Suhtaudun yleensä
varautuneesti menestyskirjojen jatko-osiin, jotka usein tuntuvat puhtaalta
rahastukselta ja ovat sen vuoksi väkisintehdyn tuntuisia. Epäluuloa tunsin myös
Tuomas Kyrön uutta Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
-kirjaa kohtaan. Mutta kun sitten kirja julkaistiin, en enää malttanut, vaan
pakko oli tutustua tähänkin. Kyllä en pettynyt!
Olin hieman
myöhäisherännäinen Mielensäpahoittajan
suhteen, ja kuuntelin sen äänikirjana viime talvena. Ihastuin, ja tunnelmani
löytyvät täältä. Nämä ensimmäiset tekstithän on alkuaan kirjoitettu sarjaksi
radioon ja Antti Litja lukee ne.
Syntytapa selittää tekstien löyhähkön yhteenkuuluvuuden ja paikoittaisen
epäloogisuudenkin. Kokoelman tekstit ovat ikään kuin mielipidekirjoituksia,
joista koko Mielensäpahoittajan hahmo muuten on alkuaan saanut lähtökipinänsä.
Ruskeakastikkeessa on hieman toisenlainen rakenne. Edelleen tekstit ovat napakoita
yksinpuheluja, jotka alkavat sillä Kyllä
minä niin mieleni pahoitin -aloituksella ja päättyvät kaikki P.S:ään.
Edelleen kahdeksankymppinen ärripurri jupisee maailman menosta, mutta nyt
kaikkia tekstejä yhdistää teema eli ruoka ja kokonaisuudessa on jonkinlainen
juonirunkokin. Toimii hyvin.
Mielensäpahoittajan luona
käynyt ruma ihminen eli kunnan kotipalvelun Raisa on tehnyt liian hyvää työtä
ja on siksi siirretty toiselle alueelle. Tilalle lähetetään nuori ilmeetön ja
maalattu tyttö, joka ei osaa toimia kuten pitäisi. Päähenkilömme reagoi
jäärämäiseen tapaansa, eli lukitsee oven eikä päästä työntekijää enää sisälle. Mutta
jotain pitäisi syödäkin. Ruoanlaittotaito vain puuttuu. Tosin hän ensin päättää
olla kokonaan syömättä, mutta seuraukset ovat ikävät: ”Useampi päivä ilman lämmintä ruokaa ja nyt rupesi tuntumaan että
maailma oli humalassa. Kieppui, heilutti, tömähteli. Televisiosta rupesi
tulemaan kummallista puhetta.” Kirjastostakaan ei ole apua, koska saatavana
olevat keittokirjat ovat eksoottisia ja etnisiä, vaikka mies haluaa entistä.
Onneksi kätköistä löytyy vaimon reseptikansio.
Kahdeksankymppinen mies
alkaa opetella kokkaamista. Samalla hän kaihoten muistelee entisaikojen
televisiokokkeja, Jaakko Kolmosta ja Teija Sopasta, jotka tekivät kunnon ruokaa
rauhallisesti ja hötkyilemättä. ”Teijalle
ruuanlaitto ei ollut mikään kilpailu, että kuka silppuaa sipulin nopeammin kuin
silmä näkee.” