Merete Mazzarella: Marraskuu

Tiedättekö, mikä on tanatologi? No, minä en tiennyt ennen kuin luin Merete Mazzarellan romaanin Marraskuu. Tosin siinä tanatologilla eli kuolemantutkijalla on hieman erilainen työnkuva kuin voisi kuvitella. Mutta tanatologi tulee mukaan tarinaan vasta viimeisessä neljänneksessä, kun sen osan päähenkilö käy kyseisen ammatin harjoittajan vastaanotolla tutustumassa erilaisiin poismenotapoihin.

Projektini Lue Merete Mazzarellan tuotantoa on siis edennyt jo kolmanteen teokseen. En ole suunnitellut projektia kovin määrätietoiseksi, mutta jostain syystä tartuin ensimmäiseksi lukemista ja kirjoittamista käsittelevään Silloin en koskaan ole yksin. Toiseksi luetuksi valikoitui omaelämäkerrallinen romaani Ensin myytiin piano, jossa Mazzarella muistelee lapsuus- ja nuoruusaikojaan diplomaattiperheessä. Tämä kolmas onkin sitten puhtaasti fiktiivinen romaani, joka ällistyksekseni osoittautui spekulatiivisen fiktion edustajaksi. En nimittäin ollut lukenut edes kirjan takakansitekstiä, joka kirjaston kirjassa onkin liimattuna kirjan takakannen sisäpuolelle. En ollut osannut varautua siihenkään, että kirjassa on neljä lähes irrallista osaa. Niinpä olin toisen osan alussa ensin aika hämmentynyt, koska luulin että päähenkilöön viittaava pronomini hän tarkoitti ensimmäisen osan naispäähenkilöä. Mutta kyseessä olikin mies, kokonaan toinen helnkilö. Alkukielellä lukevalle ei samaa erehdystä voi tapahtua. Miksiköhän suomen kielessä ei ole eri pronominia tarkoittamaan miestä ja naista?

Kirjan rakenteen idea on kekseliäs, vaikka ei toki ainutlaatuinen. Kaikki neljä osaa tapahtuvat samana päivänä, 13.11.2012. Kirja on ilmestynyt vuonna 2004, joten se on siis sijoittunut silloin läheisehköön tulevaisuuteen. Tämäkin seikka tulee ilmi vasta jossain toisen osan paikkeilla, vaivihkaa. Jokaisessa neljässä osassa on siis eri päähenkilö. Aloitusosassa jo iäkkäämpi pikkujulkkis, entinen televisiokuuluttaja ja nykyinen aikakauslehden elämänhallintakolumnisti huomaa yllättäen, ettei enää keksi mitään kirjoitettavaa. Hän on jo kirjoittanut kaikesta. Lisäksi hän alkaa vähitellen oivaltaa, kuinka yksinäinen on. Lapsia hän ei ole koskaan halunnut, mutta miehiä on ollut, toki. Kaikista hän kuitenkin on eronnut ennemmin tai myöhemmin, myös aviomiehestään, joka traagista kyllä taisi rakastaa häntä ihan aidosti. Ulkonäkö ja julkisuuskuva ovat ainoat arvot, joita Candidalla on ollut. Mutta mitä jää käteen, kun ikä vie kauneuden eikä kukaan enää halua haastattelua?

Toisessa osassa yli kuusikymppinen mies on matkalla Finnairin koneella Yhdysvaltoihin liikematkalle. Oikeastaan hänen matkansa tärkein tarkoitus on mennä ja kosia kaunista nuorta naista, johon hän on tutustunut – bordellissa. Menestynyt vaimo tuntuu vieraalta ihmiseltä, joka haluaa rakastellakin vain, koska se on hyvä urheilusuoritus. Lentomatkalla tapahtuu kuitenkin jotakin hyvin yllättävää, joka saa kylmän ja laskelmoivan liikemiehen hetkeksi kuuntelemaan rumaa vanhaa mummoa.

