”Minusta tuli aiturimorsian. Kaiken valitulleen antava morsian.”
Alkuvuodesta 2012 Manuela Boscon nimeen törmäsi milloin
missäkin mediassa. Iltapäivä- ja aikakauslehdet repivät otsikoita Boscon
urheilijanuran kriisikohdasta, jolloin urheilija oli päätynyt
itsemurhayritykseen. Jäähyväiskirjeet läheisille oli kirjoitettu ja
keittiöveitsi tehnyt viiltoja ranteeseen, kun sisar syöksyi huoneeseen estämään
epätoivoisen teon. Toinenkin kuohuttava paljastus pian julkaistavasta kirjasta
löytyisi: Bosco tunnustaa saaneensa orgasmin aitajuoksusuorituksestaan!
Helsingin Sanomatkin laittoi lusikkansa tähän soppaan tv-kanavista nyt
puhumattakaan.
Kaikki tämä kohu siis jo
ennen elämäkerrallisen teoksen ilmestymistä! Kun kirja sitten julkaistiin, kohu
loppui kuin seinään. Kovinkaan monia kirja-arvioita en googlaamallakaan
löytänyt, mutta Amman blogista sentään. Kovin on lyhytkestoinen median huomio,
tosiaankin.
On pakko tunnustaa, että
seuraan urheilua ja urheilujulkkiksia äärimmäisen pinnallisesti. Yleisurheilu
ei kiinnosta minua satunnaisia suurkisoja lukuun ottamatta lainkaan. Niinpä
Manuela Boscon nimikin soitti vain hyvin etäisiä kelloja pääni syvyyksissä.
Olin jopa yllättynyt siitä, että kyseessä on siis suomalainen entisurheilija.
Boscon esikoisteos Ylitys kuitenkin
kiinnosti ennen mediakohun kuohumista yli laidan. Sitten tuli vastareaktio, ja
kiinnostukseni lopahti. Mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja ajattelin antaa
erittäin kauniille kirjalle sittenkin tilaisuutensa. Kirja kyllä kannatti
lukea. Bosco kirjoittaa selkeästi ja avoimesti. Hän avaa aivan uusia ja
kiinnostavia näköaloja huippu-urheilun ytimeen.
Ylitys on
siis omaelämäkerrallinen teos. Faktan ja fiktion suhde jää lukijalle
arvoitukseksi niin kuin aina tällaisten teosten kohdalla. Kirjoittaja paljastaa
niin paljon kuin haluaa. Lukijan on tyydyttävä siihen mitä saa. Ylitys kertoo
ennen kaikkea Manuela Boscon elämästä ja urheilu-urasta syntymästä vähän yli
kaksikymppiseksi. Mutta vähintäänkin yhtä keskeinen henkilö kuin Manuela itse
on hänen isänsä Carlo Bosco.
Bosco kertoo itsekin
tunteneensa olleensa aina jotenkin välissä. Hän on syntytaustaltaan puoliksi
savolainen ja puoliksi sisilialainen. Siinä luulisi olevan jo kylliksi kenelle
tahansa, mutta isä Carlo Bosco oli hyvin poikkeuksellinen persoona sisilialaiseksi
mieheksikin.
Carlo Bosco oli intohimoinen
tiedemies, kaksinkertainen tohtori, joka uskoi tieteen voimaan. Tinkimätön,
Etnan lailla kuohahteleva ja välillä raivoavakin mies ei kuitenkaan ollut
kaikkein helpoin elämänkumppani eikä turvallisin isähahmo. Carlo Bosco rakasti
tyttäriään yli kaiken, mutta hänen kanssaan eläminen saattoi olla lapsillekin
ajoittain yhtä painajaista. Vanhempien avioero tyttärien ollessa murrosikäisiä
tuntui suurelta helpotukselta, mutta kun myöhemmin paljastui, että Carlolla oli
ollut jo avioliiton aikana nuori rakastajatar, josta myöhemmin tuli hänen
toinen vaimonsa ja poikansa äiti, Manuela romahti. Isä oli pettänyt ja hylännyt
hänet. Vielä konkreettisemmin isä hylkäsi hänet kuollessaan
kuusikymmenvuotiaana.
