Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8

BTJ Kustannuksen, nykyään Avaimen kirjailijaesittelyjen sarjan käynnisti vuonna 1995 Ismo Loivamaan toimittama Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Nyt teossarjasta ilmestyy kahdeksas osa, joka sisältää 25 uutta kirjailijaesittelyä. Mistä lapsille ja nuorille kirjoitetaan 2000-luvulla? Keitä ovat kirjailijat tekstien takana?

Näin esitellään Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8, joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa. Sarja on siis jo varsin vaikuttava. Olen tutustunut ja hankkinut töihin aikoinani BTJ:n muita vastaavia teoksia, joissa esitellään mm. kotimaisia naisviihteen kirjoittajia. Kirjat ovat opettajan työssä oivia apuvälineitä ja hyviä lähdeteoksia oppilaitten esitelmiä yms. varten. Ainoa haittapuoli on ollut kirjojen korkea hinta. Sen vuoksi työpaikkani kokoelmakaan ei ole vuosiin karttunut. Tämä nyt käsissä oleva teos on siis Avaimen kustantama, BTJ Kustannus ja Avainhan yhdistyivät taannoin. (Ikävä uutinen oli, että Avain on kokonaan luopumassa kaunokirjallisuuden julkaisemisesta.) Tämä sarjan kahdeksas osa on järkevästi julkaistu pehmeäkantisena, mikä toivottavasti laskee kirjan myyntihintaa.

Uskoisin, että teoksesta on ilo muillekin kuin opettajille, mutta ainakin se on hyödyksi äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille ja luokanopettajille, jotka suunnittelevat koulussa kirjallisuuden opettamista ja kenties kirjahankintoja. Mutta voisipa tätä kirjaa selata vanhempi, isovanhempi tai kummikin, joka miettii, millaista kirjallisuutta hankkisi lapselle tai nuorelle lahjaksi tai mitä haettaisiin kirjastosta luettavaksi.

Ismo Loivamaa on siis kirjoittanut kaikki kirjan esittelytekstit, mitä pidän varsin kunnioitettavana suorituksena. Esittelyn lisäksi mukana on analyysia ja mm. lainauksia kritiikeistä. Myös esipuhe on varsin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, varsinkin juuri nyt, kun monet lasten- ja nuortenkirjailijat ovat lähestyneet Helsingin Sanomia avoimella kirjeellään.  Loivamaa kirjoittaa mm. näin:

”Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on tullut luonnollinen ja näkyvä osa julkisuutta. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavien palkintojen, tunnustusten ja apurahojen määrä on pikemminkin kasvamassa kuin vähenemässä. Lajin arvostusta kohentaa myös vilkas tutkimuskirjallisuus. Lähdekirjallisuutta ilmestyy huomattavia määriä, vaikka ilmiö helposti unohdetaan, kun keskitytään murehtimaan ohentunutta päivänkritiikkiä. Lehtiarvostelujen määrä onkin vähentynyt hyvin nopeasti. --- Vastaavasti muu kuin kirjojen arviointiin liittyvän julkisuuden määrä sanoma- ja aikakauslehdissä on kasvanut räjähdysmäisesti – lastenkirjailijoista ilmestyy taajaan haastatteluja ja lastenkirjoista dramatisoidaan herkästi myös teatteriesityksiä. Kirjailijoiden aktiivisuus blogien kirjoittajina lisää lajin näkyvyyttä. Parhaimmat lastenkirjallisuuden blogit sytyttävät keskustelua ja auttavat ajankohtaisen tiedon etsimisessä.”

Loivamaa esittelee seuraavat kirjailijat:

Päivi Alasalmi
Johanna Arola
Maria Autio
Siiri Enoranta
Sari Kanala
Uma Karma
Leena Krohn
Heidi Köngäs
Mysi Lahtinen
Sisko Latvus
Anne-Mau Lehikoinen
Päivi Luostarinen
Pasi Lönn
Leena Parkkinen
Kirsi Pehkonen
Kira Poutanen
Paavo Rauskanen
Atu Ruotanen
Inga Röning
Heta Salmi
Anita Sihvola
Johanna Sinisalo
Arto Virtanen
Leena Virtanen
Carina Wolf-Brandt

Osa on jo pitkän uran tehneitä, kuten vaikkapa Leena Krohn, toiset ovat tutumpia aikuistenkirjailijoina ja muutamat ovat vasta ihan kirjailijanuransa alussa.

Itselleni merkkasin seuraavat lähemmät tutustumista vaativat kirjat ja kirjailijat:

Maria Autio: Paperisudet (2009), aiheena koulukiusaaminen, ja Ajatustenlukija (2011), joka on vuoden 2012 Topelius-palkintoehdokkaana. (Maria Autio muuten opiskeli muinaisuudessa samaan aikaan kanssani Turun yliopistossa, ja muistan hänen hieman eteerisen runotyttömäisen olemuksensa laitoksen käytäviltä, vaikka emme tuttuja olleetkaan.)

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen (2010) ja Gisellen kuolema (2011), joka on ollut lukulistallani Sallan esittelyn jälkeen. Se oli myös vuoden 2012 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Uma Karma: Kaiken se kestää (2008), joka kertoo poikarakkaudesta urheilijanuorukaisten välillä, sekä Mistä tunnet sä ystävän (2009), jossa kaverukset ovat siirtymässä yläasteelle, mikä pelottaa ja ajatteluttaa. Jälkimmäinen kirja voisi olla mittatilausjuttu kutosluokille! Uma Karma on kirjailijasalanimi, eikä kirjailijasta Loivamaan mukaan juurikaan ole tietoa tihkunut. Linkkini vievät kirjailijan kotisivuille, jotka noudattelevat nuorekkaan rosoista linjaa.

Uskonnollista sävyä on kirjoissaan niin Sisko Latvuksella kuin Päivi Luostarisellakin. Latvuksen historiallinen nuortenromaani Kaukana omalta maalta (2011) sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen piiritettyyn Leningradiin ja kertoo inkerinsuomalaisista. Luostarisen kirjat Kärrynpyöräkesä (2000) ja Kipinöitä ja kapinoita (2006) kertoo Pinjasta ja seurustelusta, ja rakkaudesta on kyse kirjassa Siivetönkin lintu lentää (2003).

Pasi Lönn: Hyppy syvyyteen (2009) ja Harhaisku (2011). Kirjat ovat nuortendekkareita, ja Loivamaa toteaa, että uskottavuus on paikoin koetteilla, mutta muuten moitittavaa ei löydy. Voisivat olla sopivia vähän lukeville pojille? Lönn on julkaissut myös aikuistendekkarin Viimeinen tili.

Kirsi Pehkonen: HyväUni (2005) yhdistelee kirjallisuuden lajityyppejä, mm. fantasiaa ja psykologista jännäriä. Urheilukirja Aloituskiekko (2011) vaikuttaa myös mukavalta ja on saamassa syksyllä jatkoa.

Vielä Inga Röningin fantasiaromaani Kohti Pystynyppyläin puhurivuoristoa (2005), Johanna Sinisalon Möbiuksen maa (2010) ja Leena Virtasen adoptiosta kertova Pikku Xing (2004), ja luettavaa riittääkin jo pitkälle!

Lopussa on vielä luetteloita kirjallisuuspalkituista, lähdekirjallisuudesta ja kirjassa esitellyistä teoksista.

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8

Avain 2012.

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan päivän kunniaksi työpaikallani rakennettiin tänään pientä näyttelyä, jonka ideana oli Kalevalan antamat vaikutteet suomalaisessa kulttuurissa. Sattuneesta syystä minunkin kaappieni kätköistä löytyi melkoinen kasa materiaalia. Sitä kokoillessani muistin lukeneeni monenlaisia Kalevalaan perustuvia teoksia, joista yksi on Petteri Hakkaraisen Väinämöinen, vanhana syntynyt. Olen siitä vuonna 2004 kirjoittanut seuraavan arvion, olkaapa hyvät:

Pakinoitsija Petteri Hakkarainen on tehnyt ison urakan kääntäessään Lönnrotin Uuden Kalevalan (1849) nykysuomeksi ja romaanimuotoon. Näin on syntynyt kirjailijan esikoisromaani Väinämöinen, vanhana syntynyt. Hakkarainen ei ole ensimmäinen Kalevalan uudelleensovittaja, sillä esimerkiksi Kalevalan juhlavuonna 1999 ilmestyi Kai Niemisen Kalevala 1999. Jotain tämä ainakin kertonee Kalevalan keskeisestä merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa.