Kolmannessa osassa nuori pohjalaisnainen on paennut sydänsurujaan ja päätynyt kummalliseen työhön Yhdysvaltoihin. Nettipankin asiakaspalvelussa nuoret ja kauniit naiset ja yksi mies päivystävät kellon ympäri, jotta raha-asioitaan hoitavat asiakkaat tuntisivat saavansa henkilökohtaista palvelua. Ääniyhteyttä asiakkaan ja henkilökunnan välillä ei ole, vaan työhön kuuluu ainoastaan hymyillä lakkaamatta ja katsoa kameraa silmiin. Sitten tyttö saa odottamattoman työtarjouksen erittäin rikkaalta ja kiireiseltä pariskunnalta.

Viimeisessä osassa päähenkilö on lähes kuusikymppinen miesopettaja, joka on asunut lähes koko elämänsä äitinsä kanssa. Kerran hän törmäsi puistossa kauniiseen nuoreen naiseen, jonka hän vei asuntoonsa. Sittemmin tyttö katosi omille teilleen, ja mies päätti ottaa yhteyttä tanatologiin.

Merkit tieteiskirjallisuuden genreen kuulumisesta tippuvat tarinaan kuin huomaamatta. Jo ensimmäisessä osassa vihjaillaan, että tavarataloissa ovat pommiuhkaukset arkipäivää ja että puistot on aidattu ja suljettu koodilukoin. Koodit luovutetaan vain tietyille kansalaisille. Pahin uutinen tulevaisuudesta taitaa olla, että eläkeikä on noussut seitsemäänkymmeneen, ei tosin ilman nurinaa. Vasta kolmas tarina on todellista tieteisfantasiaa, sillä tytön työpaikka kuulostaa nykylukijankin korvissa scifiltä. Tosin tarinan tausta on perinteisempi, siis kertomus siitä, miten päähenkilö on menettänyt elämänhalunsa.

Viimeisessä osassa tieteiskuvitelma pääsee enemmän esille. Paitsi että eläkeikä on noussut sinne seitsemäänkymppiin, on myös päätetty, että sairaalat eivät enää ota hoitoon 75 vuotta täyttäneitä. Koska ei ollut varaa hoitaa kaikkia vanhuksia hyvin, päätettiin hoito lakkauttaa demokraattisesti kaikilta. Tosin valtio ei pysty täysin valvomaan, etteivätkö jotkut onnistuisi hankkiutumaan ulkomaille hoitoon. Vastapainoksi laillistettiin eutanasia kaikille. Mieluiten kuolla pitää ennen kuin ehtii sairastua. Sairastumisen riskiä tosin karsitaan jo ennen syntymää. Lääkäri, tanatologi, kertoo päähenkilölle, että hänenkin vaimolleen tehtiin useita abortteja. Syynä oli esimerkiksi, että arveltiin lapsella olevan geeneettinen virhe, joka altistaa alzheimerille yli kuusikymppisenä. Viimeinen osa on kirjan heikoin lenkki, sillä Mazzarella on sijoittanut pitkiä esitelmiä koulemankauppiaansa suuhun.

Kirja oli varsin erikoinen lukukokemus. Olen pitänyt aiemmissa kirjoissa Mazzarellan tuttavallisesta kirjoitustyylistä, joka tästä puuttui. Mutta kyllä teksti on sujuvaa ja nopealukuista, eikä kieli ole kömpelöä tms. Mazzarellan oma ääni vain ei kuulu tässä niin selvästi. Koska lähdin lukemaan täysin avoimin mielin, ällistyin ja hämmennyin hieman, mutta sehän on vain eduksi. Kansi ja nimi eivät anna juurikaan viitteitä sisällöstä, josta jotenkin mieleen tuli Margaret Atwoodin Herran tarhurit, vaikka tämä onkin paljon pienieleisempi kuvaus yhteiskuntamme tulevaisuudesta. Kovin ruusuiselta ei tulevaisuus näytä, ei ainakaan iäkkäälle väestönosalle.

Merete Mazzarella: Marraskuu (November)

Suom. Raija Viitanen. Tammi 2004. 230 s.