Agatha Christien murhamysteerit ovat mainion ajattomia. Vuonna 1943 ilmestynyt Syyttävä sormi on aivan lukukelpoinen ja
nautittava edelleen vuonna 2012. Kaikista kirjoista ei voine sanoa samaa! Kirjan
takakannessa kerrotaan, että tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan. Tätäkään ei
oikeastaan huomaa mistään, vaikka minäkertoja Jerry Burton onkin loukkaantunut
lento-onnettomuudessa ja on lääkärin määräyksestä vetäytynyt maaseudun rauhaan
toipumaan. Kyseessä lienee siis sotatoimissa tapahtunut onnettomuus.
Olen aikoinani teini-iässä
lukenut lähestulkoon kaikki Christiet ainakin kertaalleen ja sittemmin katsonut
kaikki kierrokset tv:ssä esitetyistä elokuvista ja sarjoista. Silti en onnistu
juuri koskaan muistamaan murhaajaa ennen kuin neiti Marple tai Hercule Poirot
pitää loppupuheenvuoronsa. Olen tämän taas huomannut, kun olen kuunnellut
Christien dekkareista tehtyjä hienoja äänikirjaversioita. Kiitos niistä
WSOY:lle ja kirjastolaitokselle!
Syyttävän sormen
takakansitekstissä mainitaan neiti Marple, mutta kyseessä on varsin erilainen
Marple-tarina. Neiti ei ole juuri kummoisessakaan roolissa, paitsi ihan viime
metreillä, kun rikollinen saadaan kiinni verekseltään. Romaanin minäkertoja on
siis kolmikymppinen herrasmies Jerry Burton, joka nuoren ja huikentelevaisen
sisarensa Joannan kanssa asettuu puoleksi vuodeksi Lymstockin pikkukaupunkiin
tai oikeammin kylään. Sisarukset vuokraavat itselleen pienen mökin iäkkäältä
neiti Bartonilta. (Sukunimien samankaltaisuus ei ole aivan merkityksetön
seikka!).
Rauhassa uinuva kylä on
kuitenkin vain harhaa. Sen Jerry ja Joanna saavat huomata, kun he saavat
röyhkeän ja rivon nimettömän kirjeen. Siinä vihjataan, etteivät he olisikaan
sisaruksia. Kirje hämmästyttää heitä, mutta sitten he saavat selville, että
kirjeitä on lähetelty kylässä jo pidemmän aikaa ja ne ovat kaikki sävyltään
ilkeitä ja hävyttömiä. Mitä kunniallisimmatkin ihmiset ovat saaneet niitä,
vaikka harva haluaa sitä tunnustaa. Asia saa ikävämmän käänteen, kun eräs rouva
tekee itsemurhan. Käy ilmi, että hänelle on vain vähän aiemmin toimitettu
nimetön kirje, jossa annetaan ymmärtää, ettei hänen aviomiehensä olisikaan
hänen toisen poikansa isä. Koska rouvan terveys on ollut horjuva jo aiemmin,
pidetään selvänä, että hänen hermonsa ovat pettäneet.
Kirjeitä
tulee yhä lisää. Epäiltyjen joukkoa saadaan supistettua päättelemällä, että
kyseessä on nainen. Lisäksi tekstit ja kuoret on kirjoitettu naisyhdistyksen
kirjoituskoneella, jota lähes kuka tahansa pääsee käyttämään, mutta naiset
tietysti helpommin. Kylällä asuu myös herra Pye, joka kuvataan näin: Herra Pye oli pyylevä, naismainen pieni
mies, joka oli kokonaan omistautunut petit-point-tuoleilleen, dresdeniläisille
posliinipaimenittarilleen ja muinaisesineiden kokoelmalleen. Seksuaalisen
epäilyttävyytensä perusteella myös herra Pye-parka on epäilty.
Romanttinen
juonipolku kirjaan tulee erikoisen Megan Hunterin hahmossa. Megan on
paikallisen asianajajan tytärpuoli, jo parikymppinen nuori nainen, jota kaikki
pitävät lapsellisena ja hieman vajaaälyisenä. Megan asettuu kuuliaisesti ruman
ankanpoikasen rooliin, jota hänelle tarjotaan. Viaton luonnonlapsi kulkee missä
haluaa ja laukoo totuuksia. Jossakin vaiheessa Jerry havahtuu Meganin piilevään
kauneuteen.
Rikosjuoni
on kirjassa punottu oivallisesti. Kun jännittävän ratkaisukohdan jälkeen
kuullaan neiti Marplen selvitykset tapahtumien kulusta, lukija (tai kuulija)
voi vain todeta, että häntä on viety taas kerran kuin kuoriämpäriä.
