Mitä kirjoittamisesta ja lukemisesta kertovia elokuvia tunnet?

Viimeviikkoisella luovan kirjoittamisen jatkokurssilla ohjaajamme Taija Tuominen käytti tuokion esittelemällä joitakin kirjoittamisesta kertovia mielielokuviaan. Esillä oli koko joukko leffoja, joista osa oli vanhoja tuttuja, osa täysin tuntemattomia. En laittanut silloin kaikkia nimiä muistiin, mutta jotakin sentään jäi mieleen. Innostuin itsekin taas elokuvista, kun niihin tuli ikään kuin uusi tulokulma.

Vielä samalla viikolla televisiosta tuli yksi Taijan esittelemä eli Sideways. Elokuvasta ja sen ohjaajasta Alexander Paynesta oli pitkä juttu saman päivän Hesarin tv-sivuilla. Olisiko se nyt ollut perjantaina? En enää mitään muista, jollen laita heti ylös. Mutta joka tapauksessa laitoin tuon elokuvan talteen vastaisen varalle, tosin katsomatta vielä on. Netistä löytämieni esittelyjen perusteella kirjoittaminen on tässä aika sivuroolissa, tärkeämpiä ovat ihmissuhdesotkut ja viinin juonti. Mutta pitänee ainakin koettaa. Kyllä viinikin ja sen juominen ovat ihan hyviä aiheita!

Sen sijaan otin Taijalta lainaan (kiitos!) Lasse Hällströmin elokuvan The Hoax eli Vedätys, jonka pääosassa on Richard Gere. Ällistyttävää kyllä elokuva perustuu tositarinaan ja päähenkilön eli kirjailija Clifford Irvingin muistelmateokseen. Gere esittää siis narsistista, patologisesti valehtelevaa kirjailijaa, jolla kyllä on kykyjä mutta joka ei ole saanut himoitsemaansa läpimurtoa. Amerikkalaiseen tapaan kirjailija, ainakin Irving, himoitsee erityisesti rahaa ja mainetta, hinnalla millä hyvänsä.

Lähtötilanteessa Irvingille ollaan lopulta tekemässä rahakasta kustannussopimusta, mutta kun mies on jo rahat tuhlannut, sopimus raukeaa. Hädissään mies tarttuu huteraan oljenkorteen ja valehtelee kustantajalleen, että salaperäinen ja omituinen miljardööri Howard Hughes on pyytänyt häntä kirjoittamaan elämäkertansa. Rahamiehen eksentriset elintavat helpottavat huijausta, ja vaikka aika moni suhtautuu epäillen, Irving saa kuin saakin sopimuksen.

Kirjailijaystävänsä Dick Suskindin (Alfred Molina) kanssa Irving alkaa hankkia materiaalia jokseenkin arveluttavin keinoin. Itse kirjoittamista elokuvassa kuvataan hienosti. Irving eläytyy rooliinsa Hughesina ja antaa ”haastatteluja” Suskindille, joka kirjoittaa sitten puhtaaksi. Koska tarina sijoittuu vuosiin 1973-74, on tekniikkakin museaalista. Huijaus on koko ajan vaarassa paljastua, ja jossakin vaiheessa Irvingin todellisuudentaju alkaa hämärtyä pahemman kerran. Gere näyttelee mielestäni loistavasti, ja tarina on niin hitsin jännittävä, että kynnet melkein tulivat pureksituiksi. Geren näyttelemisestä on hieman toinen näkemys ainakin Hesarin kriitikolla Pertti Avolalla: ”Irvingiä esittävän Richard Geren tutut maneerit ovat tallella, mutta kerrankin ne istuvat osaan. Gere tuntuu ymmärtäneen täysin roolihahmonsa narsistista persoonallisuutta.” Sen verran v-mäisesti kehuttu, että voisi Movie Star vaikka loukkaantua.

Tämän tarinan nielaistuani aloin miettiä, mitä muita lukemisesta ja kirjoittamisesta kertovia elokuvia oikein tiedänkään. Kirjoista tehtyjä elokuvia tietysti on vaikka kuinka, mutta nyt siis tarinassa pitäisi kirjoilla ja kirjoittamisella olla oma osuutensa. Taijan listalla oli monia tuttuja, kuten nuorista pojista kertova Viimeinen kesä eli Stand by me, joka perustuu Stephen Kingin pienoisromaaniin The Body, Ruumis. Tätä käytetään koulussakin elokuvaopetuksessa ja tarinankerronnan käsittelyssä, joten on aika tuttu mutta silti edelleen hyvä. Kertoja ja päähenkilö haaveilee jo 12-vuotiaana kirjailijan urasta ja kertoo huikeita tarinoita kavereilleen. Kehyskertomuksena on muistelukirjan kirjoittaminen kaverusten viimeisestä yhteisestä huolettomasta kesästä, joka päättyy ruumiin löytämiseen. Kannattaa muuten lukea myös elokuvan pohjana oleva kirja, sillä se on melkoisen erilainen kuin elokuva.

Omia kestosuosikkejani ovat jo ikuisuuksia olleet Kuolleiden runoilijoiden seura ja Garpin maailma. Näitähän yhdistää mahtava Robin Williams, mutta muutenkin elokuvat ovat – no, huikeita! Kuolleissa runoilijoissa ei niinkään kirjoiteta kuin luetaan ja näytellään, mutta Garp kertoo kirjoittamisesta, melkeinpä enimmäkseen. Garp haluaisi lentäjäksi, mutta rupeaakin sitten kirjailijaksi. Siitä hänen äitinsä saa idean kirjoittaa kirjan, ja hänestä tulee naisten oikeuksien esitaistelija. Garpin vaimo opettaa kirjallisuutta.

Yhtä paljon kirjoittamisesta ja lukemisesta kertoo tietysti Michael Cunninghamin kirjaan Tunnit perustuva samanniminen elokuva, jossa Virginia Woolf kirjoittaa Mrs Dallowayta ja toisessa ajassa toinen henkilö lukee samaista kirjaa. Olen nähnyt hienon elokuvan parikin kertaa, mutta oikein kunnolla se tuntui avautuvan vasta kirjan äänikirjaversion jälkeen. Monisyinen, vaikuttava teos. Ja Meryl Streep, ah!

Kotimaisista mieleen tulevat Taijankin mainitsema Päätalo, jota en ole vielä katsonut, sekä vuoden takaa Hella W, joka kertoo Hella Wuolijoen vaiheikkaasta elämästä. Kirjoittamistakin siinä kuvataan. Ensin syntyvät klassikkonäytelmät rahapulan tilkkeeksi tuosta vain, kylpyammeesta sanellen. Sitten on ankeampaa muistelmien tekoa Katajanokalla pommien putoillessa. Hellan kävin viime keväänä katsomassa, ja voit lukea tunnelmiani täältä. Tarkoitus on ollut katsoa elokuva piankin uudelleen, sillä kesällä kulttuurimatkamme yksi kohde oli Pyhäniemen kartano, jossa monet elokuvan kohtauksista on kuvattu. Niin ja sitten tietysti Putoavia enkeleitä, jossa kerrotaan sekä Aila Meriluodosta että Lauri Viidasta. Hieno elokuva, jossa on monta huikeaa kohtausta, kuten vaikka sekin, jossa Viita antaa runon pulputa Meriluotojen huvilan pihamaalla.

Mutta onhan kirjoittamisesta ja lukemisesta tehty vaikka kuinka elokuvia, vai onko? Muistuttakaapa mieleeni, laittakaa vaikka linkkejä omiin juttuihinne. Olisi kiva laatia vaikka oikein hieno Blogistanian kirjallisten elokuvien suosituslista. Sen ympärille voisi vaikka laatia jonkin haasteenkin. 

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuinka usein kaiken nähneelle ja kokeneelle, hieman jo kyynistyneellekin lukijalle käy niin, että kirjailijan esikoisromaani iskee melkein jalat alta? Aika harvoin. Kuinka todennäköistä on, että saman kirjailijan toinen romaani on vähintäänkin yhtä tajunnanräjäyttävä lukukokemus? Tuskin koskaan. Milloin pitkän, eeppisen proosan vankkumaton kannattaja huokailee ihastuksesta, kun jo lempikirjailijoiden kymppikärkeen lukeutuvalta kirjailijalta ilmestyykin novellikokoelma. Ehkä sentään joskus. Välttyykö lukija silloin pettymykseltä? Ainakin kerran.

Tunnustan. Minä, keski-ikäinen täti-ihminen ja himolukija, olen myyty. Turkka Hautala teki sen taas. Kansalliskirja on aivan mainio novellikokoelma. Ainoa vika on, että siinä ei ole enempää novelleja.

Aika tarkalleen vuosi sitten hehkutin Hautalan toista romaania Paluu täällä. Kurkkaa ihmeessä, jos et ole Paluuta vielä lukenut! Jutun alussa pikkuisen kerrotaan myös esikoisesta nimeltä Salo, joka siis vei pari vuotta sitten jalat alta salolaiselta.

Usein asemansa vakiinnuttaneesta kirjailijasta sanotaan, että hänellä on se kuuluisa hyvä lause. Ainakin oma ääni on tunnistettavissa. Hautalalla alkaa olla aika selkeä oma, tunnistettava tyylinsä, josta en vain voi olla pitämättä. Kansalliskirjassa on monta kohtaa, jotka saivat hykertelemään. Vai mitä sanotte:

Kekäläinen supattaa vaimon korvaan: Kse ny Iina vai Inna vai? 

Ai mitä mä tei tänään? Ai kui? Miks sä just mult kysyt? 

Aina ei vanhakaan mies ole juttutuulella: Täällä on monta tyhjää paikkaa. Toinen ei hämäänny: Minä tarvitte kun yhen, ukkeli vastaa ja istuutuu. Joskus keskustelu viriää nihkeästä alusta huolimatta. Joskus  ei. 