Hakkaraisen teos eroaa Niemisen versiosta parillakin merkittävällä tavalla, vaikka molemmat ovat olleet täysin uskollisia Lönnrotin Kalevalan juonelle. Nieminen on kirjassaan käyttänyt runsaasti alkuperäistekstin runositaatteja, mutta Hakkarainen ei ole näin menetellyt. Hän on muuttanut kaikki loitsut ja syntysanatkin proosaksi. Näissä kohdissa erityisen selkeästi tulee esille kalevalaisen kielen voima: runon sisältö ei aina pelkästään ratkaise, vaan myös muodolla on merkitystä.

Hakkarainen on lisäksi värittänyt kieltä pakinamaisesti: Linnulla on hyvä näkö ja tilannetaju kalalokiksi. ”Maata näkyvissä”, se raakkuu ja aloittaa heti syöksykierteen kohti pattipolvien suojaisaa satamaa luullen niitä heinämättääksi. Vaikka sen näkö on kohdallaan, on älykkyydessä petraamista. Tyyli jaksaa hymyilyttää pari ensimmäistä lukua, mutta sitten se kyllä menettää tehonsa.

Kalevalansa lukeneille Hakkaraisen kirja ei tuo juurikaan uusia elämyksiä, mutta Kalevalaa koulussa kammonneille tai muuten sen kieltä vieroksuville Väinämöinen, vanhana syntynyt on helppo tapa tutustua kansalliseepokseen.

Oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!


P. S. Suosittelen lämpimästi myös Kristian Huitulan sarjakuva-Kalevalaa, josta on juttu tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla. Huitula sanoo lopuksi kirjojensa suosiosta näin: "Iäkkäät naiset ovat olleet yllättävän iso kohderyhmä, vaikka he eivät yleensä lue sarjakuvia." Pohdin vain, kuinka moni kollegani on laillani hankkinut albumit elävöittämään peruskoulun Kalevala-tunteja :)

Näytelmä Raid ja mustempi lammas

Käsiohjelma Seppo Suominen ja Antti Piiroinen

Viime kesäkuussa lupasin, että jos Harri Nykäsen kirjan Raid ja mustempi lammas pohjalta kirjoitettu näytelmä joskus esitettäisiin Salossa teatteri Provinssissa, menisin sen katsomaan. Harri Nykäsen käsikirjoittaman samanniminen näytelmä sai ensi-iltansa runsas viikko sitten, ja eilen istuin minäkin katsomossa.

Kirja ilmestyi vuonna 2000 ja on Nykäsen tyyliin melko tiivis, vain vähän yli kaksisataasivuinen. Tarina on road trip -muotoinen (kuka keksii tähän kunnon suomennoksen?). Raid toimii autonkuljettajana kummisedälleen Nygrenille, joka vatsasyöpään sairastuttuaan haluaa vielä tasata tilejään ja saada siihen kevyempään vaakakuppiin hieman painoa ennen kuolemaa. Väkivallan sävyttämä matka vie kohti pohjoista ja lopullista tilintekoa. Myös poliisi kiinnostuu Raidin ja Nygrenin matkanteosta. Jansson alaisineen on työnantajan määräämällä kuntoutusjaksolla, kun tieto kaksikon liikkeistä tulee.

Miten tuoda tällainen tien päälle sijoittuva ja episodimainen tarina näyttämölle?

Provinssissa tämä ongelma on ratkaistu onnistuneesti. Näyttämön toisessa reunassa on musta mersunraato, jossa voi välillä istuskella. Myös videoskriinejä hyödynnetään. Niitä on takaseinällä parikin, ja niihin heijastetaan milloin valokuvia, milloin lähikuvaa näyttelijöistä. Toimii paikoin tehokkaasti. Nopeat rekvisiittavaihdokset sujuvat myös, ja musiikin avulla vaihdetaan tunnelmasta toiseen. Mutta ongelmiakin on. Ensimmäiseen näytökseen on kaksikon matkantekokohtausten väliin sijoitettu näkymiä poliisien kuntoutuksesta. Kuntoutuskeskus Vetreä veteraani edustaa näytelmän huumoria. Poliisien kanssa samaa kunto-ohjelmaa toteuttaa joukko erittäin huonokuntoisia vanhuksia, ja ohjaajina toimii yksi kaunis nuori nainen ja kaksi homppelipoikaa. Siis homovitsejä! Lisäksi taustalla jumputtavat 70- ja 80-luvun mauttomimmat iskelmät. Tästä risuja! Kontrasti loppua kohti yhä surullisemmaksi kääntyvään päätarinaan on melkoinen. Onneksi tiiviimmässä toisessa näytöksessä homopojat eivät enää koikkelehdi lavalla.

Toinen ongelma on ollut näytelmän roolitus. Raid on suomalaisille yhtä kuin Kai Lehtinen, minkäs sille voi. Onhan Lehtinen esittänyt Raidia niin 12-osaisessa tv-sarjassa kuin kokoillan elokuvassakin. Lehtinen myös sopii vähäpuheiseksi ja karheaksi roistoksi vallan mainiosti. Salossa kuitenkin päädyttiin toiseen ratkaisuun. Raidia esittää Kai Lehtisen poika Aape Lehtinen. Mietin ratkaisun onnistuneisuutta jo ennen näytelmän näkemistä ja pidän sitä kyseenalaisena sen nähtyänikin. Ennen kaikkea ratkaisu on epäreilu nuorta Aape Lehtistä kohtaan! Miten voi täyttää isänsä saappaat? Sitähän yleisö kuitenkin odottaa ja näytelmää katsoessaan puntaroi. Aape Lehtinen on miellyttävän oloinen nuorukainen, ja tarvittavaa parransänkeä ja rosvomaisuutta löytyy kyllä. Kauniskasvoiselta nuorukaiselta kuitenkin vielä puuttuu se jokin, karisma, jota kokeneempi ja varttuneempi näyttelijä, kuten Kai Lehtinen, säteilee ympärilleen. Äänikin on kuin isän, mutta ei kuitenkaan ihan. Lisäksi Raidin tehtävänä on lähinnä seistä jököttää vieressä, kun Nygren toimii. Vähäiset repliikkinsä Lehtinen laukoo vaadittavalla lakonisuudella, mutta jonkinlainen maneeri on korostaa jokaista pääpainollista tavua pienellä päänliikkeellä.

Pääosaan Nygreniksi on Saloon saatu pitkän linjan ammattilainen Ossi Ahlapuro, jonka varassa näytelmä pitkälti on. Ahlapuro tekee Nygrenin roolin upeasti. Jo tämän takia kannattaa teatteriin lähteä. Muut osat onkin sitten miehitetty paikallisin voimin. Tuttujen ihmisten näkeminen näyttämöllä on aina mukavaa. On hauska vertailla, miten aiemmista näytelmistä tutut ihmiset onnistuvat roolisuorituksissaan tällä kertaa. Oma suosikkini oli Ola Leinosen esittämä sliipattu, elvismäinen huijarimaallikkosaarnaaja Koistinen. Oiva Lohtanderia huomattavasti hoikempi Arto Nieminen on ihan kohtalainen komisario Jansson, eikä Joonas Suomisessa Hoponakaan ole valittamista. Nämä miehet kuuluvat Provinssin luottonäyttelijöihin ja ovat enemmän kuin harrastajia alallaan.

Näytelmä kestää väliaikoineen kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia. Kesto on jokseenkin sopiva, joskin kuten sanottua, ensimmäistä näytöstä olisi kannattanut tiivistää. 

C. J. Sansom: Musta tuli

Musta tuli on toinen kyttyräselkäisestä asianajaja Matthew Shardlakesta kertova historiallinen dekkari. Luin sarjan aloitusosan Luostarin varjot kesällä, mutta en vielä ihan täysin vakuuttunut C. J. Sansomin kertojanlahjoista. Historialliset puitteet on kirjassa kuvattu moitteetta, mutta se jokin jäi kuitenkin puuttumaan, ehkäpä juonenkehittelystä. Painoin kuitenkin nimen muistiin siltä varalta, että törmäisin jossakin Sansomilta suomennettuun toiseen teokseen Talveen Madridissa. Joululoman kirja-alennusmyynnissä minua lykästi. Ahmin tiiliskiven lomalukemisekseni parissa päivässä ja viihdyin mainiosti.