Sama
tunne tulee toisen yhtä mestarillisesti punotun Aikataulukon arvoituksen äärellä. Tämä on puhdasverinen
Poirot-tarina, jonka minäkertojana on Argentiinasta Britanniaan saapunut
kapteeni Hastings. Poirot on juuri saanut salaperäisen kirjeen, jonka
allekirjoituksena ovat vain nimikirjaimet ABC. Poirotia kehotetaan
tarkkailemaan Andoverin kaupunkia tiettynä päivänä. Poirot ottaa kirjeen
vakavasti, mutta poliisi ei. Mieli kuitenkin muuttuu, kun Andoverissa paljastuu
raaka veriteko juuri kirjeessä mainittuna päivänä. Murhattu on rouva Asher, ja
hänen vierelleen on asetettu avoin rautatieaikataulukko, jota kutsutaan
ABC-taulukoksi.
Tapahtumat
lähtevät etenemään kiihkeää vauhtia. Tulee toinen kirje, jossa varoitetaan
murhasta Bexhillissä. Kaupungissa murhataan Betty Barnard -niminen
tarjoilijatar. Kolmas ja neljäs murha tapahtuvat saman kaavan mukaan. Joku
mielipuoli kehuu voivansa jatkaa loputtomiin. Poliisi on avuton, mutta
murhattujen omaiset ja Poirot päättävät yhdistää voimansa. Jonkun on täytynyt
nähdä murhaaja. Kenties hänet onnistutaan näkemään seuraavalla kerralla. Toivo
on heikko, mutta Poirot ei anna periksi.
Lukijalle
väläytellään lyhyitä otteita omituisen Alexander Bonaparte Castin vaiheista
samaan aikaan. Lopulta Cast napataan. Mies tunnustaa murhatyöt, vaikka ei
muistakaan niitä tehneensä. Todisteet ovat kuitenkin kivenkovat. Mutta mikä oli
motiivi? Se Poirot’n on vielä keksittävä. Loppupuheenvuoro on tälläkin kertaa
musertava.
Syyttävän sormen ja Aikataulukon
arvoituksen kuuntelin Lars Svedbergin
hienosti lukemina äänikirjoina. Tarinat toimivat tässä muodossa mainiosti,
eivätkä paikoittainen hidassoutuisuus ja toistelu haittaa mitään. Hastings tekee
jälkimmäisessä kirjassa hienovaraista pilaa Poirot’n turhamaisuudesta ja
omahyväisyydestä.
Kolmas
juuri nauttimani Christie oli toteutukseltaan toisenlainen. Mykkä todistaja eli Dumb Witness on BBC Radion toteuttama
puolitoistatuntinen kuunnelma. Tämä oli hauska kokeilu. Ensin arvelin, että en
pysy englanninkielisessä sanailussa kärryillä, mutta huoli oli turha.
Äärimmäisen huolella äännetty brittiaksenttia oli helppo seurata. Poirot’na
tässä versiossa on John Moffat. Koska kyseessä on kuunnelma, on mukana myös
vähän äänitehosteita. Hauskin on terrieri Bob, jonka haukunta, läähätys ja
murina on selvästikin ihmisnäyttelijän tekemää!
Juoni
menee pääpiirteissään niin, että Poirot saa kirjeen, jossa häntä pyydetään
selvittämään hienotunteisesti eräs ongelma. Mikä, se ei käy kirjeestä ilmi.
Poirot huomaa heti, että kirje on päivätty jo pari kuukautta aiemmin,
pääsiäisen tienoilla. Kun kaksikko matkustaa Market Basingiin tiedustelemaan
lähettäjältä, vanhalta ikäneidolta asiaa tarkemmin, he saavat kuulla neidin
kuolleen. Neiti on yllättäen testamentannut koko omaisuutensa
taloudenhoitajalleen eikä nuorille sukulaisilleen kuten on luvannut. Poirot
alkaa haistaa palaneen käryä ja ryhtyy selvittelemään tapahtumia tarkemmin.
Murhaaja selviää tässä versiossa varsin nopeasti mutta jälleen tekijä on
henkilö, jota vähiten osaa epäillä. Onneksi Hastings on yhtä pihalla!
Agatha Christie: Syyttävä
sormi (The Movin Finger)
Suom.
Eva Siikarla. Äänikirja WSOY 2010, 7 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.
Aikataulukon
arvoitus (The ABC Murders)
Suom.
Aune Suomalainen. Äänikirja WSOY 2010, 6 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.
Hih, onpa hauska juttu tuo, että on joku muukin, joka "kätevästi" unohtaa murhaajan. Itse unohdan murhaajan yleensä John Dickson Carrin tai pseudonyymi Carter Dicksonin nimellä kirjoittamien kirjojen yhteydessä. Yleensä muistan kirjat ja niiden juonet mainiosti, mutta onneksi piilotajunta tekee yhteystyötä näiden klassikkodekkareiden suhteen :D Carter Dicksonit ovat muuten mielestäni samalla tavalla ajattomia kuin Christiet.