Olisi melkein pitänyt joitakin kohtia alleviivata, mutta ei nyt sentään. Kirjoja pitää käsitellä kunnioittavasti! 

Kansalliskirja on siis novellikokoelma. Jo nimi on kutkuttavan monimerkityksinen. Takakannessa todetaan, että nämä novellit eivät voisi sijoittua muualle kuin Suomeen. Olen samaa mieltä. Hautalalla on tarkka silmä. Hän on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi.

Teoksessa on viitisenkymmentä pienoisnovellia, joista lyhimmät ovat vaivoin sivun mittaisia ja pisimmätkin runsaat kaksi sivua kestäviä. Tiivistäminen on ollut huikeaa, sillä silti jokainen kertoo melkoisia tarinoita, jotkut piirtävät koko elämän kaaren hienosti esiin. Toisissa taas pysähdytään hetkeen. Kielestä jo tuossa aiemmin totesin, että se on omanlaistaan, tyylikästä ja puhuttelevaa. Muutamat novelleista ovat kuin runoja, kuten herkkä Istuit kyselemättä, joka alkaa: ”Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.” Jotkut taas ovat pelkkää dialogia, kuten Äijä muuttaa yksi. Rivien välit ovatkin sitten aika täyteen ladattuja!

Ronkaisen mopopoikakokeilu on ironian ja hyperbolan juhlaa. Aion kokeilla, miten yläkoululaisten huumori tämän kestää! Luetutan myös novellin Miks just mult kysyt, jonka loppuvirke keikauttaa hienosti lukijan luoman mielikuvan kertojasta aivan päälaelleen. Mainio pari ovat novellit Hävityn arvokisafinaalin jälkeen ja Voitetun arvokisafinaalin jälkeen. Jääkiekko ei totisesti ole suomalaiselle miehelle leikin asia. Joukossa on muitakin novelleja, jotka liittyvät ainakin löyhästi yhteen. Tarkkaavainen lukija palkitaan.

Onko nyt sitten tosiaan taas vuosi odotettava seuraavaa kirjaa?

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus 2012. 112 s.

Blogeissa on jo paljon kirjoitettu Kansalliskirjasta, mutta en ole uskaltanut vielä kurkistaa niitä. Pitää lähteä tästä kierrokselle!

Katjan perusteellinen esittely täällä, Minnan haltioitunut täällä. Ja tosiaan, kirjalla on omat fb-sivutkin!

Oi ihana toukokuu kesäteatterissa

Nyt on ihan pakko hiukan puffata paikallista teatteria ja tulevaa kesäkautta. Nimittäin Salon teatteri esittää kesällä Vuohensaaren kesäteatterissa näytelmää Oi ihana toukokuu.

H. E. Batesin kirjat ovat minulla edelleen lukematta, mutta iki-ihanan tv-sarjan olen katsonut moneen kertaan. Vinkkasin sarjan uusinnasta viime keväänä täällä blogissa, ja pikkuista jutuntynkääni on käyty kurkkaamassa satoja kertoja, joten muitakin faneja oletettavasti on.

On siis pakko pitää huolta, että heinäkuussa on tilaa ainakin tälle. Jos ei käy niin hyvä tuuri, että saan kirjoittaa tästä arvion lehteen, esittelen kokemuksen aikanaan täällä. Ihanaa toukokuuta odotellessa kopioin tähän vielä teatterin nettisivuilta näytelmän posterin:

Skriva - ruotsalainen lehti kirjoittajille

Kyllä Ruotissa osataan! Olin tänään Taija Tuomisen vetämän luovan kirjoittamisen jatkokurssilla. Taija oli juuri palannut Ruotsista ja tuonut reissulta tuomisina uuden aikakauslehden Skriva. Lehti ei ole vielä kauaa ilmestynyt, sillä uusin numero taitaa olla järjestyksessä kolmas. Lehdellä on melkoisen hyvät nettisivut, kannattaa kurkistaa täältä. 

Hyvännäköinen lehti sisältää tuhdisti asiaa kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja samalla muillekin kirjahulluille. Uusimmassa numerossa mm. kerrotaan, miten perustetaan ja ylläpidetään blogia. Huippusuosittujen blogien joukossa on yksi kirjablogikin, bokhora.se. Neuvot nyt eivät tällaisen konkarin :) silmissä kovin erikoisilta näytä, mutta kivahan näitä on lukea.

Lehdessä on artikkeli mm. siitä, miten menetellä, kun haluaa käsikirjoituksensa julkaistavaksi. Lisäksi on parikin varoittavaa esimerkkiä siitä, miten kustannussopimusta EI kannata tehdä. Lisäksi on laaja artikkeli kirjailija Elsie Johanssonista. Sitten on tehty kiertohaastattelu muutamasta kirjailijasta ja kyselty, miten he rentoutuvat kirjoittamisen lomassa. On vinkkejä, miten valita itselleen sopivin kirjoittajakurssi tai miten kirjoittaa omaelämäkerrallista tekstiä. Mukaan on mahtunut ihan novellikin.

Lehti vaikuttaa raikkaalta ja mukavan asialliselta. Osansa tekee varmasti se, että mainoksia on aika vähän, ja nekin liittyvät kirjoihin ja kirjoittamiseen tavalla tai toisella. Lehden idea on hyvä, mutta mietityttää kyllä, kuinka monta numeroa tästä aiheesta saa täyteen? Kuinka pitkään kirjoittamiseen pelkästään keskittyvä puhtaasti kaupallinen lehti menestyy?

Saana Saarisen Viola Glas -sarja

Suomessa totisesti on paljon pieniä kustantamoja, joista ei ole kuullutkaan. Yksi hauskimmista ideoista taitaa olla Luovinet osuuskunta, jonka moninaisiin toimialoihin kuuluu kustannustoimintaakin. Osuuskunta esittelee itsensä nettisivuillaan mm. näin:

 Luovinet osk on syksyllä 2009 perustettu useiden eri alojen asiantuntijoiden yhteenliittymä, joka tarjoaa erityisesti viestintäalan palveluita. Luovinet osk:n arvoja ovat mm. 
• luovuus, laatu 
• luonto, luonnonmukaisuus, maaseutu 
• innovatiivisuus, yhteistyö, oppiminen, ennakkoluulottomuus, avoimuus, kohtuullisuus 
• kunnioitus, vastuuntunto, solidaarisuus, oikeudenmukaisuus

Luovinetin jäsenluettelo löytyy myös nettisivuilta, ja jäsenten ammatit ja tittelit selittävät, miksi osuuskunta tarjoaa palveluja nettisivujen tekemisestä metsänhoitoon. Mutta yhtenä osuutena on siis kustannustoiminta (joskin sivuilla ikävä kyllä lukee, ettei osuuskunta ota vastaan käsikirjoituksia).

Toimittaja-kirjailija Saana Saarinen kuuluu osuuskunnan jäseniin, ja osuuskunnan kustantamista kahdeksasta (ainakaan nettisivuilta ei löytynyt enempää) kirjasta Saarinen on kirjoittanut kolme eli Viola Glas -trilogian. Kyseessä on leppoisa dekkarisarja, cozy mystery siis. Jo aloitusosan Siirtolapuutarhan varjoissa takakannessa mainitaan, että kyseessä on trilogia. Kirjoittajalla on siis ollut alusta saakka tiedossa, kuinka kokonaisuus lopulta rakentuu. Tämän idean loogisesta toteutuksesta tai sen osittaisesta puutteesta marmatan tuonnempana.

Aloitusosa Siirtolapuutarhan varjoissa käynnistyy mukavan rivakasti. Lukijalle esitellään sankaritar, Viola Glas, noin 45-vuotias freelance-toimittaja, joka on saanut tehtäväkseen kirjoittaa juttua merkkivuosia täyttävästä Jokitörmän siirtolapuutarhasta. Viola yrittää työn lomassa toipua hiljattain kokemistaan järkytyksistä, kun hän on työssään joutunut mukaan elokuvaohjaaja Hämevaaran murhan selvittelyyn. Lukijan annetaan suoraan ymmärtää, että tapauksen yhteydessä Viola on joutunut vaarallisiin ja järkyttäviin tilanteisiin. Lisäksi hänellä on sydänsuruja, koska entinen ministeri Aulis Koski on kevättalvella katkaissut heidän suhteensa.

Melkein saman tien siirtolapuutarhassa tapahtuu murha. Joku on tappanut miehen ja piilottanut osittain palaneen ruumiin ex-ministeri Kosken mökin kellariin. Viola kauhistuu monestakin syystä. Koski on hänelle edelleen arka paikka, eikä murhaajajahdin toistuminenkaan houkuttele. Mutta silti hän ei malta olla hieman pöyhimättä asiaa, kun kerran sattuu paikalla olemaan ja ihmiset hänelle mielellään puhuvat. Monet siirtolapuutarhalaiset ovat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä.

Violalla on muitakin huolia. Välit omaan perheeseen, äitiin ja sisareen ovat kylmät, oikeastaan vihamieliset. Viola huolehtii enonsa leskestä Tellervosta, joka on toispuoleisen halvauksen jälkeen sairaalahoidossa. Sitten sairaalasta yllättäen ilmoitetaan, että Tellervo on tarkoitus kotiuttaa, koska Viola kerran voi hoitaa häntä. Viola kauhistuu ja joutuu tekemään melkoisesti töitä saadakseen Tellervolle asianmukaista hoitoa. Violalle paljastuu, että on yleinen käytäntö lopettaa dementoituneen vanhuksen kaikki hoito, nesteytys ja ravinnonanto, jos näyttää siltä, ettei vanhus enää parane. Kyseessä on siis passiivinen eutanasia, vanhusten laillinen murhaaminen.