Manuela Bosco kertoo paljon
isästään, tämän työstä ja perheestä ja suvusta Italiassa. Äiti sen sijaan jää
kirjassa nimeämättömäksi taustahenkilöksi, jota tytär rakastaa ja kunnioittaa
suuresti, mutta joka aina jää dominoivan isän varjoon. Kenties tämä johtuu
siitäkin, että äiti on vielä elossa ja Suomessa. Kuollut isä ja tämän
italialaiset sukulaiset ovat etäämpänä, enemmän taipuvaisia kirjalliseksi
materiaaliksi.
Tiedemies ja valmennuksen arvostettu
kansainvälinen asiantuntija Carlo Bosco huomasi tyttärensä poikkeuksellisen
liikunnallisen lahjakkuuden jo tämän ollessa yksivuotias. Tytär hihkui
onnellisena pomppiessaan hyppykiikussa (omat lapseni muuten inhosivat kyseistä
kapinetta). Viisivuotiaasta lähtien mitattiin säännöllisesti ponnistusvoimaa
isän keksimällä testausmatolla. Urheilu oli kuitenkin vielä leikkiä. Vasta (tai
jo) neljätoistavuotiaana Manuela Bosco alkoi harjoitella tosissaan aitajuoksua.
Olosuhteet Mikkelissä eivät olleet kaksiset, mutta nuori tyttö harjoitteli
sitkeästi. Isän hyväksyntä oli keskeinen kannustin, mutta omakin kunnianhimo
alkoi nostaa päätään. Pian päätavoitteeksi nousivat Sidneyn olympialaiset.
Niissä Bosco juoksi vain 19-vuotiaana.
Ylityksestä käy loistavasti
ilmi, kuinka herkkää huippu-urheilu on. Tinkimätön harjoittelu ja oikea valmennus
ovat tietysti keskeisiä, mutta niillä ei paljoakaan saavuteta, jos urheilijan
henkinen kapasiteetti ei riitä tai itsevarmuus saa pienenkin särön. Oikea vire
on ennen kilpailua löydettävä, muuten tietää jo ennen suoritusta, ettei tule
pystymään parhaaseensa. Tähän liittyy se kuuluisa orgasmikohtakin:
Jälkeenpäin ymmärsin, että mieleni oli tehnyt jotain,
mitä se ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Tunsin olevani dynamiittia, ja
minä todella tunsin sen. Astellessani komennuksella lähtötelineisiin olin aavistanut,
että jos vain onnistuisin teknisesti, tapahtuisi jotain todella suurta. Tunsin
kuinka kehoni oli virittäytynyt äärimmäiseen laukeamistilaan. Pistoolin
ammuttua lähtölaukauksen minä koin elämäni ensimmäisen aitajuoksun lahjoittaman
orgasmin. Se juoksu oli puhdasta lentoa, tanssia, mielen, sielun ja fysiikan
rakastelua täydellisessä harmoniassa, jota on mahdotonta koskaan unohtaa.
---Tuo räjähdys oli tajunnan muuttava.
Urheilu
tuntuu siis olevan hyvin paljon henkimaailman asia fyysisyydestään huolimatta.
Jos urheilijan elämässä eivät kaikki yksityiskohdat ole harmoniassa, saattaa
huippuvire jäädä kokonaan haaveeksi. Toisaalta kirja herättää kysymyksen,
millaiselle ihmiselle urheilu ja menestys voivat tarjota kylliksi elämän
sisältöä, että huipun saavuttaminen ylipäätään on mahdollista.
Bosco
kuvailee paikoin piinallisenkin tarkasti urheiluelämän rutiineja suihkussa
käyntejä ja tossujen pukemista myöden. Ruokien ja aterioiden kuvailu saa
puolustuksensa, kun Bosco kirjassa sairastuu syömishäiriöön, joka on varmaan
alati uhkana hänen kaltaistensa perfektionistien ja kontrollifriikkien
elämässä. Kirjan loppua varjostaa isän vakava sairastuminen ja kuolema.
Tunnustan, että itkin lopussa vuolaasti, kun Bosco lainaa isänsä hautajaisissa
pitämäänsä koskettavaa puhetta.
Tirkistelynhalu
kannattaa mielestäni unohtaa ja lukea Ylitys nuoren naisen rehellisenä
kasvukertomuksena. Sellaisena se puolustaa hyvin paikkaansa. Suosittelen sitä
myös nuorille urheilijoille sekä heidän läheisilleen. Onko menestyksen hinta sittenkin
liian kova?
