Johdannoksi tähän arvioon
ensin pari asiaa. Ensinnäkin olen käynyt lukemassa molemmat tästä kirjasta
ilmestyneet blogiarviot ennen oman tekstini kirjoittamista, siis sekä Morren
että Ahmun. Viittaan myöhemmin heidän kirjoituksiinsa, mutta mielipiteet perusteluineen
ovat omiani. Olen myös seuraillut sekä Morren että J. S. Meresmaan blogeissa
käytävää keskustelua esikoiskirjailijoiden teosten arvioinnista ja sen
mahdollisista eroista verrattuna enemmän julkaisseihin kirjailijoihin. Olen
toistakymmentä vuotta kirjoittanut lehtikritiikkejä, mutta en ole saanut
mistään ohjetta, jonka mukaan esikoiskirjoja pitäisi kohdella hellemmin kuin
muitakaan luettavaksi osuneita teoksia. Olen mielestäni aina pyrkinyt löytämään
myös hyvää arvioimistani teoksista. Yleensä se on varsin helppoa. Onneksi.
Mifongin perinnöstä kirjoittaessaan sekä Morre että Ahmu pohtivat kohderyhmää. Keille kirja
on suunnattu? Samaa olen itse pohdiskellut viime syksynä, kun tein blogiini jutun Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta. Kysymys on kiinnostava
tämänkin kirjan kohdalla. Tuntuu, että fantasia edelleenkin luokitellaan sen
kummemmin miettimättä nuortenkirjallisuudeksi. Silti sitä lukevat ja
harrastavat muutenkin (esim. elokuvat, tv-sarjat) myös aikuiset,
keski-ikäisetkin. Palaan kysymykseen vielä tuonnempana. Hanna van der Steenin Tähtisilmät-sarjan
aloitusosaa esitellessäni perustelin myös omaa kapasiteettiani lukea ja
arvioida fantasiaa. Aiheesta oli nimittäin silloin juuri käyty keskustelua
Ahmun blogissa. Nuortenkirjojen arviot, jos niitä ilmestyy, ovat yleensä
aikuisten kirjoittamia. Onko tämä ongelma?
J. S. Meresmaan Mifongin perintö on
fantasiatrilogian aloitusosa. Kirjailijan blogista löysin tiedon, että toinen
osa tulee olemaan nimeltään Mifongin aika
ja päätösosa, jota kirjailija jo työstää, Mifongin
mahti. Meresmaa on siis vahvasti ankkuroinut teoksensa fantasiagenreen ja
sen perinteeseen. Lajillehan on tyypillistä mm. teosten laajuus, ja
trilogiallakin on vahvat esikuvansa vaikkapa Tolkienissa, tosin Tolkieninkin trilogia kyllä rönsyilee melkoisesti.
Meresmaan sarjan aloitusosa on kuitenkin ”vain” 470-sivuinen, joten mistään
kovin järkälemäistä fantasiatiiliskivestä ei ole kyse. En olisi pahastunut,
kuten Ahmu ja Morrekaan, vaikka kirja olisi ollut nykyistä kokoaan laajempikin.
Moniin yksityiskohtiin olisi voinut mukavasti paneutua lisää.
Perinteestä ammentaa myös
tarina. Meresmaa on luonut omanlaisensa keskiaikamaisen maailman, johon
kertomus sijoittuu. Kansien sisään on piirretty myös saarista muodostuva
maailmankartta, joka tuo mieleen LeGuinin
Maameren tarinat (huom. kirjailijan
sukunimi!). Seikkailua kuljetetaan pitkin kaikkia mantereita, joten
liikkeelläkin ollaan. Tarina alkaa lyhyellä otsikottomalla prologilla, jossa
kerrotaan myyttinen tarina maailman ja mifonkien synnystä. Mifongit ovat
jumalten luomia keskeisten elementtien valtiaita. Elementit ovat tutut antiikin
historiasta: maa, vesi, ilma, tuli. Kullekin oli oma mifonkinsa ja niillä
nimet. Tässä vaiheessa ja pitkälti, lähes kirjan loppuun saakka, mifongit
pysyvät lukijalle jokseenkin käsittämättöminä olentoina. Pikkuisen sitten
petyinkin, kun nimen alta loppuhuipennuksessa paljastui eräs tuttuakin tutumpi
fantasian perusolento. Odotukset jostakin omaperäisemmästä olivat aika
korkealla.