Sitten Koski katoaa ja tunnelma Jokitörmällä alkaa tiivistyä merkkipäiväjuhlien lähestyessä. Violakin joutuu jälleen vaaraan, ennen kuin tilanne ratkeaa. Siirtolapuutarha tapahtumapaikkana on idyllinen ja ihan hieno idea, mutta Saarinen jotenkin antaa sen luisua sormiensa välistä. Kovinkaan suurta roolia itse puutarhaidyllillä ei kirjassa ole. Olisi voinut kyllä olla. Sen sijaan mukana on ihan turhaan kuumailmapallo, joka äänettömästi leijuu alueen yllä pariinkin otteeseen. Kosken katoamisen yhteydessä sen avulla harhautetaan ainakin lukijaa, ja on Violakin aika ulalla.

Pieniä epäjohdonmukaisuuksia on mukaan sattunut, Viola esimerkiksi soittaa ensin puhelimellaan ja alkaa sitten etsiä puhelinta laukustaan. Mietin muuten, miksi jännäreissä aina puhelimen akku loppuu juuri ratkaisevalla hetkellä? Luulisi, että poliisit ja toimittajat ynnä muut osaisivat nyt ainakin akun ladata! Tai sitten ei löydykään kenttää. Paljon realistisempaa olisi, että murhaajan kynsiin joutuva yrittää soittaa hätäkeskukseen, mutta joutuukin jonoon ja jos sattuu saamaan vastauksen, poliisin tuloon menee aikaa ainakin puoli tuntia, maaseudulla rutkasti enemmän. Kyllä on itse murhaaja kolkattava.

Sarjan toinen osa Kuolema sanoo irti alkaa suoraan ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Viola on ehtinyt viettää epätyydyttävän ja riitaisan lyhyen loman sukulaistensa luona Italiassa. Lennolla hän on kohdannut vanhan tuttavansa Heljän, joka toimittajana Laatulehdet oy:n lehdessä. Yhtiössä alkavat pian yt-neuvottelut, mutta Violalle tarjotaan muutamaa hyvää keikkaa. Sitten murhataan yhtiön pääosakas Birgit Kara. Murha tapahtuu vasta sivun 160 paikkeilla! Tästä iso miinus. Kyllä pitää olla ruumis jo ensimmäisessä luvussa! Alku menee nyt aikamoiseen tyhjäkäyntiin. Viola mm. tapaa komean nuoren miehen Armas Kettusen…

Kuinka ollakaan, juuri Viola löytää Karan ruumiin. Hän tulee paikalle tekemään varatoimitusjohtajasta juttua henkilökunnan lehteen. Ovi on raollaan (kas kas), ja Viola astelee sisään murhapaikalle. Miksi murhaajat aina jättävät oven sulkematta poistuessaan? Murhaajan selvittely vie aikansa. Harmillisesti silminnäkijällä, joka on nähnyt murhaajan poistuvan talosta, on harvinainen prosopagnosia, eli hän ei pysty muistamaan ihmisten kasvoja. Syylliset napataan lopussa ylipäätään jokseenkin epäuskottavasti.

Kirjan vahvuuksia ovat kustannusmaailman ajankohtaisten ilmiöiden asiantunteva kuvailu ja kritisointikin. Yhtiöiden omistajat haluavat voittoja lyhytnäköisesti, ja vanhat arvot heitetään romukoppaan rahastuksen tieltä. Silti freelance-toimittajan työ näissä kahdessa ensimmäisessä osassa vaikuttaa aika leppoisalta. Violaa ei paljon näppäimistön lähellä nähdä, mutta lomailu maistuu senkin edestä. Imelänmakeaan romanssiin uhrataan myös kosolti aikaa. Keskimmäisessä romaanissa kuvaillaan kliseeksi asti kaikkien henkilöiden vaatetusta, vaikka asuilla ei sen kummempaa merkitystä kokonaisuuden kannalta ole.

 
Jo ensimmäisen osan alusta alkaen suoraan vihjaillaan, että Jokitörmän siirtolapuutarhan murha ei suinkaan ole ensimmäinen, jonka selvittelyyn Viola on joutunut mukaan. Jaakko Hämevaaran murhaan viitataan niin monesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan takakannesta varmasti aloittaneeni oikeasta osasta. Violan ja komisario Mustalan tuttavuuskin on jo vankalla pohjalla ensimmäisessä kirjassa ja se selitetään aiemmilla tapahtumilla.

Kolmas kirja Sietämätön uhri sijoittuu ajallisesti kahden edellisen ympärille. Kirjan nykyhetkessä eletään aikaista syksyä samana vuonna, jonka alkukesään Siirtolapuutarhan varjoissa sijoittuu. Kirjassa on kuitenkin varsin pitkä takauma, jossa palataan saman kevään aiempiin tapahtumiin eli elokuvaohjaaja Jaakko Hämevaaran murhaan. Mutta tässä kohtaa trilogian loogisuus heittää pahan kerran. Alusta asti on siis puhuttu nimenomaan Hämevaaran murhasta.

Suora lainaus Siirtolapuutarhan varjoissa sivulta 10:

 Viola oli jo lähes toipunut koettelemuksista, jotka olivat tapahtuneet vain vajaata viikkoa aiemmin. Dan Marks oli ollut Hämevaaran ystävä ja monien hänen elokuviensa tuottaja. Rankkojen tapahtumien jälkeen Viola kävi kolme kertaa peräkkäisinä päivinä traumaterapiassa, mikä tuntui auttavan myös muissa ongelmissa. Ne johtuivat lyhyestä suhteesta ja karvaasta erosta ex-ministeri Kosken kanssa. 

Ja sivulta 12 jatkoa:

Hämevaaran murhan jälkeisen terapian myötä Viola oli tajunnut, että elämä on kovin lyhyt. Murhaajan kohtaaminen oli saanut Violan hyväksymään sen, että oli turha haikailla menneitä ja itkeä niiden perään, jotka eivät halunneet käsitellä asioita.

Niinpä tuntui melkoisen hämmentävältä, kun kolmannen osan alussa Viola saa nimettömän puhelun: - Hämevaara murhattiin. Kirjoita siitä. Todisteet löytyvät kyllä. Siis WTF? Eikö tämän jutun pitänyt olla jo selvä? Ei näköjään, sillä seuraa lisää nimettömiä puheluja ja Viola kertoo Armakselle koko tarinan alusta alkaen. Jaakko Hämevaara oli ollut tunnettu ja ristiriitainen elokuvamoguli, joka oli yllättäen kuollut sydänkohtaukseen omassa saunassaan runsaasti alkoholia veressään. Poliisin mielestä tapauksessa ei ole mitään hämärää, mutta vaimon mielestä Hämevaara ei olisi voinut mennä humalassa saunaan. Violalta pyydetään kiireaikataululla isoa juttua kuolleesta ohjaajasta, joten hän alkaa kaivella tietoja. Yllättäen hän huomaa, että kahdella hänen ystävättärellään on jotakin salattavaa Hämevaaran viimeisestä illasta. Yöpyessään lesken luona Viola löytää mielestään tärkeän johtolangan ja huomaa myös, että joku katselee häntä ikkunan takaa. Poliisi ei kuitenkaan aloita enää tutkimuksia, vaan Hämevaaran kuolema luokitellaan luonnolliseksi. Ainoa traumaattinen tapaus, joka liittyy Violaan, on ryöstö. Joku nappaa hänen käsilaukkunsa ja työntää hänet pusikkoon. Mistään terapiasta ei enää mainita, ja Violan ja komisario Mustalan ”tuttavuus” rakentuu parin puhelinkeskustelun varaan.

Mutta puoli vuotta myöhemmin Viola siis saa nimettömiä puheluja. Myös elokuvakriitikko Reijo Keskiö ottaa Jaakon tapauksen uudelleen esiin ja tarjoaa Violalle osuutta kirjasta, jonka aikoo Hämevaarasta kirjoittaa.

Kaikesta tästä harmillisesta epäloogisuudesta huolimatta Sietämätön uhri on koko trilogian toimivin osa. Oikeastaan olisi kannattanut aloittaa siitä ja jättää edelliset osat pöytälaatikkoon. Viola ei ole hassumpi sankaritar, sillä keski-ikäinen, hieman ylipainoinen nainen on mukavaa vaihtelua dekkareitten henkilögalleriaan, joka on kovin miesvoittoinen. Epäuskottava romanssi nuoren komistuksen kanssa nyt olisi voinut jäädä poiskin. Pakkoko tämän unelmamiehen on olla 25-vuotias? Lisäksi ’romanttisuus’ on paikoin melkoista lässytystä: Jos tarvitset kotiterapeuttia ja kiinnostunutta kuuntelijaa, olen käytettävissä, Armas sanoi sunnuntaiaamuna, kun he olivat syöneet maukkaan brunssin aamuisten hekuman ja hellyyden hetkien jälkeen.Pakko olla parodiaa!

Luin koko trilogian lähes yhteen rytkyyn, joten juonirakennelman epäloogisuus pomppasi senkin tähden liikaa silmille. Toisaalta näin pysyin mukana henkilögalleriassa kohtuullisen hyvin. Mitään kovin kummoisia dekkareita nämä eivät ole, mutta sopivat kyllä siirtolapuutarhan kesäkeinuun tai sinne kuuluisaan laiturinnokkaan harmittomaksi ajankuluksi.

Saana Saarinen: Siirtolapuutarhan varjoissa
2. painos Luovinet 2010. 300 s.

Kuolema sanoo irti
Luovinet 2010. 334 s.

Sietämätön uhri
Luovinet 2011. 306 s.

Anja Gustafsson: Uranaiset

Kirjastossa käyminen on tunnetusti vaarallista, sillä kirjastonhoitajat asettelevat houkuttelevasti näkyville kiinnostavia uutuuksia ja vanhempiakin kirjoja. Sitten kaltaiseni kirjaholistit vaaraa aavistellen käväisevät nopeasti ja palaavat kotiin hämmentyneinä. Mitään ei pitänyt taaskaan lainata, mutta kummasti vain luettavien pino on jälleen kasvanut. Niin kävi tälläkin kertaa. Ovelasti tyrkyllä oli dekkari Uranaiset. Tunnistin kirjailija Anja Gustafssonin nimen, sillä hänestä on kirjoitettu kaupunginosalehdessäni ja muistin hänen vain vähän aikaa sitten esiintyneen Perniön kirjastossa. Paikalle en valitettavasti päässyt. 

