Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuinka usein kaiken nähneelle ja kokeneelle, hieman jo kyynistyneellekin lukijalle käy niin, että kirjailijan esikoisromaani iskee melkein jalat alta? Aika harvoin. Kuinka todennäköistä on, että saman kirjailijan toinen romaani on vähintäänkin yhtä tajunnanräjäyttävä lukukokemus? Tuskin koskaan. Milloin pitkän, eeppisen proosan vankkumaton kannattaja huokailee ihastuksesta, kun jo lempikirjailijoiden kymppikärkeen lukeutuvalta kirjailijalta ilmestyykin novellikokoelma. Ehkä sentään joskus. Välttyykö lukija silloin pettymykseltä? Ainakin kerran.

Tunnustan. Minä, keski-ikäinen täti-ihminen ja himolukija, olen myyty. Turkka Hautala teki sen taas. Kansalliskirja on aivan mainio novellikokoelma. Ainoa vika on, että siinä ei ole enempää novelleja.

Aika tarkalleen vuosi sitten hehkutin Hautalan toista romaania Paluu täällä. Kurkkaa ihmeessä, jos et ole Paluuta vielä lukenut! Jutun alussa pikkuisen kerrotaan myös esikoisesta nimeltä Salo, joka siis vei pari vuotta sitten jalat alta salolaiselta.

Usein asemansa vakiinnuttaneesta kirjailijasta sanotaan, että hänellä on se kuuluisa hyvä lause. Ainakin oma ääni on tunnistettavissa. Hautalalla alkaa olla aika selkeä oma, tunnistettava tyylinsä, josta en vain voi olla pitämättä. Kansalliskirjassa on monta kohtaa, jotka saivat hykertelemään. Vai mitä sanotte:

Kekäläinen supattaa vaimon korvaan: Kse ny Iina vai Inna vai? 

Ai mitä mä tei tänään? Ai kui? Miks sä just mult kysyt? 

Aina ei vanhakaan mies ole juttutuulella: Täällä on monta tyhjää paikkaa. Toinen ei hämäänny: Minä tarvitte kun yhen, ukkeli vastaa ja istuutuu. Joskus keskustelu viriää nihkeästä alusta huolimatta. Joskus  ei. 

Olisi melkein pitänyt joitakin kohtia alleviivata, mutta ei nyt sentään. Kirjoja pitää käsitellä kunnioittavasti! 

Kansalliskirja on siis novellikokoelma. Jo nimi on kutkuttavan monimerkityksinen. Takakannessa todetaan, että nämä novellit eivät voisi sijoittua muualle kuin Suomeen. Olen samaa mieltä. Hautalalla on tarkka silmä. Hän on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi.

Teoksessa on viitisenkymmentä pienoisnovellia, joista lyhimmät ovat vaivoin sivun mittaisia ja pisimmätkin runsaat kaksi sivua kestäviä. Tiivistäminen on ollut huikeaa, sillä silti jokainen kertoo melkoisia tarinoita, jotkut piirtävät koko elämän kaaren hienosti esiin. Toisissa taas pysähdytään hetkeen. Kielestä jo tuossa aiemmin totesin, että se on omanlaistaan, tyylikästä ja puhuttelevaa. Muutamat novelleista ovat kuin runoja, kuten herkkä Istuit kyselemättä, joka alkaa: ”Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.” Jotkut taas ovat pelkkää dialogia, kuten Äijä muuttaa yksi. Rivien välit ovatkin sitten aika täyteen ladattuja!

Ronkaisen mopopoikakokeilu on ironian ja hyperbolan juhlaa. Aion kokeilla, miten yläkoululaisten huumori tämän kestää! Luetutan myös novellin Miks just mult kysyt, jonka loppuvirke keikauttaa hienosti lukijan luoman mielikuvan kertojasta aivan päälaelleen. Mainio pari ovat novellit Hävityn arvokisafinaalin jälkeen ja Voitetun arvokisafinaalin jälkeen. Jääkiekko ei totisesti ole suomalaiselle miehelle leikin asia. Joukossa on muitakin novelleja, jotka liittyvät ainakin löyhästi yhteen. Tarkkaavainen lukija palkitaan.

Onko nyt sitten tosiaan taas vuosi odotettava seuraavaa kirjaa?

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus 2012. 112 s.

Blogeissa on jo paljon kirjoitettu Kansalliskirjasta, mutta en ole uskaltanut vielä kurkistaa niitä. Pitää lähteä tästä kierrokselle!

Katjan perusteellinen esittely täällä, Minnan haltioitunut täällä. Ja tosiaan, kirjalla on omat fb-sivutkin!