Varsinainen tarina alkaa
Merontesin valtakunnasta, jossa prinsessa Ardis on tullut naimaikään. Puoliorpo
Ardis naitetaan omaksi järkytyksekseen naapurivaltion leskikuninkaalle
Landisille. Ardis on politiikan pelinappula. Kahden valtion liitto estää
kolmatta naapuria aloittamasta sotaa. Tämä ainakin on virallinen selitys
avioliitolle. Ennen naimisiinmenoaan Ardis ehtii kuitenkin rakastua tummaan ja kiehtovaan Danteen, joka on toiselta mantereelta saapunut etsimään
salaperäistä kirjaa. Danten sielunkumppanina on musta puuma Reu. Tämäkin muuten
on fantasian peruskalustoa. Monilla sankareilla on oma myyttinen
eläinkumppaninsa, kuten vaikkapa Eddingsin
Belgarionilla susi. Danten ja Reun suhde on yksi niistä aiheista, joista
lukiessaan olisi halunnut saada lisää tietoa.
Väliin lukijalle
vilautellaan tapahtumia toisaalla. Agautr ja Verna Capimontella on meneillään
jotakin salamyhkäistä ja uhkaavaa jäisen Ongalosin saaren uumenissa. Ardis on
tietämättään nappulana myös heidän pelissään. Vanhat sukulinjat kun yhtyvät
hänessä ja hänen tulevassa lapsessaan poikkeuksellisella tavalla.
Meresmaa kuljettaa juonta
vauhdikkaasti, mikä minua toisaalta miellytti. Morren lailla kuitenkin välillä
jäin kaipaamaan tarkempaakin taustoitusta. Henkilöiden nopeat käänteet jäivät
paikoin turhan laihasti perustelluiksi. Henkilökuvausta pidän kirjan vahvimpina
puolina. Ardis tuntuu oikeasti kehittyvän ja aikuistuvan tarinan mittaan. Alun
lapsekkaan itsekäs tyttönen muuttuu raivokkaasti lastensa edestä taistelevaksi
tiikeriksi, jos ja kun on tarvetta. Äidiksi tulemisen Meresmaa kuvaa hienosti. Myös
maisemat ja tunnelmat on maalailtu kauniisti. Lisäksi mausteena on ripaus
keveyttä, humoristista otetta. Kuitenkin Mifongin
perintö on hyvin juonivetoinen kirja, kuten sen mielestäni tulee ollakin.
Viihdyin sen parissa mainiosti ja loppuhuipennus tuli suorastaan ahmittua,
koska lopettamaankaan ei enää kyennyt. Loppu jää loistavasti avoimeksi ja
tarina kesken, joten lukija on takuuvarmasti koukutettu haluamaan lisää, ja
lisää on siis onneksi tulossa.
Jälleen siis mietin
lukiessani myös kohderyhmää. Kenelle Mifonki-sarja
on kirjoitettu? Mielestäni se ei ole itsestään selvästi nuortenkirjallisuutta,
vaikka nuoret naiset ja tytöt tätä varmasti pääasiassa tulevat lukemaan.
Itsekin ajattelin tarjota tätä tyttärelleni, joka on jo lähes täysi-ikäinen
mutta paljon fantasiaa lukenut nainen. Murrosikäiselle pojalleni en edes viitsi
ehdottaa, jo kansi karkottaa hänet. Morre suosittelisi tätä yli 12-vuotiaille,
enkä sano vastaan. Rakkaus on Meresmaan teoksessa varsin eroottissävytteistä,
vaikkakaan mitään akteja ei kuvata sen kummemmin. Landis ähisee Ardisin päällä,
mutta Dante saa tyytyä vain suudelmaan, vaikka jo Ardisin kosketus saa hänen
housunetumuksensa kiristämään – mitään tämän rajumpaa ei ole tiedossa.
Väkivallan kuvaus on samanlaista. Henkilöitä tapetaan, mutta mitään raakuuksia
ei sen kummemmin kuvata ehkä ihan loppukohtausta lukuun ottamatta. Mutta tv:stä
tulee virtanaan pahempaa ympäri vuorokauden, joten eiköhän tämän kestä, jos
vain jaksaa näin paksuja kirjoja muuten lukea. Mutta sopii tämä siis mainiosti
aikuiselle, keski-ikäiselle naisihmisellekin.
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Karisto 2012. 470 s.
P.S. Muistutus vielä huomisesta arvonnasta. Käy kommentoimassa juttuani Sarri Nirosen esikoiskirjasta Tähdenpeitto. Kommentoijien kesken arvon huomenna Tähdenpeitto-kirjan.
P. S. 2: Kirjalla on nyt upea traileri (tekijän luvalla upotettu):
P. S. 2: Kirjalla on nyt upea traileri (tekijän luvalla upotettu):
Kiitos mielenkiintoisesta arvostelustasi. Olen jo pitkään pohtinut laitanko lukulistalle. Taidan laittaa, kun kerran jatkoakin seuraa.
VastaaPoistaTosi kiva, että kerroit teoksesta näin laajalti ja vertasit sitä fantasiagenreen isommassakin mittakaavassa. Se auttaa myös tällaisra genreä tuntematonta ennakoimaan teosta. Haluan nimittäin lukea kirjan mahdollisimman pian ja nämä arviot kutkuttavat kivasti lukuhalua :)
VastaaPoistaOlipa hieno arvio! Ja minäkin kiittelen ja nyökyttelen kytköksiä fantasiaan laajemminkin.
