materiaalista kootun kuusiosaisen, yhteensä viisituntisen sarjan. Sitä kehuttiinkin muistaakseni jossain, eikä mielestäni ihan syyttä. Esitystahti oli melkoinen, kaksi osaa viikossa, joten jouduin turvautumaan tallentamiseen. Sitten jotenkin vielä sössin ja unohdin tallentaa viimeisen osan. Onneksi Ylen Areenassa sarjan jaksojen katseluaika on 30 päivää, joten vielä ehtii katsoa vaikka kaikki. Ongelmia tosin oli ainakin minulla. Yhteys pätki toivottomasti, enkä löytänyt mistään suomenkielistä tekstitystä. Taas sai huomata, että edes vähäisestä ruotsin kielen taidosta ei ainakaan haittaa ole.

Sarjan äärellä nautiskellessa mieleen tuli monenlaista. Ensinnäkin kohtuupaksun romaanin siirtäminen filmille on melkoinen urakka. Viisituntinenkin versio on melkoista laukkaa, ja monia tärkeitäkin yksityiskohtia on ymmärrettävästi jätetty pois. Sen siis hyväksyn mukisematta. Mutta en anna anteeksi sitä, että alkuperäisen tarinan tärkeitä yksityiskohtia on muutettu. Koko idea katoaa! Esimerkiksi kirjassa Lucyn elämä saa oman tumman reunuksensa täysin viattomassa kohtauksessa, jossa hän Henningin kanssa treffeillä suudellessaan vahingossa koskettaa tämän housunetumusta. Sikamaisesti Henning juoruaa tästä ja mm. Cedric saa kuulla sen. Cedi alkaa halveksua sisartaan, jonka maine tämän välikohtauksen vuoksi menee pilalle pienissä helsinkiläisissä piireissä. Tv-sarjassa kosketus tapahtuu Eccun kanssa!! Kääk. Olisi kannattanut karsia, koska sen seurauksiakaan ei sarjassa ole mitenkään käsitelty.

Hieman myös hymyilytti se, että nyky-Suomesta ei löydy edes avustajiksi nälkiintyneitä tai siltä näyttäviä ihmisiä. Alkujaksossa Allu varastaa koulutoverinsa eväsleivät (kirjassa tämä muuten ei muistaakseni ollut Allu, muistanko oikein?) nälkäisille siskoilleen. Television lapsoset olivat kovin pyöreäposkisia ja sieviä. Vankileiriltä on tuskin koskaan tullut yhtä terveen näköistä joukkoa kuin tuli Suomenlinnasta… Keuhkotautiin kuoleva Saimikin on hyvässä lihassa, samoin työväen jalkapallojoukkuen Woiman pelaajat, jotka Westö kirjassaan kuvaa laihoiksi ja kuivakoiksi, ravinnon puutteen takia ja kovan työn. Jossakin lehtijutussakin ihailtiin hyvähampaisia punaisia. Ei käy kateeksi epookin tekijöitä!

Sarjaa oli mukava katsoa, koska keskeiset näyttelijät olivat tuoreita kasvoja, eivät tv:ssä valmiiksi kuluneita. Lucyn vaativassa roolissa näyttelee Jessica Grabowsky, jonka työskentelystä aloin pitää sarjan edetessä yhä enemmän. Aluksi pidin häntä turhan karkeatekoisena säteileväksi Lucyksi, mutta siis totuin. Näinhän usein käy, kun omassa päässä on toisenlainen kuva kirjan henkilöistä. Oskar Pöysti sopi mainiosti epämiellyttävään Cedricin rooliin. Myös Ivar Grandellia näytelevä Niklas Grundstroem on valittu hyvin. Miehen humaani, lempeä katse toimii ruudun läpikin ja käy sydämeen. Andreas af Enehielm Allan Kajanderina on hieman turhan hintelä ja kilttikin. Allu on paljon tulisempi hahmo. Tarinakin katkeaa Allun kohdalla ihan kesken. Lopussa näytetään vain idyllinen perhekohtaus, jossa Allu ja Mandi ovat lapsensa kanssa rannalla. Mandikaan ei oikein täyttänyt odotuksiani. Mutta eniten pidin Jacob Öhrmanista Eccuna. Mies ON Eccu, ei näyttele häntä. Loistavaa. Kiitos.

Lopuksi vielä pikkuinen yksityiskohta sarjan katsoneille tai katsoville. Bongasitteko Kirjailijan? (Vinkki: viides jakso.)