Toinen osa Shardlakesta kertovasta viisiosaisesta sarjasta on siis nyt julkaistu suomeksi nimellä Musta tuli. Luostarin varjojen herättämän lievän innostuksen takia en ihan kauheasti tästä odottanut, joten pääsin yllättymään todella positiivisesti. Sansomhan petraa kuin sika juoksuaan! (Tämä on meillä päin positiivinen arvio.) Jäin aloitusosasta kaipaamaan jotakin, kuten vaikkapa filosofista sanomaa. Nyt sain sitäkin, mutta ei turhan alleviivattuna. Valta tekee ihmisistä julmia petoja, ja uskontoa käytetään usein tekosyynä julmuuksiin. Köyhien asema on liian usein toivoton. Näiden ongelmien äärellä teräväpäinen Shardlakekin joutuu myöntämään kyvyttömyytensä. Muutamaa voi auttaa, mutta tuhannet ja taas tuhannet ovat avun ulottumattomissa.

Pidän historiallisista romaaneista ja dekkareista, ja Sansom yhdistää nämä lempilajini herkullisesti. Eletään vuoden 1540 ennätyksellistä hellekesää Lontoossa. Kuningas Henrik VIII on solminut avioliiton saksalaisen Anna Kleveläisen kanssa Thomas Cromwellin taivuttelemana. Avioliitto on kuitenkin osoittautunut katastrofiksi, sillä Anna on Henrikin silmissä ruma ja vastenmielinen. Poliittinen tilauskin avioliitolta murenee, ja Cromwell huomaa joutuneensa epäsuosioon. Henrik havittelee jo uutta vaimoa, teini-ikäistä Katariina Howardia, joka on Cromwellin pahimman vastustajan Norfolkin herttuan sukulainen. Pelätään myös, että uusi avioliitto ajaisi Englannin takaisin paavin huomaan. Silloin Cromwell kannattajineen olisi todellisissa vaikeuksissa.

Nämä poliittis-uskonnolliset kuviot ovat kuitenkin vain tarinan taustaa. Ne kiehtoivat lukiessa kuitenkin niin paljon, että piti kaivaa hyllystä vanha uskollinen Maailmanhistorian pikkujättiläinen, josta sai kätevästi muistinvirkistystä. Englannin historia on totisesti ollut monipolvinen ja verinen. Mustassa tulessakin hirttoköydet heiluvat tuulessa ja polttorovioiden musta savu leijuu kaupungin yllä.

Kirjan alussa Shardlakea pyydetään avuksi, kun hänen entisen tuttavansa veljentytärtä syytetään 12-vuotiaan serkkunsa murhasta. Rikas kauppias on ottanut veljensä orpotytön huostaansa, mutta kahdeksantoistavuotias Elizabeth on koko ajan käyttäytynyt omituisesti ja vihamielisesti perhettä kohtaan. Nyt Elizabethia syytetään siitä, että hän on työntänyt serkkunsa pihan tyhjään kaivoon. Oikeudessa Elizabeth kieltäytyy puhumasta sanaakaan, ja hänet määrätään kärsimään kidutusta kunnes suostuu puhumaan. Shardlake ja tytön toinen setäkään eivät saa häntä puhumaan mitään. Viime hetkellä Shardlake saa Cromwellilta viestin, että tytön rangaistusta lykätään kahdella viikolla, jos Shardlake onnistuu tehtävässä, jonka Cromwell hänelle antaa.

Vastahakoisesti Shardlake lähtee Cromwellin puheille. Pääministerillä on merkillinen tehtävä hänelle. Eräästä purettavaksi aiotusta luostarista on löytynyt tynnyrillinen kreikkalaista tulta, Bysantin salaista asetta, jonka on kuviteltu iäksi kadonneen. Myös salaperäisen aineen valmistusohje on löytynyt ja on nyt erään alkemistin hallussa. Kun Shardlake ja Cromwellin palvelija Barak lähtevät tapaamaan alkemistia ja tämän veljeä, jotka ovat myymässä keksintöään Cromwellille, he löytävät miehet raa’asti murhattuina. Mustan tulen resepti on kadonnut.

Cromwell on pulassa, sillä hän on luvannut esitellä uuden aseen kuninkaalle kahden viikon päästä. Se on hänelle ainoa keino päästä takaisin suosioon, mutta sitä Shardlake ei voi tietää. Aikaa on todella vähän, ja pelastettavana on Elizabethin henki ja paljastettavana petturi, joka on vuotanut mustan tulen salaisuuden Cromwellin vastustajille. Tehtäviä ei helpota, että miehet huomaavat pian olevansa hengenvaarassa itsekin. Ilman Barakin lihaksia juttujen ratkaisemisesta ei tulisi mitään.

Sansom on punonut tällä kertaa polveilevan ja monia jännittäviä käänteitä sisältävän juonen mestarillisesti. Tapahtumat kuljettavat Shardlakea ja Barakia ympäri keskiaikaista Lontoota, joka helteen kynsissä löyhkää inhottavalta. Ahtaat kadut, väentungokset, aatelisten upeat illalliset, komeat katedraalit ja vuoroin haiseva, vuoroin vilvoittava Thames on kuvattu elävästi. Osansa kuvailusta saa myös onnahdellen toimiva oikeuslaitos. Vankiloissakin parempi väki saa inhimillisen kohtelun, jos on varaa maksaa majoituksesta. Alhaalla tyrmässä hengissä selviäminen on lähinnä ihme. Siksi hirttorangaistukset ynnä muut pannaankin täytäntöön pikaisesti.  Syytetyllä ei ole oikeutta asianajajaan, jos hänen syyllisyytensä vaikuttaa etukäteen selvältä. Vankia ei pääse edes katsomaan, jos ei ole varaa maksaa vartijalle.

590-sivuinen järkäle vaati huomioni lähes kolmen lomapäivän ajan. Tiivistahtinen lukeminen on varmaan tälle kirjalle eduksi, sillä henkilöitä ja juonenkiemuroita on runsaasti ja ne saattaisivat pätkittäisemmällä lukemisella päästä karkuteille. Henkilöluetteloa kirjassa ei ole, mutta etukannen sisällä on Lontoon kartta, joka auttaa suunnistuksessa. Hieman pistivät silmään luvattoman monet painovirheet ja muutama muu huolimattomuus. Esimerkiksi erään keskeisen talon nimi on muodossa the Lasitalo, mutta onneksi sentään vain kerran. Loppuun kirjailija on lisännyt hieman faktoja tarinan taustaksi ja kertoo myös, miten on idean kirjaansa saanut. Fakta ja fiktio on punottu hienosti yhteen. Muistelen lukeneeni mustasta eli kreikkalaisesta tulesta ainakin Mika Waltarin historiallisista romaaneista. On kiehtovaa ajatella, että Euroopassa ei todellakaan tunnettu maaöljyä vielä 1500-luvulla.


Tämä oli myös kiva lukea tässä välissä, kun on kimppalukuna menossa tuo Hilary Mantelin Susipalatsi. Sehän sijoittuu Cromwellin uran alkuvaiheisiin, ja siinä Cromwell on päähenkilönä. Olen muuten miettinyt, pitäisikö jossakin välissä lukea, vaikka kimppalukuna, uudelleen Ken Follettin upeat Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua. Kiinnostaisiko ketään?

Loma jatkuu aika lailla samoissa merkeissä. Varasin eilen kirjastosta netin kautta Tom Erik Arnkilin historiallisen romaanin Kyyroksen kirja. Tänään tekstari ilmoitti, että kirjan saisi noutaa. Yli 500 sivua viihdykettä on siinäkin J

C. J. Sansom: Musta tuli (Dark Fire)

Suom. Katariina Kaila. Otava 2012. 590 s.

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan

Jos odottaa dekkarilta hyytävää jännitystä, suoraa toimintaa ja loogista loppuratkaisua ja kenties realismiakin, ei kannata tarttua Tiina Forsmanin esikoisteokseen Annikki Nissinen selvittää murhan. Se nimittäin ei sisällä mitään näistä. Mutta eipä kansikuva, kirjan nimi tai takakansikaan anna kirjasta sellaista kuvaa, että se näitä ulottuvuuksia sisällään pitäisi.

Nimihenkilö Annikki Nissinen on keski-ikäinen helsinkiläisleskirouva, joka työskentelee lähimarketin liha- ja kalatiskillä asiakaspalvelijana. Vapaa-aikanaan hän paitsi sauvakävelee katselee mielellään televisiosta kunnon murhamysteerejä kakunpaloja mutustellen. Tv-poliisien toimintaa hän myös mielellään kommentoi miesvainajansa Einon valokuvalle, joka tuntuu välillä vastailevankin.

