Saana Saarisen Viola Glas -sarja

Suomessa totisesti on paljon pieniä kustantamoja, joista ei ole kuullutkaan. Yksi hauskimmista ideoista taitaa olla Luovinet osuuskunta, jonka moninaisiin toimialoihin kuuluu kustannustoimintaakin. Osuuskunta esittelee itsensä nettisivuillaan mm. näin:

 Luovinet osk on syksyllä 2009 perustettu useiden eri alojen asiantuntijoiden yhteenliittymä, joka tarjoaa erityisesti viestintäalan palveluita. Luovinet osk:n arvoja ovat mm. 
• luovuus, laatu 
• luonto, luonnonmukaisuus, maaseutu 
• innovatiivisuus, yhteistyö, oppiminen, ennakkoluulottomuus, avoimuus, kohtuullisuus 
• kunnioitus, vastuuntunto, solidaarisuus, oikeudenmukaisuus

Luovinetin jäsenluettelo löytyy myös nettisivuilta, ja jäsenten ammatit ja tittelit selittävät, miksi osuuskunta tarjoaa palveluja nettisivujen tekemisestä metsänhoitoon. Mutta yhtenä osuutena on siis kustannustoiminta (joskin sivuilla ikävä kyllä lukee, ettei osuuskunta ota vastaan käsikirjoituksia).

Toimittaja-kirjailija Saana Saarinen kuuluu osuuskunnan jäseniin, ja osuuskunnan kustantamista kahdeksasta (ainakaan nettisivuilta ei löytynyt enempää) kirjasta Saarinen on kirjoittanut kolme eli Viola Glas -trilogian. Kyseessä on leppoisa dekkarisarja, cozy mystery siis. Jo aloitusosan Siirtolapuutarhan varjoissa takakannessa mainitaan, että kyseessä on trilogia. Kirjoittajalla on siis ollut alusta saakka tiedossa, kuinka kokonaisuus lopulta rakentuu. Tämän idean loogisesta toteutuksesta tai sen osittaisesta puutteesta marmatan tuonnempana.

Aloitusosa Siirtolapuutarhan varjoissa käynnistyy mukavan rivakasti. Lukijalle esitellään sankaritar, Viola Glas, noin 45-vuotias freelance-toimittaja, joka on saanut tehtäväkseen kirjoittaa juttua merkkivuosia täyttävästä Jokitörmän siirtolapuutarhasta. Viola yrittää työn lomassa toipua hiljattain kokemistaan järkytyksistä, kun hän on työssään joutunut mukaan elokuvaohjaaja Hämevaaran murhan selvittelyyn. Lukijan annetaan suoraan ymmärtää, että tapauksen yhteydessä Viola on joutunut vaarallisiin ja järkyttäviin tilanteisiin. Lisäksi hänellä on sydänsuruja, koska entinen ministeri Aulis Koski on kevättalvella katkaissut heidän suhteensa.

Melkein saman tien siirtolapuutarhassa tapahtuu murha. Joku on tappanut miehen ja piilottanut osittain palaneen ruumiin ex-ministeri Kosken mökin kellariin. Viola kauhistuu monestakin syystä. Koski on hänelle edelleen arka paikka, eikä murhaajajahdin toistuminenkaan houkuttele. Mutta silti hän ei malta olla hieman pöyhimättä asiaa, kun kerran sattuu paikalla olemaan ja ihmiset hänelle mielellään puhuvat. Monet siirtolapuutarhalaiset ovat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä.

Violalla on muitakin huolia. Välit omaan perheeseen, äitiin ja sisareen ovat kylmät, oikeastaan vihamieliset. Viola huolehtii enonsa leskestä Tellervosta, joka on toispuoleisen halvauksen jälkeen sairaalahoidossa. Sitten sairaalasta yllättäen ilmoitetaan, että Tellervo on tarkoitus kotiuttaa, koska Viola kerran voi hoitaa häntä. Viola kauhistuu ja joutuu tekemään melkoisesti töitä saadakseen Tellervolle asianmukaista hoitoa. Violalle paljastuu, että on yleinen käytäntö lopettaa dementoituneen vanhuksen kaikki hoito, nesteytys ja ravinnonanto, jos näyttää siltä, ettei vanhus enää parane. Kyseessä on siis passiivinen eutanasia, vanhusten laillinen murhaaminen.