VastaaPoistaIhana juttu! Olen samaa mieltä näiden dekkarien "kestävyydestä"; tietty ajan patinahan näissä on, mutta se on nykyään iso osa kirjojen viehätystä. Tuo Syyttävä sormi on muuten minusta yksi Christien parhaista, juuri tuon mainion Meganin tähden. Romantikko kun olen... Nyt pyörii autostereoissa Neiti Marplen viimeinen juttu. Harmi etten ole unohtanut murhaajaa, muuten yllättyisin varmasti kovin. :-)
VastaaPoistaAikataulukon arvoitus oli ensimmäinen Christie, jonka olen lukenut, enkä ole lukenut sitä uudestaan, muistan jujun, mutta voisin sen silti lukea uusiksi. Tänään tuli teemalta ohjelma Agathasta.
VastaaPoistaPahus, ohjelman missasin!
PoistaTeema lähettää dokumentin uusintana huomenna sunnuntaina klo 15.20. (Se taidettiin esittää ensimmäisen kerran viime syksynä Teemalauantaissa johdantona "Eikä yksikään pelastunut"-elokuvalle.)
PoistaChristie-tekstisi ilmestyi aika otolliseen aikaan, sillä kävin ihan muutama päivä sitten tässä blogissasi huomaamassa, ettei sinulla ollut vielä ainoatakaan tekstiä tunnisteella ´Agatha Christie´.
Olen lukenut varhaisessa iässä kaikki kolme esittelemääsi dekkaria. Suurimman vaikutuksen tuolloin teki "Aikataulukon arvoitus", jonka harhautus on kyllä melkoisen massiivinen (mutta silti onneksi ehdottoman katu-uskottava...). Luulin romaania aloittaessani, että murhamamma poikkeuksellisesti paljastaa rikollisen jo alkusivuilla.
"Syyttävästä sormesta" on mieleeni jäänyt oikeastaan vain kaasu-uuni, joka liittyy naispuolisen henkilön itsemurhaan tai itsemurhayritykseen. "Mykästä todistajasta" (vai oliko se "Teetä kolmelle"?) on joku brittituntija tainnut sanoa, että ratkaisun siihen voisi lukija hyvinkin keksiä ennen Poirot´n loppushow´ta, poikkeuksena ainakin Christien voimakauden dekkareihin.
Kiinnostava teksti. Kiitos tästä! Christien kirjat ovat tosiaan ajattomia ja edelleen kiinnostavia.
VastaaPoistaLuin kouluikäisenä paljon Christietä (en kuitenkaan läheskään kaikkia kirjojaan) ja olen katsonut kirjoista tehtyjä filmejä. Uusintakierros olisi kuitenkin paikallaan, sillä minäkin unohdan autuaasti dekkareiden murhaajat. Luin Kuoleman Niilillä englanniksi alkuvuonna ja silloin päätin, että yritän lukea Christietä enemmän englanniksi, sillä ymmärsin tekstiä ihmeen hyvin.
Näistä esittelemistäsi teoksista olen itse lukenut "Aikataulukon arvoituksen", jonka muistan tosi hyvänä ja mukaansatempaavana kirjana. Muistan, että siinä oli yllätyksellinen loppuratkaisu, mutta en muista enää, että miten se menikään - onneksi, niin voin lukea tarinan taas joskus uudestaan! Tuo "Syyttävä sormi" odottaa vuoroaan hyllyssäni, joten en uskaltanut esittelyäsi siitä lukea kauhean tarkkaan, etten tulisi spoilatuksi. Olen samaa mieltä Booksyn kanssa, että näissä kirjoissa oma viehätyksensä on niiden sijoittuminen nostalgisesti entisajan maailmaan. :) Mun ei ole tullut harrastettua kauheasti dekkareita, joten olen lukenut tähän mennessä vasta noin kymmenisen erilaista Christie-dekkaria. Vielä on siis monia itselleni uusia tarinoita jäljellä! :) Muistan hyvinä Christieinä tuon Aikataulukon lisäksi mm. klassikot "Kymmenen pientä neekeripoikaa", "Kuolema ilmoittaa lehdessä" ja "Varjossa auringon alla".
VastaaPoistaKiva juttu näistä vanhoista kirjoista! Olen lukenut Aikataulukon arvoituksen parikin kertaa (vaikka muistin murhaajan). Minusta siinä on todella hyytävän välinpitämätön murhaaja. Mutta sitä en ymmärrä, miksi suomenkielinen nimi ei ole ABC-murhat. Kaikki kirjan lukeneet tietävät, mitä nimi tarkoittaa.
VastaaPoistaTotta, nimen käännös on aika huono.
PoistaTotta, Christietä pystyy vallan mainiosti lukemaan uudelleenkin. Joissakin kirjoissa muistan murhaajan, mutta useimmissa en, ja minusta myös tuntuu että menen uusintakerroillakin samoihin hämäyksiin kuin ensimmäisillä kerroilla.
VastaaPoistaAikataulukon arvoituksesta muistan jujun mutten murhaajaa, Syyttävästä sormesta muistan romanssin mutten murhaajaa. Mykässä todistajassa on juuri sitä viehättävää vanhan ajan tunnelmaa ja se on jotenkin mukavan leppoinen kirja - joskus Vgristie onnistuu kuitenkin vanhanaikaisesta herttaisuudestaan huolimatta olemaan aika ahdistavakin.