Seppo Jokinen: Hervantalainen

Tänään olen aivan vakuuttunut siitä, että Seppo Jokinen on Suomen paras dekkarikirjailija ja että komisario Koskinen on Suomen paras dekkarikirjojen sankari. Koskis-sarjan seitsemästoista osa Hervantalainen on juuri ilmestynyt kauppoihin. Ahmin se melkein kokonaan sunnuntai-iltana, mutta huipennus jäi vielä täksi illaksi. Koskisesta kertova sarja on siis jo melkoisessa mitassa, mutta olen seurannut sitä uskollisesti miltei alusta lähtien. Alkupään kirjat olen myös kuunnellut äänikirjoina, minkä ne vallan hyvin kestävät.

Koskisen seurassa on siis tullut vietettyä jo vuosia, ja niinpä kookas, karhumainen, ihmissuhteissaan estynyt poliisimies perheineen onkin tullut tuttavaksi. On seurattu avioliiton rakoilua ja hajoamista, pojan kasvamista aikuiseksi ja nyt parissa viime osassa pojanpoika Einon vaikutusta miehen elämään. Rakas naisystävä Linnea kuoli syöpään jo pari kirjaa sitten.

Hervantalainen on edellistä Ajomiestä varmempi ja toimivampi teos, varmaankin yksi sarjan parhaimmistoon lukeutuva. Juoni on sommiteltu taiten, eikä murhaajaa arvaa turhan aikaisin. Sen jälkeenkin on vielä hermoja raastavan jännittävä takaa-ajokohtaus, jossa syyllinen tietysti napataan, vaikka läheltä pitää, ettei käy tosi pahasti.

                                                                                                                                         

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle vapusta. Työtön nelikymppinen Rauli Pöyhönen on saanut puristettua eläkeläisäidiltään pari kymppiä viinarahoja. Ollessaan palauttamassa tyhjiä pulloja Rauli kuulee itseensä kohdistuvan uhkauksen. Uhkailijan henkilöys jää hämärän peittoon, mutta ilta päättyy siihen, että Rauli pahoinpidellään raa’asti oman asuntonsa eteisessä. Ryyppykaveri on aiemmin sammunut keittiöön ja alkaa herättyään ravistella Pöyhöstä. Poliisit vetävät suorat johtopäätökset: kaveruksille on tullut riita viinapullosta ja vieras on lyönyt isännän sorkkaraudalla tajuttomaksi ja jatkanut vielä lyömistä sen jälkeenkin. Kauhistunut ryyppyveikko tunnustaa.

Tapaus alkaa kiinnostaa Tampereen väkivaltayksikköä, kun tapahtuu toinen sorkkarautapahoinpitely. Tällä kertaa uhri kuolee. Pian käy vielä ilmi aikaisempi tapaus naapuripitäjästä. Kaikkia tapauksia yhdistää paikalle jätetty sorkkarauta. Myös jatkettu raaka väkivalta näyttää kuuluvan asiaan. Tapauksia tulee lisää yhä kiihtyvään tahtiin. Alkaa näyttää siltä, että kaikki uhrit ovat tavalla tai toisella kohdelleet huonosti omia avuttomia vanhempiaan. Mutta miten pahoinpitelijä ja tappaja on voinut tietää, ketkä pahoinpitelevät tai henkisesti terrorisoivat vanhempiaan, jotka eivät ole suostuneet tekemään rikosilmoitusta? Koskinen alaisineen on ymmällään.

Yksi näkökulma tapahtumiin tulee kotisairaanhoitaja Mirkun kautta. Mirkku on ollut Linnean, Koskisen edesmenneen naisystävän työtoveri. Hän ottaa yhteyttä Koskiseen erään toisen asian takia ja auttaa poliisia pääsemään ainakin joitakin pikkuaskelia eteenpäin. Kiireinen kotisairaanhoitaja näkee työssään monenlaisia kohtaloita ja kuulee tarinoita. Paljoa ei kuitenkaan voi tehdä kenenkään hyväksi, kun kireät aikataulut painavat päälle. Toivottomalta auttaminen tuntuu tietysti siksikin, että monet uhrit eivät suostu autettaviksi. Omat aikamiespojat tai kipakat tyttäret ovat kuitenkin rakkaita, eikä häpeäkään ole miellyttävä asia paljastettavaksi.

Jokinen mahduttaa toimivan pääjuonen lisäksi kirjaan monenlaista sivujuonta. Poliisilaitoksen päällikkö Rusinpää jää pitkälle sairauslomalle, ja hänen sijaisekseen tulee tohtorisnainen Helsingistä. Tämä kuvio saanee jatkoa myöhemmin, sillä nyt tätä vain raapaistaan. Yksityiselämän puolellakin tapahtuu, vaikka vähänlaisesti. Entinen vaimo Raija tuntuu yrittävän lähestymistä, mutta Koskista ei oikein jaksa kiinnostaa. Toisaalta torjuminenkin tuntuu vaikealta. Yläkerrassa asuvan Irinan touhutkin tuottavat pientä päänvaivaa.

Vaikka ei olisi Sakari Koskiseen ja hänen alaisiinsa aiemmin tutustunutkaan, voi tämän kirjan silti lukea täysin itsenäisenä poliisiromaanina. Tarina on viihdyttävä mutta silti ajankohtaisen aiheensa takia sopivan ajatteluttava. Kelpo dekkari, kerrassaan!

Seppo Jokinen: Hervantalainen

Crime Time 2012. 331 s.

Vuosi sitten kirjoittamassani Ajomiehen esittelyssä käsittelen myös kustannusosuuskuntaa, johon Jokinenkin kuuluu. Aihe liippaa sekin läheltä edellisissä teksteissä käsiteltyjä aiheita kirjailijoiden saamista palkkioista ja kirjojen myynnistä. Crime Timella on jo omat verkkosivut.