Uranaisiin tartuin etupäässä siksi, että sen tapahtumista suuri osa sijoittuu Mustion linnaan, joka sijaitsee lähiseudulla ja jossa itsekin olen pari kertaa käynyt. Tutut paikat kirjoissa kiehtovat kummasti. Lisäksi mieluusti tutustun itselleni uusiin kotimaisiin dekkaristeihin. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

 Valitettavasti on sanottava, että tällä kertaa petyin aika lailla. Edes paikallisväri ei pystynyt pelastamaan tätä dekkaria. Harmi, sillä olisin halunnut kovasti pitää kirjasta, koska Gustafsson on julkaissut kaksi muutakin lähiseuduilleni sijoittuvaa kirjaa, Antiikkilipaston ja Mansikkatytön. Taitavat nyt jäädä tämän perusteella lukematta. 

Uranaiset edustanee cozy mystery -nimellä kulkevaa alalajia, joka kääntynee parhaiten kotoisaksi arvoitusdekkariksi. Verta ei vuodateta, eikä väkivallalla mässäillä. Tämä sopii kyllä minullekin, ei siinä mitään. Tällaisen kotoisan mysteerin rakentelu ei kuitenkaan välttämättä ole kovin helppoa, sillä jonkinlaista uskottavuutta kuitenkin kaivattaisiin. 

Gustafssonin dekkareitten sankaritar on eläkkeellä oleva entinen historianopettaja Paula Roos, joka eläkepäivillään harrastaa antiikkia ja mökkeilyä. Antiikkiharrastus vie hänet kirjan alussa Mustion linnaan järjestettävälle kolmen päivän Antiikkia ja gourmeta -nimiselle kurssille. (Yhdistelmä on muuten aika omintakeinen!) Samaan aikaan linnassa on meneillään myös naisjohtajille suunnattu kurssi. Henkilögalleria on varsin laaja. Ensinnäkin on kummankin kurssin osanottajat ja henkilökunta, muita linnan työntekijöitä, kuten puutarhuriharjoittelija ja pari remonttimiestä. Lisäksi tulevat vielä tutkimuksiin osallistuvat poliisit sekä Paula Roosin perhettä ja ystäviä. Jo tässä olisi tiivistämisen varaa. Rönsyjä on liikaa. 

Tapahtumat käynnistyvät Mustiolla, mutta kun ensimmäinen ruumis on naarattu Mustion voimalaitoksen patoaltaasta, siirrytäänkin Helsinkiin, jossa yksi kurssilaisista löydetään pian murhattuna. Lopuksi palataan vielä Mustioon, jossa linnan puistosta löytyy vielä yksi ruumis. Mustion linna olisi vallan mainiosti riittänyt tapahtumapaikaksi. 

Koska murhat tapahtuvat eri paikkakunnilla, niitä tutkivat kahden eri kaupungin poliisit. Mustion murhia kaivelee Tammisaaren poliisista komisario Eskola, joka onkin Paula Roosin vanha tuttava. Helsingissä taas tutkintaa tekee Paulan lapsenlapsen tuore aviomies. Näin sankaritar saa kätevästi sisäpiirin tietoa tutkimuksista. Osaa hän kyllä kysellä itsekin vähän sieltä ja täältä. Poliisin edesottamuksia Gustafsson kuvailee aika runsaasti. Siltä osin kirja on täysin epäuskottavaa. Resurssipulasta tai työpaineesta eivät nämä poliisit ole koskaan kuulleetkaan. Leppoisuus suorastaan huokuu ainakin vanhemmasta Eskolasta, vain kliseinen piippu suupielestä puuttuu. Poliisit jututtavat todistajia kahden kesken kahviloissa ja puutahoissa, ja terävin kysymys taitaa olla ”Millainen hän mielestäsi oli?” Eipä ihme, että eläkeläislehtori ratkaisee murhat ennen virkavaltaa. 

Dekkarit luokitellaan viihteeksi, ja monet dekkarikirjailijat ja dekkarien lukijat perustelevat dekkariharrastustaan niiden yhteiskunnallisuudella. Kenties tämän takia Gustafssonkin on ottanut mukaan yhteiskunnallista pohdintaa ja päästää ääneen naisjohtajuusseminaarilaiset. Sivukaupalla osallistujat paasaavat feminismistä ja naisen aseman heikkoudesta yhteiskunnassa ja liike-elämässä. Harpoin lopulta kylmästi nämä osuudet yli, sillä ne eivät liittyneet juoneen mitenkään eivätkä muutenkaan olleet millään tavalla tuoreita tai mielenkiintoisia. Samaten kyllästyttäviä olivat kuvaukset antiikkikurssin luennoista. Nämä osuudet olisi ehdottomasti kannattanut joko kokonaan jättää pois tai ainakin reippaalla kädellä tiivistää. 

Romaani alkaa iralliseksi jäävällä prologilla, jossa palvelijatar varastaa paronin miniatyyrimaalausparin. Kohtaus sijoittuu jonnekin historian hämärään. Antiikkisilla miniatyyrimaalauksilla on korostunut rooli romaanissa, mutta pettymys oli suuri, kun murhat lopulta ratkesivat. Miniatyyreilla oli miniatyyrisen pieni osuus rikoksissa. 

Kyllä tämän lukaisee laiturin nokassa, kun haluaa nollata aivonsa, mutta harmi kyllä siitä ei juuri muuta iloa ole. Uranaiset esitellään myös Kirjaston kummituksessa. 

 Anja 285 s.Gustafsson: Uranaiset 
Myllylahti 2011. 287 s.

Kaari Utrion epookkikomediat (2002 - 2017)

Somerolla vuosikymmeniä asunut filosofian maisteri ja kirjailija Kaari Utrio (s. 1942) on ehtinyt kirjoittaa suosittuja historiallisia romaaneja jo yli neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen teos, Kartanonherra ja kaunis Kirstin, ilmestyi vuonna 1968. Siitä lähtien Utriolta ilmestyi pitkään romaani vuodessa, kaksi parhaassa. 1970-luvun romanttisissa historiallisissa romaaneissaan Utrio kuvaa usein itsenäisyyttä kaipaavia räiskyviä naisia, jotka lopulta asettuvat yhteiskunnan heille osoittamiin rooleihin vaimoiksi ja naisiksi.

Vuonna 1984 ilmestyi laaja historiaa kansantajuisesti valottava tietoteos, Eevan tyttäret. Se herätti aikanaan keskustelua, koska se korostaa naisen alistettua asemaa kautta historian. Eevan tyttäret on käännetty useille kielille, mm. saksaksi ja  koreaksi. Muussakin tietokirjatuotannossaan Utrio keskittyy heikompien aseman käsittelyyn. Suurteos Familia, eurooppalaisen perheen historia I – IV (1995 – 1997), käy läpi naisten ja lasten vähän tutkittua historiaa. Täydellinen teosluettelo löytyy mm. kirjailijan kotisivuilta.

Utrio tunnustautuu feministiksi. Hän korostaa, että feminismi ei ole samanlaisuuden vaan tasa-arvoisuuden vaatimista miehen ja naisen välille. Tätä teemaa hän on käsitellyt niin kaikissa romaaneissaan kuin tietoteoksissaankin. Romaanien sankarittaret pyristelevät miehisen maailman asettamia sääntöjä ja rajoituksia vastaan. Aina ei ulospääsyä ole, mutta sopeutumisen tekee helpommaksi eroottisestikin tyydyttävä rakkaus. Utrio on suonut menneisyyden naisellekin oikeuden nauttia seksuaalisuudestaan. Hän korostaa teoksissaan myös naisen merkitystä yhteiskuntaa koossapitävänä voimana.

Kunnioitettavan tuottelias Utrio on ehtinyt kirjoitta myös mm. TV- ja radiokäsikirjoituksia, lehtiartikkeleja, novelleja ja jatkoromaaneja. Hän on toiminut mm. Iltalehden kolumnistina.

Utrio on tuotannossaan yhdistänyt historioitsijan ammattitaitonsa iskevään tarinankerrontaan, ja hänen romanttisten romaaniensa suosio on ollut taattu. Hän on paitsi suosittu myös palkittu kirjailija. Hänelle on mm. myönnetty Suomen Tietokirjallisuuden Varelius-palkinto 1999 ja Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä vuonna 2002. Jo 1970-luvulla Utrion tuotantoa arvostivat lukijat, mutta vähitellen tunnustusta on alkanut tulla myös kriitikoilta ja tutkijoilta.

Itse olen aikoinani, teininä, lukenut Utrion kirjoja äidin kirjahyllystä ja myöhemmin kirjastostakin. Sitten lukeminen ja tuotannon seuraaminen jostain syystä jäi. Paksuista tiiliskiviromaaneista olen lukenut jonkun, ainakin muistaakseni. 2000-luvulla Utrio alkoi julkaista 1830-luvulle sijoittuvia epookkiromaaneja keskiaikaan sijoittuvien paksujen teosten sijaan. Näistä olen neljä arvioinut lehteen, mutta yksi, Saippuaprinsessa, oli jostakin syystä jäänyt lukematta. Kuuntelin sen nyt äänikirjana ja päätin koota kaikista viidestä kirjasta yhteisesittelyn tänne. Lainaan vapaasti aiemmin lehdessä julkaistuja tekstejäni ja yhdistelen niitä. Tämä selvennykseksi sellaiselle lukijalle, joka kenties tunnistaa jotakin tuttua. Alkuun kirjoittamani esittely on myös tällainen aiemmin lehdessä ilmestynyt teksti, vaikka hieman sitä tähän nyt päivitinkin.

