Maria Autio: Paperisudet

Luettuani läpi Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja 8 päätin, että nyt on taas tartuttava härkää sarvista ja ihan oikeasti luettava nuortenkirjoja. Jonkin verran olen niitäkin koettanut pitää silmällä, mutta harmillisen hataralla pohjalla oma tietämys on. Poimin kirjasta mielenkiintoisimmat tärpit ja aloitin lähikirjastosta. Hyllystä löytyi tällä kertaa Maria Aution esikoisnuortenkirja Paperisudet. Esikoisnuortenkirja, koska Autiolta on aikaisemmin ilmestynyt runokokoelma Valkoinen ruletti vuonna 1988. Autio voitti kirjallaan silloin J. H. Erkon palkinnon.

Loivamaa kuvailee kirjansa esipuheessa nykyistä nuortenkirjallisuutta ongelmakeskeiseksi. Keskeisin ongelma on perheen hajoaminen. Avuton ja empivä vanhemmuus on useissa perheissä arkipäivää. Tämä näkyy myös Paperisusissa. Päähenkilö Sallan vanhemmat ovat eronneet. Salla on äitinsä kanssa muuttanut pohjoiseen Rovaniemelle, ja isä on jäänyt uuden perheensä kanssa etelään. Sallan äiti on yksi kylmimpiä, joista olen lukenut. Hän ei ole ilkeä, mutta äärimmäisen torjuva ja vetäytyvä. Ainoat häntä kiinnostavat asiat ovat oma rauha ja entisen aviomiehen uuden vaimon mustamaalaaminen. Salla saa totisesti pärjätä itsekseen ongelmiensa kanssa. Vasta ihan kirjan lopussa vilahtaa mahdollisuus, että äiti olisi vähitellen toipumassa avioerostaan. 

Sallalla nimittäin on ongelmia. Häntä on kiusattu koulussa järjestelmällisesti yläasteen alusta alkaen, siis siitä asti kun hän muutti uudelle paikkakunnalle. Kirja alkaa syyslukukauden alkupuolelta, kun Salla on yhdeksännellä luokalla. Sallaa nimitellään ja hyljeksitään avoimesti. Luokan johtohahmo Ira eli Pomo ei voi sietää Sallaa. Kun Iran ja hänen tärkeimmän hännystelijänsä Tuulin välit kahdeksannen keväällä katkeavat, Tuuli lähestyy Sallaa. Tyttö on onnesta soikeana, kunnes Tuuli ja Ira tekevät sovinnon. Sen jälkeen huutelu ja syrjiminen vain pahenevat. Autio kuvaa mielestäni erityisen onnistuneesti luokan ryhmädynamiikkaa. Juuri näinhän nämä kuviot ovat menneet ikiaikaisesti. Ujo ja hiljainen Salla yrittää miellyttää, mutta turhaan. Kaikki yritykset kilpistyvät ylenkatseeseen.

Onneksi rinnakkaisluokalla kuitenkin on Aletta, toinen etelästä muuttanut ja väärää murretta puhuva tyttö. Tytöt ystävystyvät, vaikka eivät kiusaamisesta puhu edes toisilleen. Niin arka asia on. Aletankin perhe on rikkinäinen, mutta hän asuu työnarkomaani-isänsä kanssa. Sitten Aletta saa tarpeekseen kiusaamisesta ja karkaa kotoa. Isäkin lopulta huomaa tytön poissaolon ja havahtuu muutenkin horroksestaan. Karkureissu päättyy onnellisesti, ja Sallakin saa samalla rysäyksellä uusia ystäviä, joskin vain kaukaa.

Pian kaksikko tutustuu Virvaan, joka myös vaeltelee yksin koulun pihalla. Klubi siis kasvaa vähitellen. Mitään kostotarinaa tästä ei kuitenkaan onneksi rakennu. Autio päästää ääneen myös vastapuolen, sillä välillä näkökulma on Tuulin. Paljastuu, että Iralla ja Tuulillakin on omat ongelmansa. Hännystelijä-Tuuli itse asiassa katuukin käytöstään jossakin vaiheessa.

Paperisudet on siis selviytymistarina. Kirja päättyy onnellisissa merkeissä. Masentavinta on, että koulun opettajat eivät tuntuneet tajuavan yhtään mitään. Vain Aletan luokanvalvojasta sai yhden vilahduksen perusteella edes inhimillisen kuvan. Karulta tuntuu esimerkiksi ryhmätyötilanne:

Ilman ryhmätöitä kaikki olivat vielä jonoissa, siisteissä ja suorissa. Salla oli vain yksi muiden joukossa. Sitten hiljaisuus repesi meteliksi. Tasaiset pulpettijonot pirstoutuivat. Hetkessä Sallan ympärille oli pyyhkiytynyt tyhjä kehä. --- Jaahas Salla, Tiilikainen aloitti. – Mee sieki johonkin ryhmään. Vaikka tohon lähimpään. Mie käväsen vaan opettajainhuoneessa.

Huokaus. Tekeekö joku ammatti-ihminen tosiaan vielä näin?

Paperisudet on ajatteluttava ja koskettava nuortenromaani. Harmi vain, että harva sellainen, joka eniten ravistelua tarvitsisi, sitä koskaan lukee. Mutta siitä ehkä on lohtua niille kaikille kymmenille ja sadoille koulujen seinustoilla yksikseen seisoville. Ehkä.

Kieleltään ja rakenteeltaan teos on selkeä ja helppo. Loimuva antaa kirjalle miinusta siitä, että takakansiteksti painottaa liikaa Aletan katoamista. Kannessa sanotaan kuitenkin vain näin: Kun Aletta katoaa, tilanne koulussa alkaa kiinnostaa myös hänen isäänsä. Mutta jotenkin tuosta virkkeestä tosiaan jää sellainen kuva, että katoaminen on jotenkin dramaattisempi juttu kuin se sitten onkaan. Maria Loikkanen päättää oman arvionsa näin: Mutta niin taitavasti ja elävästi kuin Autio tarinaansa hahmotteleekin, silti tuntuu että teoksesta jää puuttumaan se ”viimeinen pisara”, piste iin päälle, joka puhaltaisi tarinan ja henkilöt lopullisesti elämään. Tämän allekirjoitan. Luin kirjan mielelläni ja se pisti minut jälleen kerran miettimään esimerkiksi omaa työtäni ja omia lapsiani. Mutta mitään suurta liikahdusta en sisälläni kuitenkaan tuntenut. Se jokin vielä antaa odottaa itseään. Kuitenkin aion lukea myös Maria Aution toisen nuortenromaanin, vuonna 2011 ilmestyneen Ajatustenlukijan. Se muuten on tämän vuoden Topelius-palkintoehdokas.


Maria Autio: Paperisudet
Karisto 2005. 170 s.