Manuela Bosco: Ylitys
Teos
2012. 219 s. Kansi Jenni Saari.
Manuela Boscon kotisivut.
Boscon urheilu-ura oli junioripainotteinen, muistaakseni EM-pronssia, ja enkka 13,29 100 metrin aidoissa, mikähän on kirjabloggareiden ennätys 100 m:llä, minä en ole kouluaikoinakaan juossut alle 14:a siis sileää, tuskin nyt alle 15.
VastaaPoistaNaisten 100 metrin aitajuoksu (miehillä 110 m) on kova laji maailmalla, pitäisi juosta alle 13 kolme kertaa arvokisoissa ja 12,4-12,8 menestyäkseen, ja ME on 12,21, se 13.13.
Katsoin Boscon haastattelun jossain inhimillisessä tekijässä tai vastaavassa. Nämä kirjat voivat olla hyviä, mutta niistä poimitaan yksi kohta ja sitä paisutellaan. Uran alkuaikoina mainittiin hänen enonsa nimi aina, mutta sekin muuttui, ...
Taisinkin törmätä Boscon lehtihaastatteluihin juuri tuossa huumavaiheessa. En ollut ennen sitä kuullut hänestä lainkaan. Vaikutti symppikseltä tyypiltä. Mutta koska minua eivät tällaiset tilitys-kirjat kauheasti kiinnosta, en välttämättä tarttuisi tähän. Kiitoksia kuitenkin postauksesta, sehän raotti vähän enemmän verhoja tämän Bosco-neidin elämästä.
VastaaPoistaMinä olen (yleis)urheiluhullu ja Bosco onkin tuttu henkilö, joten odotan innolla tämän kirjan lukemista. Kirjaston varausjono vaan jostain systä jumittaa oikein urakalla... ;)
VastaaPoistaOlipa mukava lukea arviosi tästä! Olen kyllä ihan samoilla linjoilla kanssasi. Onneksi minulta oli mennyt tuo orgasmi-kohu kokonaan ohi, voi hyvää päivää tämän median kanssa... :)
VastaaPoistaMinusta tämä oli hyvin kiinnostava kirja, juuri kaikkine rutiineineenkin, ovathan rutiinit ammattiurheijan elämässä erittäin tärkeitä. Mutta ennen kaikkea minäkin luin tätä kasvukertomuksena, vieläpä kaunokirjallisesti ansiokkaana sellaisena.
Mie en ymmärrä, miten koko ajan olen lukenut tämän teoksen nimen Ylistys. Sulla on pitkä hyvä juttu, mukava lukea tästä, kun tänään itsekin kirjoitin. :)
VastaaPoistaVoisihan se olla yhtä hyvin Ylistyskin! Kävin lukemassa juttusi, aika samoilla linjoilla minusta ollaan. Lukemisen arvoinen, kauniisti taitettu ja sujuva kirja. Mitä mieltä muuten olet, kirjoittaako Bosco vielä ihan silkkaa fiktiotakin eli tuleeko hänestä romaanikirjailija? Nyt nämä oman elämän suurimmat lastit on saatu pois painamasta, joten sen puoleen saattaisi hyvinkin onnistua.
PoistaVaikea sanoa, ihan hyvin voi kirjoittaa, mutta tämän kirjan ansiot olivat kuitenkin muistelmapuolella, joten en tiedä millainen kirjailija hän muuten olisi. Jää nähtäväksi. :)
PoistaUpeasti kerrottuja tuntemuksia ,hyvin syvällisiä ja totuudenmukaisia.Kuin omia tuntemuksiani ja kokemuksiani,hiukan säikähdin että jokin on lukenut ajatuksiani. Upeita vetoja ja välillä tiivistunnelmaisia kohokohtia kuin ...todellakin useampia orgasmeja pitkin kirjaa. Ymmärrän entisenä urheilijana täysin Manuelan sanoman,myös koin vakavan sairastumisen ja itsetuhoiset ajatukset voimakkaana joista selvisin ,tosin rampana. Hienoa että elämänkertoja ei jätetä eläkepäiville kirjoitettavaksi koska yksikään 68 vuotias ei voi kuvailla tuntemuksia ja kokemuksia niin raikkaana ja totuudenmukaisena kuin sen juuri kokenut on tehnyt. Suuri kiitos Manuelilla ja enkeleitä rinnallesi...elämä on sielun opintomatka joka päättyy juhlaan.
VastaaPoista