Tämän suomalaisen neiti Marplen arki muuttuu kertaheitolla, kun hän eräänä sunnuntaina löytää sauvakävelylenkillään Hanasaaresta auton, jonka kuljettaja on kuristettu. Annikki Nissisen harmiksi poliisit toimivat kaikessa väärin, toisin sanoen juuri toisin kuin televisiossa. Annikin on itse toimittava, ja ensimmäiseksi hän soittaa iltapäivälehtien toimituksiin. Myöhemmin hän närkästyy, kun poliisi tulkitsi tämän tutkinnan häiritsemiseksi!

Murhattu mies osoittautuu pian Yhteisen Hyvän Säätiön joksikin johtajaksi. Säätiö on kansainvälinen yritys, jonka ideana on jatkojalostaa tavallisten kansalaisten keksintöjä ja saada ne tuottamaan yhteistä hyvää ja tietysti rahaa sekä keksijälle että säätiölle. Nyt hyvämaineisen yrityksen ylle näyttää lankeavan varjo.

Annikin harmiksi lehdistön ja poliisin kiinnostus murhaa ja keskeisimpää todistajaa eli Annikki Nissistä kohtaan hiipuu pian. Säätiön toimitilojen nurkilla notkuminenkaan ei valaise tilannetta. Sitten Annikkia kohtaa todellinen onnenpotku. Hän kuulee, että naapuritalossa asuva Helmi Orlova, inkeriläinen paluumuuttaja, työskentelee Säätiössä siivoojana. Annikki hankkiutuu Helmin ystäväksi saadakseen tietoja suoraan pääkallopaikalta. Yhdessä nämä naiset alkavat enemmän tai vähemmän selvitellä tapahtumia. Pian sitä paitsi murhataan toinenkin säätiön työntekijä…

Annikki on utelias, mutta hänen mielikuvituksensa laukkaa liiankin villisti. Lisäksi hän uskoo vankkumatta olevansa huomattavasti pätevämpi murhatutkimuksissa kuin poliisi, joka ei tunnu reagoivan hänen vihjepuhelimeen jättämiinsä tietoihin sen paremmin kuin nimettömiin kirjeisiinkään. Ainakaan lehdissä ei näy tietoja poliisin läpimurrosta eikä säätiön johtajia ole pidätetty, vaikka Annikki ja Helmi epäilevät kutakin vuorollaan.

Helmi on hieman saamaton ja armottoman arka, osin syystäkin. Yliopistokoulutus ja kuraattorin pätevyys eivät paljoa Suomessa paina. Helmi saa olla kiitollinen siivoojan paikastaan. Tosin siivous ei ole termi, jonka Helmin työnantajafirma Elegance hyväksyisi, koska se viittaa kiusallisesti likaan. Elegancen työtekijät ovat puhtojia ja he puhtovat…

Työtoveripuhtojat ja esimiehet suhtautuvat Helmiin nihkeän epäluuloisesti, ja säätiön työntekijöille hän on näkymätön. Helmi joutuu ensi töikseen kirjoittamaan tiukan vaitiolosopimuksen. Mitään ei saa tihkua säätiön asioista talon ulkopuolelle. Näkymätön Helmi kuitenkin näkee ja kuulee yhtä jos toista, kuten mitä tapahtui ylimmän kerroksen edustussaunassa ennen johtajan murhaa tai mitä onkaan liimattuna erään assistentin pöydän alapinnalle purukumilla.

Kirja on lähes kolmesataasivuinen, mikä tekee siitä paikoin junnaavan. Asiat eivät oikein etene, ja jos etenevät, on vaikea tietää, mihin suuntaan. Lopussa murhat saavat ratkaisunsa, ainakin melkein, kai. Epärealistisuuskaan ei haittaa, mutta tiivistämistä ja selkeyttämistä juoni olisi kaivannut toimiakseen paremmin. Sympaattinen idea kirjassa on, sitä ei voi kieltää. Jos kaihtaa dekkareita niiden väkivaltaisuuden takia, voi tähän huoleti tarttua. Leppoisaa sunnuntailukemista.

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan

Karisto 2012. 286 s.

Merete Mazzarella: Marraskuu

Tiedättekö, mikä on tanatologi? No, minä en tiennyt ennen kuin luin Merete Mazzarellan romaanin Marraskuu. Tosin siinä tanatologilla eli kuolemantutkijalla on hieman erilainen työnkuva kuin voisi kuvitella. Mutta tanatologi tulee mukaan tarinaan vasta viimeisessä neljänneksessä, kun sen osan päähenkilö käy kyseisen ammatin harjoittajan vastaanotolla tutustumassa erilaisiin poismenotapoihin.

Projektini Lue Merete Mazzarellan tuotantoa on siis edennyt jo kolmanteen teokseen. En ole suunnitellut projektia kovin määrätietoiseksi, mutta jostain syystä tartuin ensimmäiseksi lukemista ja kirjoittamista käsittelevään Silloin en koskaan ole yksin. Toiseksi luetuksi valikoitui omaelämäkerrallinen romaani Ensin myytiin piano, jossa Mazzarella muistelee lapsuus- ja nuoruusaikojaan diplomaattiperheessä. Tämä kolmas onkin sitten puhtaasti fiktiivinen romaani, joka ällistyksekseni osoittautui spekulatiivisen fiktion edustajaksi. En nimittäin ollut lukenut edes kirjan takakansitekstiä, joka kirjaston kirjassa onkin liimattuna kirjan takakannen sisäpuolelle. En ollut osannut varautua siihenkään, että kirjassa on neljä lähes irrallista osaa. Niinpä olin toisen osan alussa ensin aika hämmentynyt, koska luulin että päähenkilöön viittaava pronomini hän tarkoitti ensimmäisen osan naispäähenkilöä. Mutta kyseessä olikin mies, kokonaan toinen helnkilö. Alkukielellä lukevalle ei samaa erehdystä voi tapahtua. Miksiköhän suomen kielessä ei ole eri pronominia tarkoittamaan miestä ja naista?

Kirjan rakenteen idea on kekseliäs, vaikka ei toki ainutlaatuinen. Kaikki neljä osaa tapahtuvat samana päivänä, 13.11.2012. Kirja on ilmestynyt vuonna 2004, joten se on siis sijoittunut silloin läheisehköön tulevaisuuteen. Tämäkin seikka tulee ilmi vasta jossain toisen osan paikkeilla, vaivihkaa. Jokaisessa neljässä osassa on siis eri päähenkilö. Aloitusosassa jo iäkkäämpi pikkujulkkis, entinen televisiokuuluttaja ja nykyinen aikakauslehden elämänhallintakolumnisti huomaa yllättäen, ettei enää keksi mitään kirjoitettavaa. Hän on jo kirjoittanut kaikesta. Lisäksi hän alkaa vähitellen oivaltaa, kuinka yksinäinen on. Lapsia hän ei ole koskaan halunnut, mutta miehiä on ollut, toki. Kaikista hän kuitenkin on eronnut ennemmin tai myöhemmin, myös aviomiehestään, joka traagista kyllä taisi rakastaa häntä ihan aidosti. Ulkonäkö ja julkisuuskuva ovat ainoat arvot, joita Candidalla on ollut. Mutta mitä jää käteen, kun ikä vie kauneuden eikä kukaan enää halua haastattelua?

Toisessa osassa yli kuusikymppinen mies on matkalla Finnairin koneella Yhdysvaltoihin liikematkalle. Oikeastaan hänen matkansa tärkein tarkoitus on mennä ja kosia kaunista nuorta naista, johon hän on tutustunut – bordellissa. Menestynyt vaimo tuntuu vieraalta ihmiseltä, joka haluaa rakastellakin vain, koska se on hyvä urheilusuoritus. Lentomatkalla tapahtuu kuitenkin jotakin hyvin yllättävää, joka saa kylmän ja laskelmoivan liikemiehen hetkeksi kuuntelemaan rumaa vanhaa mummoa.

