Kirsti Ellilä: Majavakevät

Sopivasti omaan lanu-kirjallisuuden (=lasten- ja nuortenkirjallisuus) lukukampanjaani sattui Kirsti Ellilän uunituore Majavakevät. Viikonloppuna paikallislehden sunnuntaisivuilla oli koko sivun juttu lasten lukuharrastuksesta. Jutussa todettiin ne vanhat perusjutut, että lapselle kannattaa lukea, koska se tukee hänen kielellistä kehitystään, antaa apua tunteiden ja vaikeiden asioiden käsittelyyn, opettaa ja viihdyttää. Majavakevät vastaa kaikkiin näihin tarpeisiin. Se on tarkoitettu ahmimisikäisille, murrosiän kynnyksellä keikkuville alakoulun yläluokkalaisille. Se sopii mainiosti sekä pojille että tytöille, mutta luulenpa, että lukijakuntaa tulevat olemaan nimenomaan tytöt.

Kannen ja nimen perusteella arvelin, että päähenkilö olisi majava. Niin ei kuitenkaan ole. Kirjan alkupuolella keskeisessä osassa on alakoulua vielä käyvä Hilla. Kaksivuotiaana Hilla adoptoitiin Suomeen. Tytön selvästi ulkomaalainen ulkonäkö hämmentää aikuisia. Ihan fiksutkin ihmiset kuvittelevat, että Hilla muistaa ja tietää synnyinmaansa asioita, vaikka hän on täysin suomalainen. Lapset ja nuoret pilkkaavat estoitta mutakuonoa. Vanhemmat ovat huolissaan, koska Hillalla ei ole ystäviä. Mutta Hilla on eri mieltä. Kodin lähellä sijaitsevalla lammella hänellä on ystäviä, majavat Mustatassu ja Hopeaturkki. Valitettavasti aikuisten silmissä majavat ovat tuhoeläimiä, joiden pato pitäisi saada räjäytettyä mahdollisimman pian.

Vähitellen aletaan seurata myös yläkoulua käyvän Ilpon edesottamuksia. Ilpon vanha sukulaisnainen omistaa majavalammen läheltä mökin. Siellä Ilpo muistaa lapsena joskus viettäneensä lomaa. Lammen rannalla Ilpo ja Hilla kohtaavat.

Mukaan tulee myös fantasia-aineksia, kun Hilla alkaa yhä enemmän sulautua yhteen majavien kanssa. Hopeaturkkia ammutaan, ja sen poikaset ovat vaarassa. Hillan on pakko tehdä jotakin. Samaan aikaan aikuisten suunnitelmat padon purkamiseksi tuntuvat saavan vauhtia.

Tarina on jännittävä, ja Ellilä on kehitellyt siihen mukavia koukkuja ja kaarroksia. Loppu on monin tavoin onnellinen, mutta ratkaisu tulee yllättävien käänteiden kautta.

On tietysti selvää, että tarkoitus on pohtia, keillä oikein on oikeus olla Suomessa. Kanadanmajavat istutettiin aikanaan sukupuuttoon hävitettyjen euroopanmajavien tilalle, mutta sitten huomattiin, että ne levittäytyvätkin liikaa. ”- Mutta ne on tuotu tänne muualta. Ne eivät kuulu Suomen luontoon, äiti sanoi. – No ehkä sinä haluaisit ajaa minutkin pois, sillä minutkin on tuotu muualta! Minäkään en kuulu Suomen luontoon!”  Hilla saa myös kuulla, että äiti olisi kampaajalla puuskahtanut toivovansa, että adoptiolapsen saisi palauttaa. Tämä jää arvatenkin kaihertamaan tytön mieltä.

Myös ihmisen ahneus ja luontoarvot ovat vastakkain. Hilla pohtii pariinkin kertaan ääneen, että aikuiset ajattelevat vain rahaa. Eikä syyttä. Niinhän se on. Jos rahanarvoinen metsä jää veden alle majavien padon takia, on helppo arvata, miten asiaan suhtaudutaan. Asetelma saa vielä kiinnostavan ulottuvuuden, kun Ilposta yllättäen tulee t metsänomistaja. Nuorikin voi joutua ihan oikeasti pohdiskelemaan arvokysymyksiä.

Ajateltavaa tarina siis tarjoaa kosolti niin aikuisille kuin varsinaiselle kohderyhmällekin, mutta saarnaava tai osoitteleva se ei missään nimessä ole. Sopii aikuisellekin, ja itse ahmaisin tämän yhdeltä istumalta.

Kannen ja kansien sisällä olevat kuvat on tehnyt Kirsi Haapamäki. Lukujen aloituskuvanakin on majava, mutta muuta kuvitusta kirjassa ei ole.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012. 187 s.