Kirjailija – kaikkien alojen asiantuntija?

Eilisen Helsingin Sanomien (7.4.) kulttuurisivujen Näkökulma-kolumnin otsikko sai taas meikäläiseltä melkein kahvit väärään kurkkuun: ”Sofi Oksanen ei tunne musiikin naistutkimusta”. Kulttuuritoimittaja Hannu-Ilari Lampilan otsikointi oli siis ainakin toimiva, luinhan minäkin kolumnin peräti kahteen kertaan.

Kolumnin pohjana on Sofi Oksasesta Rondo-lehden huhtikuun numeroon tehty haastattelu (ainakin oletan, että kyseessä on haastattelu, valitettavasti minulla ei ole käytössä alkuperäistä tekstiä). Sen sysäyksenä taas on ollut se, että Suomen kansallisoopperassa on tarjolla 20.4. Puhdistus-oopperan kantaesitys. Ooppera perustuu Oksasen romaaniin ja sen on säveltänyt virolainen Jüri Reinvere. Tämän hienon tapauksen kunniaksi Rondossa siis on annettu puheenvuoro myös kirjailijalle, joka Lampilan kiukuksi osoittaa täydellistä asiantuntemattomuutta mitä musiikin naistutkimukseen ja musiikin historiaan ja tutkimukseen ylipäätään tulee.

Suora lainaus kolumnista:

”Kirjailija puhuu Rondo-musiikkilehden huhtikuun numerossa suhteestaan oopperaan. Puhdistus-projekti innosti häntä tutkimaan musiikin historiaa. Häntä kiinnosti se, ’ettei säveltäjissä ollut naisia’. ’Musiikin maailma on tässä suhteessa vanhakantaisempi kuin kirjamaailma’, Oksanen toteaa osuvasti. ’En tiedä, kysytäänkö musiikkipuolen tutkimuksessa samanlaisia kysymyksiä kuin aikoinaan on kysytty naistutkimuksessa’, Oksanen pohtii. Melkein närkästyn suomalaisen musiikkitieteen naistutkimuksen puolesta.”

Lampila siis ”melkein närkästyy”. Hän toteaa, että ko. tieteenalalla on Suomessakin pitkät perinteet ja se on noudatellut kansainvälisiä linjoja keskeisissä kysymyksissä. Lampila jatkaa perustelujaan näin: ”Pirkko Moisala julkaisi jo 1994 Musiikkilehdessä laajan ja informatiivisen artikkelin nimeltä ---.” Kas ettei Sofi Oksanen ollut tähän lehtiartikkeliin tutustunut ennen kuin meni omaa tietämättömyyttään paljastamaan ja miltei kyseenalaistamaan suomalaisen musiikkitieteen naistutkimuksen koko perustan!

Eikä tässä vielä kaikki. Oksanen se ei malta pitää suutaan pienemmällä. ”Mutta yksi syy vääristymään voi olla se, että ns. ’tekijän kuolema’ ei ole vielä tapahtunut klassisessa musiikissa, siellä vallitsee yhä vahva neromyytti.” Lampila kiirehtii esittelemään mm. brittiläisen tutkijan Jason Tonbeen, joka on kyseenalaistanut säveltäjämyytin. Radikaalit sosiologit ovat Lampilan mukaan edenneet vielä Tonbeen näkemyksiäkin pitemmälle. Lopuksi Lampila kuitenkin toteaa, että ”teoriat eivät ole kuitenkaan herättäneet kovin suurta kauhua yksilöllistä ainutkertaisuuttaan vaalivien säveltäjien keskuudessa”. Lampilakin siis myöntää, että Oksanen on oikeassa. Vai ymmärsinkö oikein? Silti oli näpäytettävä, että kyllä musiikintutkijatkin jo ovat tekijän tappaneet, ainakin Britanniassa. Kas ettei Oksanen tätäkään teoriaa tuntenut?

Mikä tässä nyt sitten minua jurppii? Jotenkin tuo vaivoin kätketty vahingonilo siitä, että menestyvällä Sofi Oksasellakin on heikko kohtansa. Vaikka naikkosen romaanista tehdään oikein ooppera, ei hän tiedä mitään musiikkitieteen tutkimuksesta eikä alan teorioista. Silti kehtaa antaa lausuntoja, ikään kuin olisi jokin tietäjä. Parempi olisi antaa lausuntoja vain sellaisista asioista, joista oikeasti jotakin tietää. Niinpä kai. Mutta miksi oletetaan, että kirjailija olisi jokin lausuntoautomaatti, että kirjailijuus tekisi ihmisestä kaikkien alojen erehtymättömän asiantuntijan? Oksanenhan suoraan myöntää, ettei nyt kuitenkaan tunne musiikkitieteen kenttää. Jotenkin hänen olemuksensa vain tuntuu saavan erityisesti miehet takajaloilleen, vai kuvittelenko nyt vain?