Kolmannessa osassa nuori pohjalaisnainen on paennut sydänsurujaan ja päätynyt kummalliseen työhön Yhdysvaltoihin. Nettipankin asiakaspalvelussa nuoret ja kauniit naiset ja yksi mies päivystävät kellon ympäri, jotta raha-asioitaan hoitavat asiakkaat tuntisivat saavansa henkilökohtaista palvelua. Ääniyhteyttä asiakkaan ja henkilökunnan välillä ei ole, vaan työhön kuuluu ainoastaan hymyillä lakkaamatta ja katsoa kameraa silmiin. Sitten tyttö saa odottamattoman työtarjouksen erittäin rikkaalta ja kiireiseltä pariskunnalta.

Viimeisessä osassa päähenkilö on lähes kuusikymppinen miesopettaja, joka on asunut lähes koko elämänsä äitinsä kanssa. Kerran hän törmäsi puistossa kauniiseen nuoreen naiseen, jonka hän vei asuntoonsa. Sittemmin tyttö katosi omille teilleen, ja mies päätti ottaa yhteyttä tanatologiin.

Merkit tieteiskirjallisuuden genreen kuulumisesta tippuvat tarinaan kuin huomaamatta. Jo ensimmäisessä osassa vihjaillaan, että tavarataloissa ovat pommiuhkaukset arkipäivää ja että puistot on aidattu ja suljettu koodilukoin. Koodit luovutetaan vain tietyille kansalaisille. Pahin uutinen tulevaisuudesta taitaa olla, että eläkeikä on noussut seitsemäänkymmeneen, ei tosin ilman nurinaa. Vasta kolmas tarina on todellista tieteisfantasiaa, sillä tytön työpaikka kuulostaa nykylukijankin korvissa scifiltä. Tosin tarinan tausta on perinteisempi, siis kertomus siitä, miten päähenkilö on menettänyt elämänhalunsa.

Viimeisessä osassa tieteiskuvitelma pääsee enemmän esille. Paitsi että eläkeikä on noussut sinne seitsemäänkymppiin, on myös päätetty, että sairaalat eivät enää ota hoitoon 75 vuotta täyttäneitä. Koska ei ollut varaa hoitaa kaikkia vanhuksia hyvin, päätettiin hoito lakkauttaa demokraattisesti kaikilta. Tosin valtio ei pysty täysin valvomaan, etteivätkö jotkut onnistuisi hankkiutumaan ulkomaille hoitoon. Vastapainoksi laillistettiin eutanasia kaikille. Mieluiten kuolla pitää ennen kuin ehtii sairastua. Sairastumisen riskiä tosin karsitaan jo ennen syntymää. Lääkäri, tanatologi, kertoo päähenkilölle, että hänenkin vaimolleen tehtiin useita abortteja. Syynä oli esimerkiksi, että arveltiin lapsella olevan geeneettinen virhe, joka altistaa alzheimerille yli kuusikymppisenä. Viimeinen osa on kirjan heikoin lenkki, sillä Mazzarella on sijoittanut pitkiä esitelmiä koulemankauppiaansa suuhun.

Kirja oli varsin erikoinen lukukokemus. Olen pitänyt aiemmissa kirjoissa Mazzarellan tuttavallisesta kirjoitustyylistä, joka tästä puuttui. Mutta kyllä teksti on sujuvaa ja nopealukuista, eikä kieli ole kömpelöä tms. Mazzarellan oma ääni vain ei kuulu tässä niin selvästi. Koska lähdin lukemaan täysin avoimin mielin, ällistyin ja hämmennyin hieman, mutta sehän on vain eduksi. Kansi ja nimi eivät anna juurikaan viitteitä sisällöstä, josta jotenkin mieleen tuli Margaret Atwoodin Herran tarhurit, vaikka tämä onkin paljon pienieleisempi kuvaus yhteiskuntamme tulevaisuudesta. Kovin ruusuiselta ei tulevaisuus näytä, ei ainakaan iäkkäälle väestönosalle.

Merete Mazzarella: Marraskuu (November)

Suom. Raija Viitanen. Tammi 2004. 230 s.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Olen jo pitkään huokaillut, kuinka vaikeaa on löytää sellaista nuortenkirjaa, jonka voisi sarjana (siis koko luokalle sama kirja luettavaksi samaan aikaan) hankkia. Kustannusten pitäisi vastata laatua. Kirjan pitäisi vasta opetussuunnitelman asettamia vaatimuksia, sen pitäisi olla houkutteleva ja ajankohtainen mutta kuitenkin sellainen, että sen voisi luettaa vielä viiden vuoden päästäkin. Opettajakaan ei saisi ihan tympiintyä. Kirjan pitäisi vielä olla ostettavissakin. Usein nimittäin saa kullanarvoisen vinkin jostakin kirjasta, mutta sitten kun on saanut rahat tingittyä esimieheltä, ei kirjaa enää olekaan missään myynnissä (taas muuten törmätään kirjan armottoman lyhyeen elinkaareen).

Nyt voin ilokseni kertoa, että lukevan opettajan haaviin ui melkoinen kultakala! Wolfgang Herrndorfin Ladaromaani täyttää oikeastaan kaikki toiveet. Kirja luokiteltaneen nuortenkirjaksi, mutta se kestää oivallisesti aikuisenkin kriittisen luennan. Kirja on hauska, mukaansatempaava, ajatteluttava, pikkuisen opettavakin (salaa), vauhdikas ja ajankohtainen. Sen voisi mainiosti kuvitella uppoavan myös murrosikäisiin poikiin. Oikeastaan vain kannesta taitaa tulla risuja. Pikkuisen ankea vaikutelma.  Hieman pitkähkö kirja myös on, lähes 300 sivua. Mutta onneksi tarina alkaa räväkästi!

”Ensiksi haisee vereltä ja kahvilta. Kahvinkeitin on pöydällä minua vastapäätä, ja veri on kengissäni. Totta puhuen se ei ole pelkkää verta. Kun vanhempi miehistä sanoi ”neljätoista”, kusin housuuni. Olin kyyhöttänyt jakkaralla koko ajan vinossa ja liikahtamatta. Minua pyörrytti. Yritin näyttää siltä kuin Tschick todennäköisesti näyttäisi, kun joku sanoo sille ”neljätoista”, ja sitten kusin pelosta housuuni. Maik Klingenberg, sankari.”

Maik on siis neljätoistavuotias berliiniläispoika, joka kirjan alussa on moottoritiepoliisiasemalla kuulusteltavana. Sitten Maik pyörtyy ja hänet viedään sairaalaan. Siellä Maik alkaa kertoa tarinaansa lukijalle, jolle hän koko ajan osoittaa sanansa.

Kaikki alkoi jo alkukeväästä, kun Maikin luokalle tuli venäläinen poika Andrej Tschichatschov. Maik on kaikkien luokkakavereittensa tavoin onnettoman ihastunut luokan kaunottareen Tatjanaan, mutta tytölle ja muillekin hän on kuin ilmaa. Kun kevätlukukausi päättyy, Maik jää ilman kutsua Tatjanan synttäribileisiin. Kutsumatta on jätetty muutkin luuserit, kuten Tschick. 

Muutenkin kesäloma alkaa todella tylsästi. Äiti aloittaa ties monennenko hoitojakson alkoholiparantolassa, ja konkurssia valmisteleva yrittäjäisä matkustaa lomamatkalle kauniin sihteerinsä kanssa. Kaikki on siis mahdollisimman syvältä. Sitten Andrej kurvaa pihalle ”lainaamansa” Lada Nivan kanssa. Hän on käynnistänyt sen sähköjohdoista ruuvitaltan avulla…Jotenkin tapahtumat seuraavat toisiaan, ja pian Maik huomaa olevansa matkalla Valakiaan Andrejn kanssa.

Reissulla tapahtuu uskomattomia käänteitä. Poliisia on tietysti paettava useita kertoja, mutta toisenlaisiakin seikkailuja sattuu. Ongelmia riittää. Miten vaikkapa tankata auto, kun kumpikin kuljettajaksi sopiva on 14-vuotias? Miten varastetaan bensaa toisesta autosta?

Millä nimellä kutsutaan kirjaa, jossa ollaan tienpäällä, reissussa? Road Movie on englanninkielinen nimitys elokuvaversiolle, mutta onko siitäkään kunnon käännöstä? Thelma ja Louise tästä parivaljakosta kyllä tulee mieleen. Lopussa syöksytään rotkoonkin. Kirjan takaliepeessä on ote Die Welt -lehden arvostelusta, jossa tätä verrataan Sieppariin ruispellossa. Siepparin lukemisesta on niin pitkä aika, että en osaa tehdä vertailua. Pitäisikin varmaan lukea uudelleen.

