Jussi Adler-Olsen: Vanki

Pohjoismaisten dekkaristien kärkinimiin on vastedes laskettava myös tanskalainen Jussi Adler-Olsen. Miehellä on takanaan monipolvinen ja sekalainen ura eri aloilta. Wikipedian mukaan Adler-Olsen on opiskellut lääketiedettä, sosiologiaa ja elokuvan tekoa. Takana on mm. kustannusalan töitä ja sarjakuvabibliografiaa sekä kaksi tietoteosta Groucho Marxista 1980-luvulla. Taitoja on myös musiikin puolelta, ja Adler-Olsen on toiminut kitaristina ja tehnyt sävellyksiäkin.

Kaunokirjallinen ura alkoi 1997 teoksella Alfabethusen eli suomeksi Aakkostalo, joka sijoittuu toisen maailmansodanaikaiseen Saksaan. Kaksi erikoistehtävää suorittamassa ollutta brittilentäjää ammutaan alas Saksan yllä ja suljetaan mielisairaalaan. Kriitikko Keijo Kettunen luonnehtii sitä lyhyesti karkeaksi ja epätasaiseksi Helsingin Sanomien arvostelussa, joka varsinaisesti käsittelee Adler-Olsenin toista teosta …ja hän kiitti jumalia.

… ja hän kiitti jumalia (tanskaksi … og hon takkede guderna, myöhemmin nimi on jostain syystä muutettu ja alkuaan se on ollut Firmaknuseren) ilmestyi Suomessa vuonna 2004. Tätä teosta Kettunen kuvailee ylipitkäksi, verkkaisesti eteneväksi vyöryvän lukuromaanin henkeä tavoittelevaksi kirjaksi, jossa on turhan tunteikkaita ihmissuhdedraamoja ja pseudofilosofointia. Ei siis kovin mairittelevaa.

Ainakin tanskaksi on ilmestynyt vielä trilleri Washington dekretet, ennen kuin Adler-Olsen aloitti nk. Osasto Q -sarjan. Nyt lukemani Vanki on sarjan aloitusosa, joka on ilmestynyt Tanskassa vuonna 2007 nimellä Kvinden i buret. Nimi siis kääntyisi suoraan suomeksi Nainen häkissä.

Vanki on peruskuvioltaan perinteinen poliisiromaani. Päähenkilö on Kööpenhaminan pääpoliisilaitoksen rikospoliisin apulaiskomisario Carl Mørck. Mies on tutunoloinen hahmo poliisiromaanien ystäville; työssään taitava mutta muuten monella tapaa estynyt ja rajoittunut. Romaanin alussa Mørck siivotaan kierosti pois tieltä, koska hänen ärtynyt olemuksensa saa koko osaston tutkijoiden työhyvinvoinnin laskemaan alla arvostelun. Mørck ei tavallisestikaan taida olla mikään herkullinen työtoveri, mutta nyt tilanne on kestämätön. Syynä on pari kuukautta aikaisemmin tapahtunut katastrofi, jossa Mørckin tutkintaryhmää on ammuttu rikospaikalla. Yksi hänen alaisistaan on kuollut tapauksessa ja toinen halvaantunut kaulasta alaspäin loppuelämäkseen. Mørckiä osui ohimoon, mutta hän pysyi tajuissaan koko välikohtauksen ajan. Nyt hän kärvistelee syyllisyyden kourissa. Miksi hän ei vetänyt asettaan esiin vaan makasi toverinsa alla ja teeskenteli kuollutta?

Kun Mørck on ehtinyt työskennellä viikon sairauslomansa jälkeen, hänet ”ylennetään” uuden erikoisosaston, Osasto Q:n päälliköksi. Toimitilat ovat laitoksen kellarissa, ja mies on itse osaston ainoa työntekijä. Toimenkuvana on penkoa koko Tanskan alueen selvittämättä jääneitä rikoksia. Mørck vaatii itselleen assistenttia, ja toive täytetään palkkaamalla tehtävään Assad, syyrialainen poliittinen pakolainen, joka tuo omaan toimistokopperoonsa paitsi rukousmaton myös joukon valokuvia koko suvustaan. Mørck aloittaa rennosti ratkomalla päivät sudokua, jos ei satu nukuttamaan. Assad sen sijaan vaikuttaa sietämättömän tehokkaalta. Kun yläkerroksista alkaa lopulta valua paperinivaskoja Mørckin pöydälle, saa Assad hänen mielenkiintonsa kohdistettua kauniin ja menestyneen poliitikko Merete Lynggaardin katoamistapaukseen.

Merete Lynggaard on kadonnut jäljettömiin laivalta, jolla hän on ollut matkalla Berliiniin aivovammaisen veljensä kanssa. Tapahtumasta on jo ehtinyt kulua viisi vuotta. Vahvin teoria on, että Merete on vahingossa pudonnut yli laidan ja kadonnut iäksi hyiseen Itämereen. Tai sitten vammainen, puhekyvytön Uffe on tyrkännyt hänet. Itsemurhamahdollisuuttakin on tutkittu, mutta sitä on pidetty epätodennäköisimpänä vaihtoehtona.

