Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Olen hehkuttanut äänikirjojen ihanuutta aika monella areenalla, täällä blogissakin useasti. Äänikirjana menee helposti sellainenkin kirja, jota ei muuten jaksaisi tai viitsisi lukea. Myös kirjojen ”uudelleenluku” sujuu äänikirjamuodossa mukavasti. Mutta nyt tuli sellainen kirja, joka oli hilkulla jäädä kesken jopa äänikirjana. Kyllä oli pitkäpiimäinen!

                          

Työmatkakuuntelijan oli uuvuttaa hengiltä syksyn uutuuskirja, Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus. Kiinnostuin kirjasta syksyn kirjalistoja ja -luetteloita haarukoidessani ja varsinkin, kun selvisi, että Stefan Moster tosiaankin on Helen Mosterin aviopuoliso. Helen Moster on suomentanut Nelikätisen soiton mahdottomuuden. Myös joitakin ihan myönteisiä blogiarvioita muistan silmäilleeni. Aloin kuitenkin epäröidä, kun äiti kertoi jättäneensä kirjan kesken, vaikka se oli heillä lukupiirikirjana. Kirjastossa hivelin kirjaa, mutta kauhistuin sen paksuutta: 526 sivua! Lisäksi olin hieman epäluuloinen, koska kirjaston uutuushyllyssä oli näitä kaksi kappaletta lainattavissa. Eivät siis olleet oikein lähteneet liikkeelle. Paha merkki. Ajattelin, että muutakin luettavaa löytyy kyllin, enkä ehkä jää paljosta paitsi, vaikken tätä lukisikaan – ainakaan vielä.

Sitten sattui kirjastossa käteen tämän uudehkon kirjan äänikirjaversio, ja päätin kokeilla sitä. Cd-levyjä on kaikkiaan 12 kappaletta ja kestoa yhteensä 14 tuntia. Lukija on ihan miellyttävä-ääninen ja ärsyttämätön Toni Kamula. Mutta tästäpä ensimmäinen purnaus. Miksi ihmeessä kirjaan ei ole voitu ottaa kahta lukijaa? Kirjahan rakentuu luvuista, joissa vuoron perään ovat minäkertojina äiti Almut ja poika Sebastian. Olisi ollut paljon helpompi kuunnellessa pysyä mukana tarinassa, jos lukijakin olisi ollut vuoroin nainen, vuoroin mies. Olisiko äänikirjan hinta noussut tästä olennaisesti? Mielestäni nautittavuudessa olisi ainakin voitettu.

Kirjan idea on ihan kelvollinen. Almut on psykologi, joka on palkattu saksalaiselle loistoristeilijälle avioliittoneuvojaksi tai -terapeutiksi. Hänen parikymppinen poikansa Sebastian on samalla aluksella baaripianistina. Uskottavuus kuitenkin karisee, kun lukija tajuaa, etteivät Almut ja Sebastian ole viikkojen purjehtimisen aikana törmänneet toisiinsa eivätkä siis tiedä, että ovat töissä samalla aluksella. Laiva tekee matkaa Euroopan ja Kanarian saarten kautta Etelä-Amerikan ympäri. Almut on ollut pitkään poikansa yksinhuoltaja, mutta puoli vuotta aiemmin heille on tullut välirikko ja Sebastian on lähtenyt.

Almut ja Sebastian ovat kotoisin DDR:stä. Muuri on murtunut juuri ennen kuin Sebastian on aloittanut koulun, eli hän on käytännössä elänyt aina yhdistyneessä Saksassa. Silti häntäkin edelleen pidetään yhtenä ”niistä”. Tässä onkin kirjan kiinnostavimpia teemoja eli Saksan yhdistymisen vaikeus, DDR:n traumaattiset muistot ja perintö ihmisten mielissä, alituinen toiseus, joka ei hellitä. Konkreettinen muistutus DDR:stä aluksella on henkilöstöstä vastaava Gaus, joka on palkannut sekä Almutin että Sebastianin laivaan. Gaus on entinen salaisen poliisin upseeri, jonka salatutkin yhteydet perheeseen paljastuvat tarinan edetessä.

