Kaipasin tyttöystävääni kauheasti. Hän oli talvisin täysin apaattinen – apatosaurus, sellainen muinainen brontosauruksen näköinen olento mutta vielä kömpelömpi. Hänelle alkoi kertyä jo kilojakin, kun hän vain makasi sohvalla kaamosmasennuksessa. Hän ei enää puhunut minulle mitään.
Vuosi sitten blogeissa suitsutettiin Miina Supisen Apatosauruksen maa -nimistä novellikokoelmaa. Romaani Liha tottelee kuria oli kuitenkin vielä lukematta (on tosin vieläkin), joten ajattelin odottaa ja katsoa, josko tämäkin riemastuttavan hauskaksi mainittu kokoelma jossakin vaiheessa tulisi vastaan. Morren KKK-haasteeseen laitoinkin sitten molemmat Supisen kirjat, ja novelleista aloitin, koska kokoelma sattui kirjastoreissulla silmään. Mitään varausjonoja siis ei ainakaan enää ole.
Lukaisin kokoelman illassa, ja voin aika hyvin jakaa Zephyrin tunnelmat: ”Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.” Marjiksen tunnelmia sen sijaan en voi jakaa, valitettavasti: ” Vähän väliä huomasin, että vaikka kirjassa tapahtui kauheita, minua vain nauratti. Suurimman osan ajasta taisin istua kirja kädessä mielipuolinen virne naamassani.”
Ihan kylmiltäni en kirjaan tarttunut, sillä alkukesästä kuuntelin äänikirja-antologian Nauravia naisia, jossa on mukana muutama Supisen novelli (Timanttinappi ja Miinus 200 astetta). Kyseiset novellit eivät kenties ole kokoelman oivaltavimmat, mutta antavat ihan hyvän kuvan Supisen tyylistä. Supinen kirjoittaa selkeästi, humoristisen ironisesti arkisista asioista, mutta mitään suurta innoittumista en kokenut.
Monet novelleista ovat hyvin lyhyitä, ja aiheet vaihtelevat melkoisesti. Yliponin valtakunnassa kasvatusotteensa menettänyt isä huokailee pienen tyttärensä edesottamuksien takia. Rahat ovat tiukalla, mutta minkäs teet, kun tytär haluaa ihanan muoviponin entisten jatkoksi. Ostettava on, vaikka tietää, että ilo ei ole pitkällinen. Kitkerä – aistimellinen teos taas kertoo museoon palkatusta miehestä, joka joutuu kesähelteellä vahtimaan lasikuutioon sijoitettua muurahaispesää. Homma on tylsin maailmassa. Edes koulussa tai armeijassa ei ollut niin pitkästyttävää. Aika purevasti Supinen kuvailee Kiasman taideteoksia J.
Ihmissuhteista Supisella on myös aika murskaavia huomioita. Suuhygienisti ja taiteilija eivät oikein pääse samalle aaltopituudelle yrityksestä huolimatta.
Monia novelleja lukiessani harmittelin, ettei Supinen kuitenkin irrotellut enempää. Esimerkiksi Elinvoimakakku-novellin koukku menee hukkaan harmillisesti. Sekin harmittaa, että tästä kokoelmasta ei oikein tunnu jäävän mitään mieleen, toisin kuin anni.M:lle. Paitsi ehkä se, että ihmisen nahasta saa erityisen kauniita lampunvarjostimia. Mutta pitänee se Liha tottelee kuria lukea, jospa se puhuttelee paremmin.
Kuulostaapa tutulta nämä sinun ajatuksesi. Minäkin olin pettynyt tähän novellikokoelmaan. Aineksia olisi ollut vaikka mihin, mutta jotenkin ne novellit vain loppuivat yhtäkkiä. Plop.
VastaaPoistaOlin aiemmin lukenut Liha tottelee kuria ja siitä kyllä tykkäsin paljon.
Minuunkin muistaakseni kolahti enemmän Liha tottelee kuria, jonka lukemista pitkään välttelin sen nolottavan nimen takia (tulee mieleen joku Sali-Make, jonka paidassa lukee niin, ja pipossa että ISÄNTÄ), luin sen kuitenkin ennen tätä kokoelmaa.
VastaaPoistaMinusta tarinat olivat kyllä ihan hauskoja jotenkin traagisella tavalla, mutta eipä niistä paljon mitään jäänyt mieleen. Tämä tosin on minulla muutenkin ongelmana novellikokoelmien kanssa, hotkaisen vaan menemään ja lopussa ihmettelen, että tässäks tää nyt oli. :D
Voi kurjuus, minusta tämä oli enimmäkseen hyvää tavaraa, mukavan absurdia... hykertelin ihan niin kuin Marjiskin, jos en nyt joka jutun kanssa niin useimpien. Nauravat naiset jättivät sen sijaan vähän tyhjän olon, ja Liha, josta kyllä tykkäsin, ei minusta ollut absurdiusmielessä yhtä hulppea kuin jotkin Apatosauruksen jutuista.
VastaaPoista(Tai siis - tuolta ainakin nyt jälkikäteen ajatellen tuntuu :D)
Minulta puuttuu täysin Miina Supinen -geeni eli en yhtään, siis yhtään syty hänen tekstistään. Luin hehkutusta kirjasta Liha tottelee kuria ja odotin siltä jotain hauskaa ja uutta, mutta kun ei, niin ei. Elämä on lyhyt ja sitten se on ohi. Nyt täytyy lukea niitä, joista saa jotakin, joista ei jää tyhjä olo. Kiva kuulla etten ole ainoa...vertaisvajausta;-)
VastaaPoistaEi kai siitä ole kuin vuosi aikaa kun luin tämän Apatosauruksen maan. Minusta se tuntui ihan hauskalta ja jotenkin suorapuheiselta. Nyt minun on vaikea muistaa juuri mitään tuolloin lukemastani. Tosin muistan sen kylmäkammiotarinan ja sen neitosen, jonka kuvailtiin muistuttavan lohta! Vai olisiko ollut vallan tammukkaa?
VastaaPoistaSamaan aikaan luin Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit. Siitä muistan vähän enemmän vaikka tarinat tuntuivat enimmäkseen ahdistavilta. Mistähän sekin johtunee?
Luin muutaman novellin ja luovutin. Niin novellien nimet kuin niiden ideatkin ovat herkullisia, mutta sitten lukiessa ei kuitenkaan tuntunut jäävän mitään käteen. Ei ollut mun kirja. Höh!
VastaaPoista