Sitten Koski katoaa ja tunnelma Jokitörmällä alkaa tiivistyä merkkipäiväjuhlien lähestyessä. Violakin joutuu jälleen vaaraan, ennen kuin tilanne ratkeaa. Siirtolapuutarha tapahtumapaikkana on idyllinen ja ihan hieno idea, mutta Saarinen jotenkin antaa sen luisua sormiensa välistä. Kovinkaan suurta roolia itse puutarhaidyllillä ei kirjassa ole. Olisi voinut kyllä olla. Sen sijaan mukana on ihan turhaan kuumailmapallo, joka äänettömästi leijuu alueen yllä pariinkin otteeseen. Kosken katoamisen yhteydessä sen avulla harhautetaan ainakin lukijaa, ja on Violakin aika ulalla.

Pieniä epäjohdonmukaisuuksia on mukaan sattunut, Viola esimerkiksi soittaa ensin puhelimellaan ja alkaa sitten etsiä puhelinta laukustaan. Mietin muuten, miksi jännäreissä aina puhelimen akku loppuu juuri ratkaisevalla hetkellä? Luulisi, että poliisit ja toimittajat ynnä muut osaisivat nyt ainakin akun ladata! Tai sitten ei löydykään kenttää. Paljon realistisempaa olisi, että murhaajan kynsiin joutuva yrittää soittaa hätäkeskukseen, mutta joutuukin jonoon ja jos sattuu saamaan vastauksen, poliisin tuloon menee aikaa ainakin puoli tuntia, maaseudulla rutkasti enemmän. Kyllä on itse murhaaja kolkattava.

Sarjan toinen osa Kuolema sanoo irti alkaa suoraan ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Viola on ehtinyt viettää epätyydyttävän ja riitaisan lyhyen loman sukulaistensa luona Italiassa. Lennolla hän on kohdannut vanhan tuttavansa Heljän, joka toimittajana Laatulehdet oy:n lehdessä. Yhtiössä alkavat pian yt-neuvottelut, mutta Violalle tarjotaan muutamaa hyvää keikkaa. Sitten murhataan yhtiön pääosakas Birgit Kara. Murha tapahtuu vasta sivun 160 paikkeilla! Tästä iso miinus. Kyllä pitää olla ruumis jo ensimmäisessä luvussa! Alku menee nyt aikamoiseen tyhjäkäyntiin. Viola mm. tapaa komean nuoren miehen Armas Kettusen…

Kuinka ollakaan, juuri Viola löytää Karan ruumiin. Hän tulee paikalle tekemään varatoimitusjohtajasta juttua henkilökunnan lehteen. Ovi on raollaan (kas kas), ja Viola astelee sisään murhapaikalle. Miksi murhaajat aina jättävät oven sulkematta poistuessaan? Murhaajan selvittely vie aikansa. Harmillisesti silminnäkijällä, joka on nähnyt murhaajan poistuvan talosta, on harvinainen prosopagnosia, eli hän ei pysty muistamaan ihmisten kasvoja. Syylliset napataan lopussa ylipäätään jokseenkin epäuskottavasti.

Kirjan vahvuuksia ovat kustannusmaailman ajankohtaisten ilmiöiden asiantunteva kuvailu ja kritisointikin. Yhtiöiden omistajat haluavat voittoja lyhytnäköisesti, ja vanhat arvot heitetään romukoppaan rahastuksen tieltä. Silti freelance-toimittajan työ näissä kahdessa ensimmäisessä osassa vaikuttaa aika leppoisalta. Violaa ei paljon näppäimistön lähellä nähdä, mutta lomailu maistuu senkin edestä. Imelänmakeaan romanssiin uhrataan myös kosolti aikaa. Keskimmäisessä romaanissa kuvaillaan kliseeksi asti kaikkien henkilöiden vaatetusta, vaikka asuilla ei sen kummempaa merkitystä kokonaisuuden kannalta ole.

 
Jo ensimmäisen osan alusta alkaen suoraan vihjaillaan, että Jokitörmän siirtolapuutarhan murha ei suinkaan ole ensimmäinen, jonka selvittelyyn Viola on joutunut mukaan. Jaakko Hämevaaran murhaan viitataan niin monesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan takakannesta varmasti aloittaneeni oikeasta osasta. Violan ja komisario Mustalan tuttavuuskin on jo vankalla pohjalla ensimmäisessä kirjassa ja se selitetään aiemmilla tapahtumilla.

Kolmas kirja Sietämätön uhri sijoittuu ajallisesti kahden edellisen ympärille. Kirjan nykyhetkessä eletään aikaista syksyä samana vuonna, jonka alkukesään Siirtolapuutarhan varjoissa sijoittuu. Kirjassa on kuitenkin varsin pitkä takauma, jossa palataan saman kevään aiempiin tapahtumiin eli elokuvaohjaaja Jaakko Hämevaaran murhaan. Mutta tässä kohtaa trilogian loogisuus heittää pahan kerran. Alusta asti on siis puhuttu nimenomaan Hämevaaran murhasta.