Kiittää pitää myös kääntäjä Heli Naskia. Käännös on onnistunut. Kieli on tuoretta ja notkeaa, puhekielistä muttei kosiskelevaa.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (Tschick)

Suomennos Heli Naski. Atena 2012. 271 s.

Alison Bechdel: Hautuukoti - tragikoominen perheeni

Äidille, Christianille ja Johnille.
Meillä oli hauskaa yhdessä,
kaikesta huolimatta.
- Kirjan omistus -

Vasta kirjablogeihin tutustuttuani ja erityisesti Sallan lukupäiväkirjaa jonkin aikaa seurattuani oikeastaan oivalsin, että sarjakuvat voivat antaa monenlaisia lukuelämyksiä, myös aikuisille. Jokapäiväisten sanomalehtistrippien ja satunnaisten Asterix- ja Lucky Luke -albumien lisäksi on olemassa myös jotakin ihan muuta.

Joulun välipäivillä tein aleostoksia nettikirjakaupoista ja jonkin tilauksen yhteydessä olin klikannut itselleni myös sarjakuvaromaanin Hautuukoti. En tiennyt kirjasta ja sen tekijästä Alison Bechdelistä yhtään mitään ennakkoon. Oikeastaan se oli ihan hyvä lähtökohta. Vaikutuin teoksesta monella tavalla. Ensinnäkin se oli puhtaasti teknisenä lukukokemuksena miellyttävä. Tekstiä on paljon, mutta kuvat ovat myös taidokkaita ja täynnä täydentäviä yksityiskohtia. Mietin lukiessani monesti, että tästä olisi saanut myös perinteisen elämäkerrallisen romaanin vaivatta. Piirtäminen on kuitenkin Bechdelille ominainen kerrontapa, sen huomaa tollompikin lukija. Tästä tuntui olevan hyvä aloittaa sarjakuvaromaaniin tutustuminen. 

Kirjan koko nimi on Hautuukoti – tragikoominen perheeni. Nimi kertoo paljon. Teemat ovat vaikeita ja traagisia, mutta kerrontaote on lempeä ja humoristinen, vaikka säästelemisestä Bechdeliä ei voi syyttää. Konkreettisesti nimen Hautuukodilla viitataan perheen ensimmäiseen asuntoon, joka oli Alisonin isänisän kotitalo, asunnon ja hautaustoimiston yhdistelmä. Pienen yrityksen arki oli osa perheen elämää ihan konkreettisesti. Nimellä on kuitenkin vahva vertauskuvallinen merkitys. Myöhemmin nimittäin perhe muutti läheiseen vanhaan kartanoon, jonka pikkutarkka entisöinti ja sisustus muodostuivat isän pakkomielteiseksi harrastukseksi. Perheen sisäinen kylmyys ajoi kunkin perheenjäsenen omien harrastustensa pariin ja eristyksiin toisistaan.

Hautuukodissa Bechdel käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä isäsuhdettaan. Myös äidin ja tyttären välejä kuvataan, mutta isä on selkeästi keskeisemmässä roolissa. Sisarukset, kaksi veljeä, jäävät vaatimattomiksi taustahenkilöiksi. Varhaislapsuuden muistoissa isä oli arvaamaton, ankara ja väkivaltainenkin. Mitä suuremmiksi lapset kasvoivat, sitä enemmän heitä käytettiin työvoimana niin hautaustoimistossa, puutarhassa kuin kotona remontoinnissakin arkisempien kotitöiden lisäksi. Tätä puolta kasvatuksessaan Bechdel ei avoimesti kritisoi, mutta kuvista voi lukea melko paljon. Harvoin työskentelevät lapset näyttävät iloisilta.

Vähitellen Alison kelaa auki muistojaan ja yhdistelee niitä myöhemmin saamiinsa tietoihin. Mitä kotona oikein tapahtui? Mitä kaikkea lapsi tajusi mutta sysäsi tietoisesti tai tajuamattaan syrjään liian vaikeina ja käsittämättöminä asioina? Kaksi merkittävää tapahtumaa käyvät lukijalle selviksi jo varsin nopeasti. Isä kuoli, kun Alison oli parikymppinen. Vain joitakin kuukausia aiemmin Alison oli tajunnut olevansa lesbo. Mikä oli näiden tapahtumien välinen yhteys? Oliko sitä?

Hautuukoti on hieno teos monella tavalla. Ensinnäkin Bechdel käsittelee homoseksuaalisuutta avoimesti ja tuoreesti. Aihe saa syvyyttä isän tarinasta, joka askarruttaa tyttären mieltä. Minua miellytti myös teoksen kirjallinen maailma. Kummatkin Alisonin vanhemmat ovat ammatiltaan lukion kirjallisuudenopettajia. Isäkin joutui tekemään opettajan töitä hautaustoimistobisneksen lisäksi. Kirjallisuus oli yksi isän suurista intohimoista, ja sen avulla ja kautta myös Alison koki isän ajoittain läheiseksi. Kirjat yhdistivät. Äiti tekee väitöskirjaa, soittaa pianoa ja näyttelee. Perheelle ei jää aikaa. Äidistä annetaan hyvin kylmäkiskoinen ja etäinen kuva. Alison itsekin opiskeli yliopistossa kirjallisuutta, hän mm. osallistuu James Joycen Odysseus -kurssille, jota hän kuvaa pistämättömästi. Joyce on tietysti yksi hänen isänsä suosikkikirjailijoista.

Teos kuvaa mielestäni myös amerikkalaista pikkukaupunkielämää varsin suorasukaisesti. Alisonin isän koko elämä on sisältynyt muutaman neliökilometrin alueelle. Lähes kaikki kaupunkilaiset tuntuvat olevan sukua keskenään. Ahdistaa, on pakko päästä pois. Ahdistavia ovat myös perheen pakkomielteet. Isä omistautuu remontoinnille, sisustamiselle, puutarhanhoidolle ja kirjallisuudelle (seksuaalisten pakkomielteidensä lisäksi). Alison kärsii varhaisteininä pakko-oireisesta häiriöstä, joka on kuin suoraan tohtori Spockin lastenkasvatusoppaasta, jota äiti tuntui ahkerasti lukevan. Äiti paneutuu harrastajateatterin rooleihin yhtä antaumuksella kuin väitöskirjansa tekemiseen. Arki tuntuu soljuvan työnteon ja riitelyn siivittämänä.

Opettajan työ ei nyt niin rankkaa ole...

Teos tuntuu olevan melkoinen runsaudensarvi. Kaikkiaan sen lukeminen oli oikein virkistävää. Ei ihme, että Bechdel on saanut siitä vuonna 2007 Eisner-palkinnon, jota Wikipedia luonnehtii eräänlaiseksi sarjakuva-Oscariksi. Kiinnostuin niin kovasti, että nyt tekisi mieli hankkia käsiinsä Bechdelin muutkin suomennetut teokset, Lepakkoelämää ja Lepakkoelämää 2.

Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni

(Fun Home; A Family Tragicomic) Suom. Taina Aarne

Like 2009. 238 s.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kaipasin tyttöystävääni kauheasti. Hän oli talvisin täysin apaattinen – apatosaurus, sellainen muinainen brontosauruksen näköinen olento mutta vielä kömpelömpi. Hänelle alkoi kertyä jo kilojakin, kun hän vain makasi sohvalla kaamosmasennuksessa. Hän ei enää puhunut minulle mitään.

Vuosi sitten blogeissa suitsutettiin Miina Supisen Apatosauruksen maa -nimistä novellikokoelmaa. Romaani Liha tottelee kuria oli kuitenkin vielä lukematta (on tosin vieläkin), joten ajattelin odottaa ja katsoa, josko tämäkin riemastuttavan hauskaksi mainittu kokoelma jossakin vaiheessa tulisi vastaan. Morren KKK-haasteeseen laitoinkin sitten molemmat Supisen kirjat, ja novelleista aloitin, koska kokoelma sattui kirjastoreissulla silmään. Mitään varausjonoja siis ei ainakaan enää ole.

Lukaisin kokoelman illassa, ja voin aika hyvin jakaa Zephyrin tunnelmat: ”Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.”  Marjiksen tunnelmia sen sijaan en voi jakaa, valitettavasti: ” Vähän väliä huomasin, että vaikka kirjassa tapahtui kauheita, minua vain nauratti. Suurimman osan ajasta taisin istua kirja kädessä mielipuolinen virne naamassani.”