Vuonna 2002 ilmestynyt romaani Ruma kreivitär ei petä Utrion uskollisten lukijoiden odotuksia. Jälleen kerran on tarjolla taitavasti punottu romanttinen ja jännittävä juoni huolellisesti kuvatussa historiallisessa ympäristössä. Sankaritar ja sankari saavat toisensa, mutta matkassa on monta mutkaa ja juonenkäännettä ennen häitä.

Tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun lopun pääkaupunkiseudulle. Keskipisteinä ovat Espoon takametsien aateliskartanot ja perheiden kaupunkitalot Helsingissä. Eletään aikaa, jolloin Suomessakin oli jo nähtävissä elinkeinorakenteen ja vanhan säätyjärjestelmän muutos, vaikka monet halusivat vielä pitää kiinni vanhasta kynsin hampain.

Vanhan järjestelmän mukaan aristokratia ei saanut ansaita rahaa, vain tuhlata sitä. Niinpä monet aatelissuvut olivat vajonneet velkojen suohon. Pahimmassa pulassa ovat ylhäistäkin ylhäisimmän suvun viimeiset vesat, pikkukreivittäret Julia ja Dorotea Gyllenfalk af Bössa. Isä on toivoton peluri ja juoppo, joka on tuhlannut suvun kaiken omaisuuden ränsistyneen kartanon tauluja ja porraskaiteita myöden. Paraatipihan pyöreässä kukkapenkissä Julia-neiti, ruma kreivitär itse, kasvattaa perunoita.

Anton Wendel on tuulahdus toisenlaisesta, terveemmästä maailmasta. Hän edustaa aateliston silmissä rahvasta, koska hän on tupakkatehtailija, mällimaakari, ja koska hän siis rikastuu omalla työllään. Wendel on täydellinen sankari: oikeamielinen, menestyvä ja viisas sekä miehekkäällä tavalla komea.

Jo ensimmäiseltä sivulta alkaen on selvää, että Wendel ja ruma mutta älykäs vanhapiika Julia Gyllenfalk on tarkoitettu toisilleen. Jännitettäväksi jääkin, milloin päähenkilöt tunnustavat rakkautensa ensin itselleen ja lopulta toisilleen. Esteitä matkalle kertyy kiitettävästi, sillä esimerkiksi Wendel kihlautuu porvariskaunottaren kanssa, eikä herrasmies voi purkaa kihlausta. Sen jälkeen taas kunniallinen nainen ei voisi hyväksyä pettäjän kosintaa!

Ajan monimutkaiset käyttäytymis- ja sopivaisuussäännöt saavat nykyihmisen vääntelehtimään. Kaksinaismoraali ja tekopyhyys kukoistivat. Erityisesti naiset olivat sääntöjen vankeja. Köyhtyneet neidot olivat rikkaampien sukulaisten armoilla joutuen palvelusväkeäkin huonompaan asemaan: piika saattoi lähteä, vanhapiika ei. Rikkaimmankin aatelisneidon elämä oli pilalla, jos hän ei pystynyt pyydystämään itselleen miestä ennen kuin oli täyttänyt 25. Naisen osaa feministi Utrio kuvaa henkilöidensä kohtaloiden kautta antaumuksella.

1970-luvulla Utrion romaaneissa kuvattiin varsin rohkeasti lihallisia intohimoja ja seksuaalista raakuutta. Rumassa kreivittäressä ei tätä puolta ole, vaan pääparin rakkaus on kahden kypsän aikuisen välinen lähinnä turvaa tuova tunne, lisämauste muutenkin edullisessa avioliitossa.

Rumassa kreivittäressä on myös aimo annos komediaa. Anton Wendel on päättänyt kostaa setänsä aikanaan kokeman vääryyden paroni Adelheimille. Myös muita armottomien juonien punojia on liikkeellä, eikä ennen loppuselvittelyjä ole varmaa tietoa siitä, kuka lopulta on ollut ovelin. Paha saa monella tavalla palkkansa, mutta kuka onkaan pahin?

Kirjan Helsinki näyttäytyy täysin erilaisena kuin nykyinen pääkaupunki, vaikka aikaa onkin kulunut vain 175 vuotta. Engelin suunnittelema suureellinen keskusta oli jyrkässä ristiriidassa surkeassa kunnossa olevien katujen kanssa. Katuvaloja ei ollut, ja talojen pihoilla oli talleja ja navettoja eläimille. Hienotkin talot olivat jäätävän kylmiä ja vetoisia. Pahimpia olivat kirkot ja hautausmaat. Ruumiita ei ollut enää lupa haudata kirkon lattian alle, mutta hajuongelma oli vain siirtynyt kirkon ulkopuolelle, koska hautausmaat olivat liian täynnä ja haudat liian matalia.

Kaiken tämän ja monia muita menneen elämäntavan yksityiskohtia historioitsija Utrio on saanut kirjaansa ujutettua ilman, että se tuntuisi opettavaiselta tai hetkeäkään pitkäveteiseltä. Ruman kreivittären seurassa on helppo viihtyä.

Seuraava epookkikomedia Saippuaprinsessa ilmestyi vuonna 2004. Tällä kertaa vanhanpiikuuden uhka leijuu mykistävän kauniin 23-vuotiaan orvon Ulrika Rutenfeltin yllä. Isä on ollut kyllä hyvästä suvusta, mutta omituinen, koska on harrastanut kansanrunojen keräämistä rahvaan keskuudesta. Kaikkien kauhuksi hän on kuljettanut tytärtäänkin erämaaretkillään. Ulrikan äiti taas on ollut upporikasta mutta valitettavan porvarillista sukujuurta. Äidinisä on ansainnut omaisuuden teurasjätteistä keitetyllä saippualla, tai niin ainakin pahat kielet tietävät kertoa.

Kirja alkaa Kemiön Kiiholman kartanosta, jossa Ulrika viettää suruaikaa isän hukkumiskuoleman jälkeen etäisten sukulaistensa hoivissa. Kiiholma on oikea mallitila, vaikka kartanonisäntä Axel Rutenfelt on vähintäänkin omituinen muinaisjäänne, joka edelleen pukeutuu Kustaa III:n ajan muodin mukaan ja noudattaa kodissaan ankaran muodollisia tapoja. Kiiholma lienee keksitty kartano, mutta sillä on olemassa selvä esikuva todellisuudessa. Sitä nimittäin kuvataan näin:

Kello löi. Kuusi ovea aukeni samalla hetkellä paljastaen kartanon enfiladin. Talon koko pituuden läpi saattoi nähdä ikkunasta ikkunaan. --- Huoneita näkyi jonossa kaikkiaan seitsemän: rouvan makuuhuone, budoaari ja klaveesisalonki, rakennuksen toisessa päässä isännän kolme huonetta sekä keskellä suuri Klongsporin salonki, harmaan, hopean ja valkoisen sinfonia, arkiaamunakin sädehtivällä kynttiläkruunulla valaistu.

Valitettavasti vain muistini on niin huono, etten kuolemaksenikaan muista, mistä kartanosta on kyse. Muistan kuitenkin selvästi, että paikallislehdessä on taannoin esitelty kemiöläistä kartanoa, jonka erikoisuus on juuri tuo, että koko rakennuksen läpi voi nähdä, kun ovet avataan. Kuka tunnistaa?

Ulrika lähetetään Helsinkiin oppimaan seurapiirielämää. Tarkoituksena on pyydystää aviomies, kuten sukulaisnaiset ihan suoraan sanovat. Hänet sijoitetaan pahasti velkaantuneeseen Ekestolpen perheeseen, jossa nuori paroni Maritz haaveilee isänsä velkojen maksamisesta ja sokerijuurikkaan viljelyn aloittamisesta Vihdin maakartanossaan. Vain rahaa puuttuu. Mauritz on melkein kihloissa mykistävän kauniin mutta ilkeän ja kopean Viktoria von Sperlingin kanssa. Viktorian veljen Hermanin pitäisi aikanaan periä Kiiholman kartano ja mielellään naida Ulrika ja tämän perintö. Kuviota sotkee vielä se, että Ulrika ei ensin tiedä omasta perinnöstään mitään.

Utrio viihdyttää lukijaa paitsi pitämällä tämän jännityksessä sen suhteen, miten Ulrika ja Maurtiz saadaan yhteen, myös lempeästi pilkkaamalla ajan kaksinaismoralistisilla seurustelusäännöillä. Samat kuviot kuin Rumassa kreivittäressäkin toistuvat. Minua kiinnostivat tässä kirjassa eniten alun jaksot, joissa kuvattiin Kemiötä, Strömman kanavaa ja Perniön pappilaa. Äänikirja oli mukavaa vaihtelua dekkariputken perään, vaikka alkuun hieman ärsyynnyin Susanna Haaviston paikoin liian nopeasta lukutahdista.

Vuonna 2007 ilmestyneessä Ilkeissä sisarpuolissa eletään 1820-luvun loppuvuosia. Mamselli Emilia Dalman saa Ruotsista yllättävän kirjeen, jossa äiti kertoo solmineensa uuden avioliiton rikkaan kauppiaan kanssa. Uutinen herättää Emiliassa ristiriitaisia tunteita. Rutiköyhänä, palkattomana kotiopettajattarena ja sihteerinä sukulaisperheen armollisessa huomassa tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta. Nyt on ehkä mahdollisuus saada myötäjäiset isäpuolelta, mutta toisaalta Emilia pelkää, että suvun kaavailema sulhasehdokaskin kuulee uutisen. Avioliitto ei Emiliaa houkuta, ei ainakaan kyseisen miehen kanssa.

Keskiluokkaisen mutta vähävaraisen naisen asema oli 1800-luvun Suomessa ja Euroopassa viheliäinen. Kunniallisia tapoja elättää itsensä ei juuri ollut. Ainoana säädyllisenä keinona kunnon elatuksen hankkimiseen pidettiin soveliasta avioliittoa. Hyvän ja varakkaan aviomiehen nappaaminen taas oli vaivalloista ja hankalaa, jos omia varoja ei ollut. Aatelisnimestä saattoi olla etua, jos mies halusi yletä piireissä.