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin Carl ja Assad. Jo prologina on kohtaus, jossa nimetön henkilö havahtuu pimeästä ja tyhjästä tilasta. Ulospääsyä ei ole. Sen jälkeen aletaan seurata vuoron perään nykyhetkessä ei vuoden 2007 keväällä haparoivia poliiseja ja vankia, joka on ollut suljettuna häkkiinsä vuodesta 2002. Vanki on siis Merete. Mutta kuka hänet on vanginnut ja miksi? Saavatko Carl ja Assad arvoituksen ratkaistua ajoissa? Aika nimittäin käy vähiin, ja loppuratkaisu on suorastaan piinaavan jännittävä.

Tavalliseen tapaan Mørck huomaa assistenttinsa kanssa varsin pian, että alkuperäinen tutkinta on tehty karmaisevan hutiloiden. Jäljet ovat kuitenkin jo varsin kylmät, mutta ahkera työ ja terävä ajattelu tuottavat vähitellen tulosta. Tosin epäonneakin on matkassa. Poliiseja viivyttää esimerkiksi virus, jonka valtionhallinnossa työskentelevä kuntauudistukseen suivaantunut ohjelmoija on tartuttanut kaikkiin keskeisiin rekistereihin, kuten väestörekisteriin. Muutenkin Tanskan yhteiskunnan ongelmat vaikuttavat tässä kirjassa pelottavan tutuilta. Poliisia myllerretään toistuvilla organisaatiouudistuksilla samaan aikaan, kun määrärahoista on jatkuva pula. Yksiköitä siirrellään paikasta toiseen ilman näkyvää mieltä. Hallitus pysyy vallassa, kunhan tupakka ja alkoholi pysyvät kohtuuhintaisina.

Löysin nettiä pikkuisen selailemalla mielenkiintoisen haastattelun, joka Adler-Olsenista on tehty juuri tämän teoksen ilmestyttyä. Siinä kirjailija kertoo monista tärkeistä ajatuksistaan kirjan kirjoittamisesta. Adler-Olsenin isä työskenteli mielisairaaloissa ja hoitokodeissa, kun Jussi oli pieni. Niinpä hän vietti osan onnellisesta lapsuudestaan varsin erikoisissa oloissa.

Well, before the psychoactive drugs came to Denmark, I lived in a mental-hospital where two of the doctors scared me more than the troubled patients. In my father’s opinion, they treated the patients unnecessarily harsh. Those two men in white were absolute powers in my world. They were the ones with the injection-needles, the rubber things in their pockets and the strong eye-glasses. One of them always started a meal by drinking two raw eggs from a glass - THAT scared me, not the patients, and since then I have been looking upon authorities with an absolute power to rule over the lives of others with certain disgust. So yes: there is some reflection to the hospitals of my childhood in Egely.

Egely on vammaisten hoitokoti, jossa Uffe Lynggaardia hoidetaan Mereten katoamisen jälkeen. Carl Mørck vierailee hoitokodissa kahdesti, ja saa aikaan melkoista kaaosta jälkimmäisellä käynnillään. Paikkaa ei mielestäni kuvailla kovinkaan tarkasti. Väkivallan kuvailusta kirjoissaan Adler-Olsen sanoo seuraavaa:

It is true that there are not many descriptions of violence in my novels, and yet it IS there, only not in a detailed form. I have a couple of dogmas in writing, and one of them is that the reader must have the opportunity to create their own images from my not so detailed descriptions. I call it the ‘missing voice’ in the story. If I continually try to challenge the imagination of the readers, especially their individual psychological experiences, I’m quite positive that we end up with not only a good read but also a better understanding of the life and individuals around us. And THAT’S powerful.  

Olen samaa mieltä. Vangissa on yllättävänkin vähän suoran väkivallan kuvausta, vaikka hyvin raakaa väkivaltaa käytetäänkin. Pahinta on väkivalta, jota tehdään häkkiin suljetulle Meretelle. Se ei ole niinkään fyysistä, vaikka sitäkin on, vaan henkistä. Adler-Olsen on onnistunut siepatun mielenliikkeiden ja ahdistuksen kuvauksessa loistavasti.

Merete takertuu hyviin muistoihinsa pysyäkseen järjissään. Hän muistelee näkemiään elokuvia ja lukemiaan kirjoja:

Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka hän toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan. Hänen äitinsä oli lukenut sitä hänelle, ja hän itse oli lukenut sitä Uffelle. Nyt hän istui pimeässä ja ponnisteli lukeakseen sitä itselleen. Pieni filosofinen karhu nimeltä Puh oli hänen ainoa toivonsa, hänen turvansa mielipuolisuutta vastaan, nalle ja kaikki Puolen hehtaarin metsän eläimet.

Vanki on siis Osasto Q:n aloitusosa. Tanskaksi sarjasta on ilmestynyt jo neljä osaa, Fasandebrærne (2008), Flaskepost fra P. (2009) ja Journal 64 (2010). Näiden suomennoksia siis jään odottelemaan. Odotellessa voi vierailla Jussi Adler-Olsenin kotisivuilla.

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Kvinden i buret)

Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012. 424 s.