Ihan kylmiltäni en kirjaan tarttunut, sillä alkukesästä kuuntelin äänikirja-antologian Nauravia naisia, jossa on mukana muutama Supisen novelli (Timanttinappi ja Miinus 200 astetta). Kyseiset novellit eivät kenties ole kokoelman oivaltavimmat, mutta antavat ihan hyvän kuvan Supisen tyylistä. Supinen kirjoittaa selkeästi, humoristisen ironisesti arkisista asioista, mutta mitään suurta innoittumista en kokenut.

Monet novelleista ovat hyvin lyhyitä, ja aiheet vaihtelevat melkoisesti. Yliponin valtakunnassa kasvatusotteensa menettänyt isä huokailee pienen tyttärensä edesottamuksien takia. Rahat ovat tiukalla, mutta minkäs teet, kun tytär haluaa ihanan muoviponin entisten jatkoksi. Ostettava on, vaikka tietää, että ilo ei ole pitkällinen. Kitkerä – aistimellinen teos taas kertoo museoon palkatusta miehestä, joka joutuu kesähelteellä vahtimaan lasikuutioon sijoitettua muurahaispesää. Homma on tylsin maailmassa. Edes koulussa tai armeijassa ei ollut niin pitkästyttävää. Aika purevasti Supinen kuvailee Kiasman taideteoksia J.

Ihmissuhteista Supisella on myös aika murskaavia huomioita. Suuhygienisti ja taiteilija eivät oikein pääse samalle aaltopituudelle yrityksestä huolimatta.

Monia novelleja lukiessani harmittelin, ettei Supinen kuitenkin irrotellut enempää. Esimerkiksi Elinvoimakakku-novellin koukku menee hukkaan harmillisesti. Sekin harmittaa, että tästä kokoelmasta ei oikein tunnu jäävän mitään mieleen, toisin kuin anni.M:lle. Paitsi ehkä se, että ihmisen nahasta saa erityisen kauniita lampunvarjostimia. Mutta pitänee se Liha tottelee kuria lukea, jospa se puhuttelee paremmin.

Satu Grönroos: Lumen syli

Olen usein ennenkin ihmetellyt, miten täysin satunnaisesti valitut kirjat tuntuvat keskustelevan keskenään. Sain juuri luettua ja kirjoitettua Harjukaupungin salakäytävistä, joka siis sijoittuu Jyväskylään ja jossa viitataan ahkerasti Enid Blytonin Viisikkoihin. Sitten posti tuo uutuusromaanin, joka sijoittuu Jyväskylään ja jonka päähenkilö lukee Enid Blytonin Viisikkoja… Edellisessä tapahtuu outoja maan alla, salakäytävissä, jälkimmäisessä ainakin äiti tuntuu välillä osaavan lentää. Harju, Tuomiojärvi, Laajavuori ja muut Jyväskylän maamerkit vilahtelevat kummassakin taajaan. Jotain magiaa on kyllä tavallisessakin arjessa!

Toinen seikka, jota en voinut olla hämmästelemättä lukiessani Satu Grönroosin Lumen syliä, on suomalaisten kirjailijoiden kyvykkyys. On vaikea uskoa, että kyseessä on esikoiskirja, niin kypsältä ja valmiilta romaani tuntuu. Olkoonkin, että kirjoittaja on viisikymppinen toimittaja, jolle kirjoittaminen on työ. Silti. Aivan upea kaappaus Atenalta. Onnittelen. Leena Lumi kuvaa tunnelmiaan koskettavasti omassa blogissaan ja määrittelee romaanin mm. riipaisevaksi. Se on helppo allekirjoittaa.

Lumen sylin päähenkilö on seitsemänvuotias Helmi, joka aloittaa syksyllä koulun. Näkökulma vaihtuu välillä Helmin opettajaan Kaarinaan, jolle syksy merkitsee myös ensimmäistä koulupäivää, opettajana. Koulu-uran aloitus ei voisi paljon synkemmin alkaa. Helmin paras ystävä jää toisen koulupäivän aamuna kuorma-auton alle. Grönroos osaa kuvata tragedian uskomattoman pienin keinoin mutta silti vavisuttavasti. Koska eletään 1960-luvun loppua, mitään terapiaa tai keskusteluapua ei ole tarjolla. Rehtori tuntee myötätuntoa järkyttynyttä nuorta opettajaa kohtaan, mutta tarjoaa lääkkeeksi nopeaa unohtamista ja työntekoa. Samaa tarjotaan oppilaille. Tunti jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan ei huomaa, että Helmin maailma järkkyi. Edes äiti ei tajua kysyä mitään ja saa tietää tapahtumasta vasta viikkojen kuluttua.

Helmi on ällistyttävän uskottava henkilö, eikä lapsikuvaus tosiaankaan ole helppoa. Grönroos onnistuu tavoittamaan 1960-luvun tunnelman ja tekemään siitä lukijalle konkreettisen. Nautin tästä kovasti. Oma koulunaloitukseni sijoittui seuraavan vuosikymmenen alkuun ja tapahtui pienessä maalaiskoulussa, mutta todella paljon samaa voin tavoittaa omista koulumuistoistani. Helmin perhe, äiti ja kolme lasta, asuvat työläiskaupunginosassa, Harjun varjossa, kuten äiti määrittelee. Kaupunkiasuntoa lämmitetään klapeilla, ruoka valmistetaan puuliedellä ja asioilla käydään huussissa. Puhelinta ei ole, mutta televisio sentään. Nämäkin muistot voin jakaa. Täytyy sanoa, että aikakaan ei pysty ihan kaikkea kultaamaan.

Helmin perhe ei ole ihan tavallisesta päästä. Äiti on kiireinen pankkineiti, joka riuhtaisee Helmin matkaan tarhasta niin, että tyttö tuntee lentävänsä äidin kädestä kiinni pitäen. Äitikin tuntuu välillä liikkuvan lentäen popliinitakki perässä hulmuten. Timo ja Tommi ovat Helmin pari vuotta vanhemmat kaksosveljet, joiden hupia tuntuu olevan lukutoukkapikkusiskon kiusaaminen. Helmi oppi lukemaan viisivuotiaana ja on siitä pitäen ahminut Viisikkoja ja Peppiä. Pepistä hän ei lopulta pidä. Helmiä harmittaa, että joku on jaksanut valehdella kokonaisen kirjan täyteen, että lapsi muka voisi asua yksin. Isästä Helmillä ja pojilla ei ole tietoa. Asiantila tuntuu vaivaavan eniten muita ihmisiä. Sitten eräänä aamuna keittiön sohvalla nukkuu aikuinen mies, Helmin isoveli Pena. Asiat eivät ainakaan muutu parempaan suuntaan, vaan äidin pitää ottaa iltatyökin tienatakseen ruuan ja asunnon koko sakille.

Helmillä on kova ikävä Mirjamia. Onneksi Mirjami välillä tulee Helmiä tapaamaan. Harmi vain, että muut suuttuvat, jos asian ottaa puheeksi. On toinenkin asia, josta Helmi ei voi kertoa kenellekään. Se on Otus, joka vaanii yksin liikkuvia pikkutyttöjä. Välillä Otus tuntuu tulevan Helmin kotiinkin, ainakin mielikuvituksessa.

Toisaalla seurataan Kaarinan, opettajan, elämää. Koulutyö alku on ollut nuorelle opettajalle ja tuoreelle rouvalle jännittävää aikaa. Mutta kuukautisten poisjäännille selviää perinteisempi syy kuin jännittäminen. Miten voi olla raskaana, jos on unohtanut yhden pillerin? Kaarina epäilee kaikkea, avioliittoaan perikunnollisen mutta työlleen omistautuneen Anteron kanssa, omaa kypsyyttään äidiksi, työuran lyhyeksi lässähtämistä. Odotus tuntuu vielä alkavan kammottavan huonojen enteiden alla.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista. Helmin näkökulmasta kerrotaan enemmän, mutta aina välillä on Kaarinan vuoro. Opettajan ja oppilaan tarinat kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen. Aloituksena on lyhyt prologi, joka rikkoo muuten kronologisesti etenevän tarinan. Itse palasin vielä siihen loppuun päästyäni. Oli tarkistettava, miten se nyt oikein menikään. Ratkaisu on kyllä ihan toimiva, mutta (ja tämä taitaa olla ainoa mutta) ei kovin kekseliäs. Aika moni muukin kirjailija on aloittanut romaaninsa lopusta palatakseen sitten alkuun.