Naista, joka uhmasi ympäristön odotuksia ja tapoja, pidettiin kummajaisena. Emilian sisko Matilda Dalman on juuri tällainen kummajainen: lumoavan kaunis mutta liian omapäinen ja älykäs alistuakseen avioliittoon. Sinnikkäästi Matilda taistelee voidakseen toteuttaa haaveensa omasta tyttökoulusta. Naisen asema ei hänen mielestään kohene ilman koulutusmahdollisuuksia.

Utrio viittaa useampaankin otteeseen Jane Austenin aikalaisromaaneihin, eikä suotta. Austen kirjoittaa aivan samoista teemoista mm. Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessaan. Ilkeät sisarpuolet kestää vertailun mainiosti. Etikettisäännöt ja kaksinaismoraali kukkivat suuriruhtinaanmaassa aivan samoin kuin Britanniassakin. Raha ja rakkaus kamppailevat, ja monesti Amor jää nuolemaan näppejään Utrionkin henkilöiden kohtaloista päätettäessä.

Utrio todistaa jälleen olevansa ennen kaikkea tarinankertoja. Juoni on paikoin hyvin ennakoitavissa, mutta taitavana juonenpunojana kirjailija onnistuu pilke silmäkulmassaan monesti jallittamaan lukijan. Myös ajankuva on jälleen vakuuttavaa. Puvut, asunnot, ruuat, ajopelit ja jopa maisteri Winterin painokone on kuvattu yksityiskohtaisesti. Paikoin kaikki pitsit ja nauhat alkavat jo tuntua tukahduttavilta.

Toisaalta Turun palon kuvaus on varmasti vaikuttavin koskaan aiheesta lukemani. Katastrofi kaikessa laajuudessaan on vangittu kirjan sivuille. Näkökulmia osuvasti vaihdellen Utrio onnistuu välittämään niin epäuskon, pakokauhun kuin toivon heräämisenkin tunteet lukijalle.

Vuonna 2009 ilmestynyty Vaitelias perillinen on aikakauttaan pikkutarkasti kuvaava teos, joka on erityisesti salonseutulaisia lukijoita hellivä, sillä tapahtumat sijoittuvat pääosin lähiseuduillemme.

Jo alkusivuilla kuohuu, kun sankaritar, paronin leski Claudia Bravert sanamukaisesti huuhtoutuu Dragsfjärdin rantaan isänsä, pikkupoikansa ja palvelijattarensa kanssa. Seuruetta kuljettanut alus teki haaksirikon kesämyrskyssä. Pennitön Claudia on epätoivoinen, mutta matkustaa sitkeästi Uskelan Salon kautta poikansa perintökartanoon Nummijärvelle.

Samaan aikaan naapurikartanoon saapuu myös odottamatta perillinen, kapteeni ja paroni Robert Bravert. Sukulaisuus- ja perimyssuhteet ovat kiemuraiset, ja romaanin alkupuoliskolla lukija saakin pinnistellä pysyäkseen henkilögallerian sokkeloissa lainkaan kärryillä. Armeliaasti Utrio on jälleen liittänyt teoksen alkulehdille seikkaperäisen luettelon henkilöistään.

Romanttinen juoni on selvillä varsin pian. Rehti ja kunnollinen paroni rakastuu oikopäätä ylpeään ja kauniiseen Claudiaan. Avioliiton sataman yllä on kuitenkin synkkiä pilviä. Robert joutuu huomaamaan, että kartanon lasiruukkia on hoidettu häpeällisen huonosti. Nuiva äiti hylkii nuorempaa poikaansa ja haikailee kuolleen esikoisensa perään. Robertin tekemiset aiheuttavat vain vastusta, varsinkin kun hän on kovin kömpelökäytöksinen säätyläismittapuun mukaan.

Claudialla on omat murheensa. Bravertin suku suhtautuu Königsbergistä tupsahtaneisiin yllätysperijöihin epäluuloisesti, ja selvästi Claudialla onkin koko joukko salattavaa menneisyydessään. Juonittelut, testamentit, avioliittosopimukset ja myötäjäisillä pelaaminen ovat kartanoiden ylhäisön arkipäivää.

Puvut, huonekalut, tapetit ja ateriat ovat lukijan tarkasteltavissa täydellisinä yhä uudelleen, ja kirkon ovetkin aukeavat oikeaan suuntaan. Lasin valmistus ruukin lasihytissä on myös selostettu viimeistä piirtoa myöten. Historioitsija ei malta paikoin olla luennoimatta. Säätyläisten elämän jyrkkä vastakohta on helsinkiläinen slummi, jossa Claudia joutuu piipahtamaan.

Jälleen kerran taitavasti sommitellut juonittelut tempaavat lukijan pyörteisiinsä. Loppuun päästyään vain hämmästelee, kuinka hyvältä tuntuu, kun ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset vaipuvat toistensa käsivarsille.

Oppinut neiti vuodelta 2011 on jo Utrion viides tapakomedia, jossa kirjoittaja lempeästi mutta samalla tarkkanäköisesti naurahtelee ajan säätyläisten kiemuraisille käyttäytymissäännöille ja jäykän sovinnaisille tavoille. Kuvattu ajankohta on mainiosti valittu, sillä sitä on kirjallisuudessa kuvattu vähänlaisesti.

Suomen suuriruhtinaskunnan olot olivat alkaneet vähitellen vakiintua uuden isäntämaan kainalossa. Elettiin vakaata rauhanaikaa. Talouspuolella vallitsi vielä hitaasti kehittyvä esiteollinen aikakausi. Tässä suvantovaiheessa kuitenkin elettiin, juoniteltiin ja rakastettiin, ainakin Utrion kirjojen maailmassa.

Tällä kertaa Utrio kuljettaa tarinansa päähenkilöitä Pietarista Uudellemaalle ja sieltä Lapin Porojärven kautta Helsinkiin. Neiti Sofia Malm toimii Pietarissa seuraneitinä, kun hän kirjaimellisesti törmää etäiseen sukulaiseensa, rikkaaseen paroni Christian Hackfeltiin. Mies on kylmän etäinen ja välinpitämätön, ja hän tuskin huomaa vaatimatonta neitiä.

Sofia Malm on kuitenkin arvostetun sotasankarin orpotytär, joka on arvokkaiden suosijoittensa ansioista opiskellut kunnioitetussa Smolnan tyttökoulussa. Realistina Sofia ei hätkähdä herrojen ylenkatsetta, vaan toimii aina järkevästi olosuhteitten vaatimalla tavalla. 24-vuotiaalla varattomalla säätyläisneidillä ei ole valinnanvaraa.

Vähänkin kokenut lukija tietää jo ensi sivulta, että nämä kaksi vaipuvat lopussa ihanaan suuteloon, mutta ensin on koettava koko joukko vaikeuksia. Niitä onkin luvassa oikein roppakaupalla. Christian Hackfelt on kyllästynyt sisällöttömään elämäänsä, ja kaikkein vähiten häntä innostaa ajatus perintökartanon isännöinnistä ja perheen perustamisesta.

Mies pelastuu ikävystyttävältä seurapiiritohinalta lähtemällä vuodeksi matkalle Suomen Lappiin vanhan setänsä kanssa. Kuinka ollakaan myös Sofia on joutunut samoille seuduille. Ankarat olosuhteet ovat koitua kokemattomien matkamiesten kohtaloksi, mutta onneksi sattuma heittää heidät Sofia Malmin pätevään huostaan.

Henkilögalleria on jälleen hengästyttävän laaja, ja ennen kuin tarina pääsee kunnolla käyntiin, on alkusivujen huolellisella henkilöluettelolla käyttöä. Aateliskartanoiden ja saamelaisasumusten jyrkkä ristiriita luo tarinaan oman jännitteensä. Pukujen ja sisustuksien yksityiskohtien huolellinen kuvailu on paikoin rasittavaakin, kun lukija haluaisi jo päästä vapauttavaan loppuhuipennukseen, jossa kaikki ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset toisensa.

***

Tämän päivän (16.8.2019) Salon Seudun Sanomissa oleva Kaari Utrion haastattelu on murtanut valtakunnallisenkin uutiskynnyksen Ylen Uutisten siteerattua sitä tuoreeltaan. Viidenkymmenen vuoden, 34 romaanin ja mittavan tietokirjatuotannon jälkeen 77-vuotias kirjailija ilmoittaa lopettavansa kirjailijanuransa ja jäävänsä eläkkeelle.

Uutinen on herättänyt esimerkiksi Facebookissa tunteikasta keskustelua monien uskollisten lukijoiden kiitellessä kirjailijaa tämän teoksista. Päätin tämän uutisen takia kaivaa esille vanhan blogijuttuni Utrion niin sanotuista epookkikomedioista. Olen sen kirjoittanut jo vuonna 2012, joten se kaipaa hieman päivittämistä. Sen jälkeen on nimittäin ilmestynyt vielä kolme samaan sarjaan kuuluvaa romaania, joista siis Hupsu rakkaus jää näillä näkymin viimeiseksi. Kyseessä ei ole siinä mielessä sarja, että tarinat liittyisivät yhteen, vaan teoksia yhdistävät teemat ja ajallinen miljöö.

Yllä olevien tekstien tapaan lainaan Salon Seudun Sanomiin kirjoittamiani juttuja alla.

Vuonna 2013 ilmestyneestä Seuraneiti-romaanista olen kirjoittanut näin:

Rutiköyhän kappalaisen tytär Linda Melin on suorastaan tyrmäävän kaunis. Hänet nähdessään niin miehet kuin naisetkin vetävät ihmetyksestä henkeä ja lumoutuvat yksin tein. Itse mamselli Melin ei kauneudestaan ole tietoinen eikä siitä piittaisikaan. Häntä kiinnostavat enemmän Kelhon rautaruukin tilinpito ja työntekijöiden lasten opettaminen.