Alus on äärettömän ylellinen ja sen matkustajat hyvin äveriästä joukkoa. Vastakohtana on henkilökunta, joka elää alimmilla miehistökansilla kuin sillit suolassa. Lisäkontrastia saadaan, kun laivaan poimitaan neljä nuorta afrikkalaismiestä, jotka ovat olleet matkalla Espanjaan. Argentiinan edustalla koetetaan kuitenkin ratkaista, miten salamatkustajat saataisiin turvaan ilman, että kenenkään työpaikka vaarantuu. Patagonian edustalla alkaa myrsky juuri joulun aikaan.

Mutta jotenkin tämä kaikki on mahdottoman tylsästi kerrottua. Moster kuvailee perusteellisesti vähäpätöisiä tapahtumia ja kohtaamisia, jotka eivät oikeastaan liity yhtään mihinkään. Alussa esimerkiksi käydään läpi Almutin muutaman asiakkaan koko elämäntarinat, jotka ovat sinällään ihan kiinnostaviakin, mutta jotka eivät lainkaan kuljeta tarinaa eteenpäin. Jotkut tapahtumat kerrotaan sekä Almutin että Sebastianin näkökulmista, vaikka kyseessä ei mitään sen kummempaa olisikaan. Gausilla on tapana viettää aikaansa Almutin vastaanottotiloissa, koska siellä on laivan paras piano. Mies soittaa pianoa ja Almut toimii vastentahtoisena yleisönä ja joutuu kuuntelemaan myös miehen jaarituksia. Paljon jauhetaan musiikista, joka on keskeinen osa niin Almutin, Sebastianin kuin Gausinkin elämää. Mutta yhtään ei tullut sellainen olo, että haluaisi kuunnella kappaleita, joista kirjassa puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Moster on kielen avulla erottanut minäkertojat toisistaan. Almut käyttää hyvin muodollista, jopa jäykkää yleiskieltä, kun taas Sebastianin suuhun on ainakin koetettu saada rennompaa otetta. Kovin luonteviksi en sanoisi oikein kumpaakaan. Valitettavasti en voinut ajaessani tehdä muistiinpanoja, joten mitään konkreettisia esimerkkejä en voi tähän nyt laittaa.

Pidin kovasti Helen Mosterin teoksesta Hylky, jonka luin viime keväänä. Molemmissa kirjoissa on  meri mukana keskeisenä elementtinä, mutta muuten kirjat ovat hyvin erilaiset. Vertailussa kyllä vaimo vetää pitemmän korren, valitan, Stefan.

Saksassa kirja on noussut arvostelumenestykseksi, ja esimerkiksi Parnasson kriitikko Maija Vesanen on nähnyt kirjassa vain hyvää (kurkkaa täältä). Hesarin Mervi Kantokorpi on suorastaan haltioitunut (kurkkaa täältä). Katjan mukaan kyseessä on laaturomaani sanan kaikissa merkityksissä, Susalle kirja on ollut kiehtova ja lohdullinen lukukokemus, Hanna ja Minna haluaisivat lukea vain tällaisia kirjoja, mutta Arja sentään on sanonut jotain pieneksi moitteeksikin luettavaa.

Loppupäätelmä: En varmaan sitten ymmärtänyt lainkaan tämän mestariteoksen ideaa ja hienoutta. Olen kelvoton lukemaan näin mahtavaa kirjallisuutta. Olkoon niin! Onneksi voin lukea ihan vapaasti mitä haluan!

Stefan Moster: Nelikätisen soitin mahdottomuus (Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels)

Suom. Helen Moster. Siltala 2011. Äänikirjassa 12 cd:tä, lukijana Toni Kamula.