Pieni Helmi käy sydämeen. Tekisi mieli ravistella aikuisia. Äiti on liian kiireinen ja työllä rasitettu, että hänellä olisi oikeasti aikaa kuunnella Helmiä. Äiti on inhimillinen, eikä häntä voi syyttää, vaikka näkeekin hänen toimivan Helmin kannalta väärin. Yhden ihmisen niskaan vain kerta kaikkiaan ei voi lastata kaikkea. Pena kuuntelee ja auttaakin Helmiä, mutta hänen omat ongelmansa tunkevat liian usein tielle. Opettajalla on liikaa tekemistä omien murheidensa kanssa. Voi pikku Helmiä!

Satu Grönroos: Lumen syli

Atena 2012. 311 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Huhhuh! Pitää oikein huokaista, ravistella sadepisarat sateenvarjosta ja haukata pala päärynästä. Olen lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen kehutun ja hehkutetun romaanin Harjukaupungin salakäytävät. Jostain syystä olin saanut kirjasta mielikuvan, että se on vaikea, snobistisen korkeakirjallinen, ei siis ihan minun makuuni. Onneksi kuitenkin selätin perusteettomat ennakkoluulot, valitsin tämän yhdeksi Morren Itsenäisyyspäivähaasteen kirjaksi ja tilasin sen nettikaupasta joululomalla. Olen vaikuttunut!

Pidin kirjasta monestakin syystä. Kirjan nimessä viitataan Harjukaupungilla Jyväskylään, ja kirjassa sitä kutsutaan reilusti Jyväskyläksi. Kaupunki on paitsi romaanin miljöö myös vahva osa itse tarinaa, oikeastaan yksi toimijoista. Kadehdin kaikki jyväskyläläisiä kirjaa lukiessani! Olen itse käynyt kaupungissa vain pari hassua kertaa, joten en päässyt juurikaan nauttimaan paikallistuntemuksen tuomista ahaa-elämyksistä. Neron portaille olisi mahtavaa vielä joskus kiivetä, ja ensi kerralla on pakko syödä jäätelöt Kirkkopuistossa. Jos ei sada. Älkää hyvät jyväskyläläiset hävittäkö merkityshiukkasellisia paikkojanne!

Pidin myös suorista viittauksista klassikkoelokuviin, joita tunnen harmikseni, sen lukiessani huomasin, todella heikosti. Jos asuisin kaupungissa, voisin kenties liittyä elokuvakerhoon…Opiskeltavaa siis riittää. Onneksi sentään Enid Blytonin Viisikot on tullut luettua niin monta kertaa, että uskon huomanneeni viittaukset ja ironisoinnitkin melko tarkkaan. Kunnon eväät piknikille, ja seikkailu voi alkaa!

Erityisen paljon pidin aivan huikeasta ideasta, että kirjalla on kaksi loppua. Kirjasta on siis alkujaan otettu kaksi eri painosta, joiden viimeiset 20 sivua ovat erilaiset. Versiot ovat nimeltään Rouge ja Blanc. Koska tilasin kirjan verkkokirjakaupasta, jouduin tyytymään kohtalooni. Se toi minulle Rougen. Onneksi kirjan lopussa on linkki kustantajan sivulle, josta voi lukea (ja tulostaa halutessaan) toisen version loppusivuista. Kirjastossa näkyi olevan kumpaakin versiota. Aika kutkuttavaa!

Pidin myös Jääskeläisen tavaramerkistä eli maagisen realismin tai reaalifantasian tyylilajista. Arkiseen tarinaan on istutettu vaivihkaisia maagisia aineksia, jotka tuntuvat olevan kirjan henkilöille itsestäänselvyyksiä. Lukija vain tuntuu välillä harovan tyhjää, kun perinteisesti ajateltu todellisuus ei toimikaan kirjan maailmassa. Harjukaupungin salakäytävissä maagista ulottuvuutta edustavat Jyväskylän alla risteilevät salakäytävät, joissa kirjan päähenkilöt ovat varhaisteini-iässä seikkailleet. Salakäytävät ovat olemassa, mutta niihin pääseminen tai niiden löytäminen onnistuu vain harvoilta. Lisäksi kaikki niissä koettu tuntuu unohtuvan ja katoavan heti, kun niistä pääsee pois. Kaikki eivät kuitenkaan pääse. Ehkä. Vai mitä on tapahtunut Timi-koiralle ja Karrille?

Hauska yksityiskohta on Facebookin kohtalokas osuus kirjan juonessa. Pahuksen vehjettä kannattaa oikeasti varoa J tai ainakin käyttää harkitummin kuin kirjan päähenkilö Olli Suominen tekee. Tosin kavereita tuntuu putkahtelevan ihan tyhjästäkin. Kustantaja ja kirkkovaltuutettu Olli Suominen on keski-ikäisessä harmaudessaan liikuttavan todentuntuinen henkilö! Hän on oikea hitaan jatkumohakuisuuden eli porvarillisen tylsyyden ruumiillistuma, joka alkaa öisin hiiviskellä alakertaan voidakseen kurkata Facebookia. Vastakohtana on kuuluisa kirjailija Kerttu Kara, jonka elämä on kaikin puolin kadehdittavan elokuvallista. Olli huomaa vasta Facebookissa, että suosikkikirjailija Kara on hänen nuoruudenrakkautensa, päärynämekkoinen tyttö. Yhtäkkiä Karan teos Elokuvallinen elämänopas on kaikkien huulilla ja käsissä. Tapahtumat lähtevät vyörymään vääjäämättömällä voimalla, ja samalla paljastuu menneisyyden saloja. Kirjan juoni on rakennettu mestarillisen taitavasti ja koukuttavasti, vaikka hieman tässäkin olisi ollut tiivistämisen varaa.

Kirjallinen elämä kohtaa joskus maagisesti todellisuuden. Vai mitä tuumitte siitä, että kirjassa Kerttu Kara alkaa kirjoittaa kaupunkiopasta nimeltä Maaginen kaupunkiopas Jyväskylän elokuvallisista paikoista, joissa merkityshiukkaset maagisesti tiivistyvät. Olli kustantaa kirjan, ja arvelee, että seuraavana kesänä Jyväskylän matkailutoimi alkaa järjestää kirjallisia kävelykierroksia kirjan tapahtumapaikoille. Käsittääkseni Jyväskylän matkailutoimi järjesti viime kesänä kirjallisia kävelyretkiä Harjukaupungin salakäytävien tapahtumapaikoille…

Vielä lopuksi makupala kirjan alusta, jossa meille esitellään Olli Suomisen vaimo Aino, luokanopettaja:

”…opettajaksi Aino suhtautui yllättävän välinpitämättömästi taiteisiin ja kulttuuriin yleensäkin. Aino mieltyi usein kaikenlaiseen kitsiin ja käytti Hello Kitty -penaalia olematta vähääkään itseironinen.”


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010. 375 s.


Harjukaupungin salakäytävien juonikuvioista keskustelua Juonittelua-blogissa!

Kirsin Globalia-ehdokkaat

1. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Olin aiemmin lukenut Pettersonilta kirjan Hevosvarkaat, josta pidin kovasti. En pettynyt tähänkään, vaikka kirjat ovat kovin erilaiset. Ehkä hyvä niin.

2. Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Minulle SE Hustvedt on Kaikki mitä rakastin, mutta pidin tästäkin. Mukana ovat kaikki Hustvedtin tuntomerkit: älyllisyys, huumori, taideviittaukset, loistava kerronta, naisnäkökulma.

3. Sarah Waters: Vieras kartanossa

Kirja, jota odotin, ahmin ja nautin. Hiukkasen petyinkin, mutta vain liiallisten ennakkopaineitten takia. Lukuromaani parhaimmillaan.

 4. Annie Proulx: Näin on hyvä

Proulx on ollut suosikkejani jo pitkään, eikä ole vielä tarvinnut koskaan pettyä. Ei nytkään. Loistava novellikokoelma, jossa purevaa viimaa mutta myös lämpöä.

5. Chimamanda Ngochi Adichie: Huominen on liian kaukana

Novellikokoelma. Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa on viime vuosien vaikuttavimpia lukukokemuksiani, eikä tämäkään kirja ollut pettymys.

6. David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Lukukokemus on kuin maratonjuoksu. Maalissa on todella maitohapoilla mutta onnellinen suorituksesta. Vaikuttava, pysäyttävä kirja sodasta rauhan ja ihmisyyden puolesta.