Köyhän kappalaisen tyttärellä on kuitenkin raskaita velvollisuuksia perhettään kohtaan. Hänen hennoille harteilleen on laskettu veljen opintojen turvaaminen ja sisaren pääsy pois korvesta. On siis mitä pikimmin solmittava sopiva avioliitto, eli napattava mies, joka suostuu kulut maksamaan.

Mitenkään innokkaasti Linda Melin ei sulhasta etsi, ja mistäpä niitä Kajaanista löytyisikään. Mutta sitten kuin sattuman oikusta paikalle tupsahtaa upporikkaita perijöitä kaksin kappalein. Poppelin kauppahuoneen perijä Claes Carleson kirjaimellisesti putoaa neiti Melinin jalkoihin kuumehoureissaan.

Aatelisperheen komea vesa ja eksentrisen neiti Waldaun suuromaisuuden perijä Victor Waldau taas paiskautuu Lindan tielle tuhoisan kesämyrskyn heittämänä keskellä Kainuun korpimaita.

Alkukuvioiden muodostuttua kihelmöiviksi keskeiset henkilöt siirtyvät suoraan Helsingin juonittelevien seurapiirien syövereihin. Claes Carlesonin sukulaisnainen kutsuu neiti Melinin seuraneidikseen pääkaupunkiin. Kopisti Victor Waldau on päättänyt naida erämetsien ruusun kaltaisen ujon ja pidättyvän kaunottaren, sanoivatpa vanhemmat tai monimutkaiset soveliaisuussäännöt mitä tahansa.

Rikkaaksi perijäksi tiedetyllä Victorilla olisi muitakin ottajia. Mamselli Melin saa huomata, että seurapiirien kaunottaret ovat vaarallisia kuin hyeenat. Lisäksi Linda kärsii prosopagnosiasta eli kasvojen tunnistamisen vaikeudesta.

Tällä kertaa Utrio pitää lukijaa pitkään jännityksessä. Milloin suoraluonteiselle ja viattomalle Lindalle valkenee, kenet hänen sydämensä on valinnut? Onko silloin jo liian myöhäistä?

Sydämenasioiden ohella tarjolla on jälleen tuhti annos ajankuvaa ja tietoa Suomen historian vähemmän tunnetusta ajanjaksosta. Venäläisvalta on alkanut vähitellen vakiinnuttaa asemaansa, mutta Ruotsin vallan ajan käytännöt ovat edelleen monilla elämänaloilla voimassa, kuten kauppaa säätelevät lait.

Vuonna 2015 ilmestynyt Paperiprinssi oli minulle erityisen mieluinen, koska sen tapahtumat sijoittuvat koti- ja työseutujeni lähituntumaan. Siitä olen kirjoittanut muun muassa näin:

Paperiprinssi jatkaa 1830-luvulle sijoittuvien epookkiromaanien komeaa sarjaa vakaasti ja varmasti. Historialliset yksityiskohdat ovat taatusti kohdallaan viimeistä piirtoa myöden, ja ihmissuhdekiemuroista ei puutu ilkeää juonittelua tai kaihertavia lemmenhuolia.

Lohjan takametsissä sijaitsevan Suurkosken paperiruukin tulevaisuus näyttää yllättäen paremmalta, kun kauan kadoksissa ollut perillinen, ruukinpatruuna ja merikapteeni Sebastian Ross palaa kotiin. Enää ei ruukin toiminta lepää kahden vanhuksen ja yhden nuoren naisihmisen varassa. Ainoa varjo kuviossa on, että patruuna Ross on merihädässä vammautunut raajarikko.

Neiti Wilhelmine Falkenstenin vikoihin voi omaisuuden puuttumisen ja korkean kahdenkymmenenviiden vuoden iän lisäksi lukea ainakin sopimattoman pituuden sekä naisille epäluonnollisen älykkyyden. Pitkälti Wilhelminen taitojen ansiosta Suurkoskella kuitenkin edelleen valmistetaan korkealuokkaista lumppupaperia ja työllistetään kokonainen kylällinen väkeä.

Omien sanojensa mukaan Utrio on koonnut varhaisesta paperinvalmistusprosessista tietoa ainakin väitöskirjan verran, ja se on helppo uskoa. Lukija pääsee Sebastian Rossin ja Wilhelminen matkassa kurkistamaan kaikkiin paperinteon mutkikkaisiin työvaiheisiin.

Vanhapiikaiän saavuttanut Wilhelmine on sietänyt oikuttelevaa isäänsä, koska on voinut toteuttaa itseään tekemällä työtä ruukilla. Perhe omistaa paperiruukista pienen osuuden, ja sen varjolla Wilhelmine on sukulaisnaisten siunauksella voinut soluttautua miehiseen liike-elämään.

Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, kun Wilhelmine jää orvoksi ja varakas helsinkiläissukulainen ottaa hänet liikoja kyselemättä holhotikseen. Naisen asema ei totisesti ollut kadehdittava! Kaupunkilaisperheen juonitteluverkostossa Wilhelmine tuntee olonsa orvoksi ja ennen kaikkea köyhäksi.

Utrio kuvaa jälleen pistämättömästi aikakauden sovinnaisuussääntöjä ja näyttää kapinallisten päähenkilöidensä kautta niiden naurettavan kaksinaismoraalin. Julkisivun on oltava kiiltävä, tapahtuipa komeiden kulissien takana mitä hyvänsä.

Jo ensi sivuilta on selvää, että Wilhelmine ja Sebastian kuuluvat yhteen. Lukija tietää kuitenkin odottaa kihelmöiviä juonikiemuroita ennen kuin sankari saa painaa kuuman suudelman neidon huulille.

Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.

Näin kirjoitin Hupsusta rakkaudesta:

Merikapteenin leski Hedda Becke tekee siihenastisen elämänsä uskaliaimman päätöksen irtisanoutuessaan kotiopettajattaren toimestaan ja lähtiessään sukulaisneitonsa Nora Wernerin seuraneidiksi Helsinkiin. Tuttu ja turvallinen saa jäädä, kun suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin huvitukset houkuttelevat.

Kohtalo on kuitenkin oikukas, ja upporikas ja mykistävän kaunis kauppiaan tytär Nora huomaakin lähes samoin tein olevansa rutiköyhä. Heddan turvana ovat sentään pieni perintö ja tarkasti säästöön pannut ansiot. Järkevä Hedda ei kuitenkaan malta jäädä Helsinkiin, kun karskinkomea upseeri Harry Lindmarck rientää pelastamaan suloisen Noran pulasta. Hedda lyöttäytyy suojattinsa matkaan tunnustaen tuskin itselleenkään, mikä häntä vetää Kymenlaakson Angereen pitäjään.

On siis jälleen muhkean romaanin ensilehdiltä asti selvää, keiden pitää lopussa saada toisensa. Tämä kuuluu olennaisesti Kaari Utrion romaanireseptiin, joka toistuu 1830-luvun alun Suomeen sijoittuvassa epookkitarinassa Hupsu rakkaus vain hienoisesti muunneltuna. Lukijaa viihdytetään verrattomilla juonittelukuvioilla, kun kauniit, ahneet ja tekopyhät koettavat saada arkisemmat mutta sitäkin oikeamielisemmät ja jalot sankarit ansoihinsa siinä tietenkään onnistumatta. Vahingonilo on aitoa ja palkitsevaa!

Esiteollinen miljöö kiehtoo Utriota ja lukijoita, ja romaaneissa on romantiikan lomassa perehdytty monenmoiseen aina paperinvalmistuksesta lasiruukkien toimintaan. Lindmarckien Korkialassa pyöritetään sahaa sen minkä valtion rajoitukset antavat myöden. Sahaus ei kuitenkaan anna paljoakaan jutunjuurta romaaniin, eikä sitä irtoa oikein maanviljelyksestäkään, vaikka sekä Heddalla että Harrylla on selkeät näkemykset sen kehittämistarpeista.

Niinpä juonilankoihin on pitänyt lisätä monenlaista seikkailua ja käännettä. Maantierosvot, ukkosmyrskyt, Suomen sodan aikaiset kavaluudet, kosinnat ja perinnöt aiheuttavat Heddalle ja Harrylle päänvaivaa Noran juonittelujen ohella. Henkilökaarti avioliittoineen ja mutkikkaine sukulaisuuksineen on työläähkö seurattava alun henkilöluettelon avusta huolimatta. 

Kartanoita on seudulla vilisemällä, ja lisäksi seurataan pappilan väen kimurantteja suhteita.

Kaiken tämän runsauden keskellä pääpari livahtaa avioliiton satamaan liian aikaisin, ja pitkähköön loppuhäivytykseen jää kosolti langanpäitä solmittavaksi. Tosin ratkaisu antaa mahdollisuuden astetta rohkeampaan intohimoon kuin viime romaaneissa on totuttu. Pari vuotta lukunautintoaan odotelleet Utrio-fanit lienevät jälleen ainakin hetken kylläisen tyytyväisiä.

Lähteet:

http://www.amanita.fi/ (Kaari Utrion kotisivut)

Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia Naisviihteen taitajia

(Kaari Utrion artikkeli Liisi Huhtala) BTJ Kirjastopalvelu 1999.

Kaari Utrio: Ruma kreivitär

Tammi 2002. 362 s.

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa

Tammi 2004. 391 s. Äänikirja 8 cd:tä, lukija Susanna Haavisto.

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Tammi 2007. 374 s.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

Tammi 2009. 342 s.

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Amanita 2011. 431 s.

Kaari Utrio: Seuraneiti
Amanita, 2013. 464 s.

Kaari Utrio: Paperiprinssi
Amanita, 2015. 470 s.
Kaari Utrio: Hupsu rakkaus.

Amanita, 2017. 451 s.