Suora lainaus Siirtolapuutarhan varjoissa sivulta 10:

 Viola oli jo lähes toipunut koettelemuksista, jotka olivat tapahtuneet vain vajaata viikkoa aiemmin. Dan Marks oli ollut Hämevaaran ystävä ja monien hänen elokuviensa tuottaja. Rankkojen tapahtumien jälkeen Viola kävi kolme kertaa peräkkäisinä päivinä traumaterapiassa, mikä tuntui auttavan myös muissa ongelmissa. Ne johtuivat lyhyestä suhteesta ja karvaasta erosta ex-ministeri Kosken kanssa. 

Ja sivulta 12 jatkoa:

Hämevaaran murhan jälkeisen terapian myötä Viola oli tajunnut, että elämä on kovin lyhyt. Murhaajan kohtaaminen oli saanut Violan hyväksymään sen, että oli turha haikailla menneitä ja itkeä niiden perään, jotka eivät halunneet käsitellä asioita.

Niinpä tuntui melkoisen hämmentävältä, kun kolmannen osan alussa Viola saa nimettömän puhelun: - Hämevaara murhattiin. Kirjoita siitä. Todisteet löytyvät kyllä. Siis WTF? Eikö tämän jutun pitänyt olla jo selvä? Ei näköjään, sillä seuraa lisää nimettömiä puheluja ja Viola kertoo Armakselle koko tarinan alusta alkaen. Jaakko Hämevaara oli ollut tunnettu ja ristiriitainen elokuvamoguli, joka oli yllättäen kuollut sydänkohtaukseen omassa saunassaan runsaasti alkoholia veressään. Poliisin mielestä tapauksessa ei ole mitään hämärää, mutta vaimon mielestä Hämevaara ei olisi voinut mennä humalassa saunaan. Violalta pyydetään kiireaikataululla isoa juttua kuolleesta ohjaajasta, joten hän alkaa kaivella tietoja. Yllättäen hän huomaa, että kahdella hänen ystävättärellään on jotakin salattavaa Hämevaaran viimeisestä illasta. Yöpyessään lesken luona Viola löytää mielestään tärkeän johtolangan ja huomaa myös, että joku katselee häntä ikkunan takaa. Poliisi ei kuitenkaan aloita enää tutkimuksia, vaan Hämevaaran kuolema luokitellaan luonnolliseksi. Ainoa traumaattinen tapaus, joka liittyy Violaan, on ryöstö. Joku nappaa hänen käsilaukkunsa ja työntää hänet pusikkoon. Mistään terapiasta ei enää mainita, ja Violan ja komisario Mustalan ”tuttavuus” rakentuu parin puhelinkeskustelun varaan.

Mutta puoli vuotta myöhemmin Viola siis saa nimettömiä puheluja. Myös elokuvakriitikko Reijo Keskiö ottaa Jaakon tapauksen uudelleen esiin ja tarjoaa Violalle osuutta kirjasta, jonka aikoo Hämevaarasta kirjoittaa.

Kaikesta tästä harmillisesta epäloogisuudesta huolimatta Sietämätön uhri on koko trilogian toimivin osa. Oikeastaan olisi kannattanut aloittaa siitä ja jättää edelliset osat pöytälaatikkoon. Viola ei ole hassumpi sankaritar, sillä keski-ikäinen, hieman ylipainoinen nainen on mukavaa vaihtelua dekkareitten henkilögalleriaan, joka on kovin miesvoittoinen. Epäuskottava romanssi nuoren komistuksen kanssa nyt olisi voinut jäädä poiskin. Pakkoko tämän unelmamiehen on olla 25-vuotias? Lisäksi ’romanttisuus’ on paikoin melkoista lässytystä: Jos tarvitset kotiterapeuttia ja kiinnostunutta kuuntelijaa, olen käytettävissä, Armas sanoi sunnuntaiaamuna, kun he olivat syöneet maukkaan brunssin aamuisten hekuman ja hellyyden hetkien jälkeen.Pakko olla parodiaa!

Luin koko trilogian lähes yhteen rytkyyn, joten juonirakennelman epäloogisuus pomppasi senkin tähden liikaa silmille. Toisaalta näin pysyin mukana henkilögalleriassa kohtuullisen hyvin. Mitään kovin kummoisia dekkareita nämä eivät ole, mutta sopivat kyllä siirtolapuutarhan kesäkeinuun tai sinne kuuluisaan laiturinnokkaan harmittomaksi ajankuluksi.

Saana Saarinen: Siirtolapuutarhan varjoissa
2. painos Luovinet 2010. 300 s.

Kuolema sanoo irti
Luovinet 2010. 334 s.

Sietämätön uhri
Luovinet 2011. 306 s.