VastaaPoistaKohderyhmä tosiaan puhuttaa tämän(kin) kirjan kohdalla. Minusta oikeastaan vain Martinin Tulen ja jään laulu on puhtaasti aikuisille suunnattua fantasiaa. Muihin vastaaviin en ole törmännyt.
Sitten päästään siihen miten se fantasia-genre määritellään, mm. ne Meresmaan blogissa saman kysymyksen ääressä mainitsemani Krohnin Oofirin kultaa tai Verrosen Pimeästä maasta...
PoistaJa jos ihan lähempänä genren klassisia piirteitä pysytään niin mieleen tulee joitain kirjoja joita nuoret voivat lukea mutta joiden pääasiallinen kohdeyleisö taitaa kuitenkin olla aikuiset (vähän samaan tapaan kuin vaikka Waltarin historialliset romaanit), suomennetuista tulee mieleen ainakin Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat.
Ja "täytyy olla aika outo nuori joka tämän lukee"-kategoriaan menee ainakin Samuel Delanyn Neveryon-sarja (siitä huolimatta että kirjailija itse kuvasi sitä "Child's Guide to Semiotics" ja että yhtenä päähenkilönä on lohikäärmeellä ratsastava teinityttö...)
Mifongeista, minulla on vähän sama kuin Morrella että arvostan enemmän sellaiseen juonitteluun, poliittisiin kiemuroihin ja maailmaan keskittyvää fantasiaa kuin puhtaan seikkailuvetoista, eli en ole välittömästi ryntäämässä tätä lukemaan, mutta katsotaan nyt...
Voi, kiitos että muistutit tuosta Avalonin usvista! Se pitääkin pian lukea uudelleen.
PoistaAiniin. Avalonin usvat! <3
PoistaJoskaan en ole ikinä osannut ajatella sitä fantasiana (tullaan taas genremäärittelyyn), vaan se on lähempänä spefiä. Ja spefissä taas aikuisille suunnattua tavaraa (näen esim. Sookie-kirjat sellaisina) on taas runsaasti.
Joo, tuosta olikin puhetta, eli itse lasken myös selkeisiin historiallisiin ajanjaksoihin sijoittuvat mutta selvästi magiaa yms sisältävät kirjat fantasiaan, siis myös Arthur-myyttiin kuuluvat tai parastaikaa lukemani renessanssiajan Italiaan sijoittuvan RA McAvoyn Damianon. Mutta toiset taas eivät.
PoistaSatuin menemään myös vilkaisemaan Neveryonin wikipedia-sivua, ja, no, tämä vetää aika akateemiseksi mutta antanee vähän kuvaa mistä on kyse...
http://en.wikipedia.org/wiki/Return_to_Nev%C3%A8r%C3%BFon_%28series%29
Minä olen vähän hukassa, kun viime aikoina on ollut niin paljon puhetta tästä bloggaajien vastuusta liittyen mielipiteisiinsä, ja minä kun olen vaan ihan tavallinen lukija, oivoi. Mutta sinä olet kirjoittanut hyvän arvion kirjasta!
VastaaPoistaVähän mietin Mifongin perinnön kohdalla näin jälkikäteen myös sitä, että mitä uutta kirja tuo fantasiakentälle? En mää tietysti väitä, että kirjan pitäisikään tuoda mitään uutta, mutta jäin vain pohtimaan asiaa. Itsekin ehkä hieman yllätyin siitä, ettei mifonki sitten lopulta ollutkaan mitään, mitä en olisi osannut arvailla. Ehkä olen lukenut viime aikoina liikaa Martinia, kun tuntui, että tutut teemat toistuvat.
No, kaikesta kriittisyydestä huolimatta olen enemmän kuin iloinen, että tämä (sekä myös esim. Tähystäjäneito) ovat kansissa. Tuskin perinteistäkään fantasiaa voi olla liikaa, luulen?
Joo, laitoin tuon alkukaneetin tuohon kirjoitukseen lähinnä kuittailuna FB:ssa käytyyn kiivaaseen väittelyyn siitä, mikä on kenenkin omaa. Siis mielipiteet, joita tänne laitan, ovat omiani, vaikka muilla olisikin samanlaisia. Enkä kyttää muiden samasta kirjasta kirjoittaneiden juttuja epäillen, että he olisivat minun ajatuksiani varastaneet :)) Otetaan vain rennosti.
PoistaOikeastaan päädyin tekstin jo julkaistuani samaan lopputulokseen kuin sinäkin, ettei tässä nyt mitään mullistavaa uutta todellakaan tullut, mutta hyvä kirja siitä huolimatta.