Belinda Bauer: Tappajan katse

Luin kesällä 2011 Belinda Bauerin esikoisdekkarin Hautanummi. Jo silloin kirjoitin, että Bauer on ladannut kirjaansa ahdistavan tunnelman, joka pakottaa lukemaan eteenpäin, jotta saisi tietää ratkaisun. Tuoreeltaan suomennetussa Bauerin toisessa romaanissa Tappajan katse on lähes yhtä intensiivinen tunnelma, vaikka kyseessä on tällä kertaa toisenlainen rikossarja. Tapahtumapaikka on sama kuin Hautanummessa, eli Shipcottin pikkukaupunki tai oikeammin kylä Exmoorin nummen laidalla. Lukija kohtaa joitakin aiemmasta tarinasta tuttuja henkilöitä, kuten nyt 16-vuotiaan Steven Lambin, mutta mistään jatko-osasta ei ole kyse. Bauer pitää edellisen kirjan tapahtumat visusti piilossa, joten sen puoleen voi kirjat lukea kummassa järjestyksessä hyvänsä.

Hautanummen tapahtumista on siis kulunut neljä vuotta. Niiden jälkeen kylään on asettunut paikallispoliisin tehtäviin nuori Jonas Holly. Hänen urheilullinen lastentarhanopettajavaimonsa Lucy on sairastunut nopeasti etenevään MS-tautiin, ja Jonas on luopunut urahaaveistaan. Pariskunta on asettunut Jonaksen kotitaloon, joka on jäänyt tyhjilleen hänen vanhempiensa kuoltua auto-onnettomuudessa joitakin vuosia aiemmin. Jonas siis tuntee alueensa asukkaat kuin omat taskunsa.

Syrjäisen seudun rauha järkkyy, kun neliraajahalvaantunut invalidirouva murhataan omaan vuoteeseensa. Paikalle hälytetään rikoskomisario Marvel ryhmineen selvittämään rikosta. Marvel kuvataan kirjassa oikeaksi öykkäriesimiehen perikuvaksi, joka nöyryyttää kaikkia tielleen sattuvia, kuten Jonasta. Aluksi Marvel suhtautuu yliolkaisesti koko murhaan, mutta kun pian sattuu seuraava kuolemantapaus, joka ilmiselvästi on murha, muuttuu ääni kellossa. Joku eliminoi sairaita, toisten taakkana olevia heikkoja ihmisiä. Lukijan niskakarvat pöyhistyvät, sillä on selvää, että myös Jonasin vaimo Lucy täyttää uhrin vaatimukset paremmin kuin hyvin. Lukujen nimet kertovat, että aika käy yhä vähemmäksi.

Tilanne kylässä vaikuttaa yhä vain sekasortoisemmalta. Jonas yrittää epätoivoisesti hoitaa hommansa, kuten nimettömien kirjeitten kirjoittaja häntä kehottaa. Hän kokee olevansa suojelija, joka ei selviydy tehtävästään. Marvel on aivan yhtä avuton, samoin lukija.

Marvel tunsi olevansa täydellisesti eristyksissä ja eksyksissä. Joko hän kökötti hienonnimisessä hevoskuljetusvaunussa tai hän tuijotti televisiosta lumisadetta tallissa. Hänelle kerrottiin kaikki ja ei mitään. Jokainen tunsi toisensa mutta tappajaa ei tuntenut kukaan. Todisteet olivat paikallaan yhtenä päivänä ja kadonneet seuraavana. Epäillyt putosivat syliin kuin kypsä omena ja lipesivät sitten läpi käsien. Matkapuhelinyhteydet muodostuivat ja katkesivat silmänräpäyksessä, ja pirullinen kylmyys, sade ja lumi tekivät pakenevasta harhamaailmasta entistä tavoittamattomamman.

Kuka voi pienessä lumen eristämässä kylässä olla raaka murhaaja? Jonas pohtii, mitä näkyy tappajan silmistä. Tunnistaako hänet, jos häntä katsoo silmiin? Liikuntarajoitteisen Lucyn hän varustaa leipäveitsellä, mutta ovet hän jättää tapansa mukaan lukitsematta. Lucy kuluttaa päivänsä katselemalla kauhuelokuvia tyyny turvanaan.

Bauer kiihdyttää tarinan kierroksia kunnolla ennen karmaisevaa loppuratkaisua. Murhaajan motiivit löytyvät tälläkin kertaa kaukaa menneisyydestä. Muutama yksityiskohta jäi kuitenkin kaiken selvittyä kaivelemaan mieltäni, mutta jätettäköön ne nyt tässä salaisuuksiksi. Lisäksi bongasin tästäkin romaanista lipsahduksen, joka kohotutti kulmia. Loppuhuipennuksen ollessa käsillä tuiskuaa tiheästi lunta. Pellon yli kotia kohti kiiruhtava Jonas kuitenkin saa valoa taivaalla hohtavasta kuunsirpistä ja tähdistä… Näitä siis sattuu ihan suurenkin maailman kirjailijoille J. Käännökseenkin on lipsunut pikkulapsuksia, sillä esimerkiksi visailuohjelman nimi on suomeksi Haluatko miljonääriksi eikä Kuka haluaa miljonääriksi ja stetson kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Pilkunviilaajan korvaan niin pahasti särähtää…

Belinda Bauer: Tappajan katse (Darkside)

Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2012. 467 s.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Sopivasti omaan lanu-kirjallisuuden (=lasten- ja nuortenkirjallisuus) lukukampanjaani sattui Kirsti Ellilän uunituore Majavakevät. Viikonloppuna paikallislehden sunnuntaisivuilla oli koko sivun juttu lasten lukuharrastuksesta. Jutussa todettiin ne vanhat perusjutut, että lapselle kannattaa lukea, koska se tukee hänen kielellistä kehitystään, antaa apua tunteiden ja vaikeiden asioiden käsittelyyn, opettaa ja viihdyttää. Majavakevät vastaa kaikkiin näihin tarpeisiin. Se on tarkoitettu ahmimisikäisille, murrosiän kynnyksellä keikkuville alakoulun yläluokkalaisille. Se sopii mainiosti sekä pojille että tytöille, mutta luulenpa, että lukijakuntaa tulevat olemaan nimenomaan tytöt.

Kannen ja nimen perusteella arvelin, että päähenkilö olisi majava. Niin ei kuitenkaan ole. Kirjan alkupuolella keskeisessä osassa on alakoulua vielä käyvä Hilla. Kaksivuotiaana Hilla adoptoitiin Suomeen. Tytön selvästi ulkomaalainen ulkonäkö hämmentää aikuisia. Ihan fiksutkin ihmiset kuvittelevat, että Hilla muistaa ja tietää synnyinmaansa asioita, vaikka hän on täysin suomalainen. Lapset ja nuoret pilkkaavat estoitta mutakuonoa. Vanhemmat ovat huolissaan, koska Hillalla ei ole ystäviä. Mutta Hilla on eri mieltä. Kodin lähellä sijaitsevalla lammella hänellä on ystäviä, majavat Mustatassu ja Hopeaturkki. Valitettavasti aikuisten silmissä majavat ovat tuhoeläimiä, joiden pato pitäisi saada räjäytettyä mahdollisimman pian.

Vähitellen aletaan seurata myös yläkoulua käyvän Ilpon edesottamuksia. Ilpon vanha sukulaisnainen omistaa majavalammen läheltä mökin. Siellä Ilpo muistaa lapsena joskus viettäneensä lomaa. Lammen rannalla Ilpo ja Hilla kohtaavat.

Mukaan tulee myös fantasia-aineksia, kun Hilla alkaa yhä enemmän sulautua yhteen majavien kanssa. Hopeaturkkia ammutaan, ja sen poikaset ovat vaarassa. Hillan on pakko tehdä jotakin. Samaan aikaan aikuisten suunnitelmat padon purkamiseksi tuntuvat saavan vauhtia.

Tarina on jännittävä, ja Ellilä on kehitellyt siihen mukavia koukkuja ja kaarroksia. Loppu on monin tavoin onnellinen, mutta ratkaisu tulee yllättävien käänteiden kautta.

On tietysti selvää, että tarkoitus on pohtia, keillä oikein on oikeus olla Suomessa. Kanadanmajavat istutettiin aikanaan sukupuuttoon hävitettyjen euroopanmajavien tilalle, mutta sitten huomattiin, että ne levittäytyvätkin liikaa. ”- Mutta ne on tuotu tänne muualta. Ne eivät kuulu Suomen luontoon, äiti sanoi. – No ehkä sinä haluaisit ajaa minutkin pois, sillä minutkin on tuotu muualta! Minäkään en kuulu Suomen luontoon!”  Hilla saa myös kuulla, että äiti olisi kampaajalla puuskahtanut toivovansa, että adoptiolapsen saisi palauttaa. Tämä jää arvatenkin kaihertamaan tytön mieltä.

Myös ihmisen ahneus ja luontoarvot ovat vastakkain. Hilla pohtii pariinkin kertaan ääneen, että aikuiset ajattelevat vain rahaa. Eikä syyttä. Niinhän se on. Jos rahanarvoinen metsä jää veden alle majavien padon takia, on helppo arvata, miten asiaan suhtaudutaan. Asetelma saa vielä kiinnostavan ulottuvuuden, kun Ilposta yllättäen tulee t metsänomistaja. Nuorikin voi joutua ihan oikeasti pohdiskelemaan arvokysymyksiä.

Ajateltavaa tarina siis tarjoaa kosolti niin aikuisille kuin varsinaiselle kohderyhmällekin, mutta saarnaava tai osoitteleva se ei missään nimessä ole. Sopii aikuisellekin, ja itse ahmaisin tämän yhdeltä istumalta.

Kannen ja kansien sisällä olevat kuvat on tehnyt Kirsi Haapamäki. Lukujen aloituskuvanakin on majava, mutta muuta kuvitusta kirjassa ei ole.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012. 187 s.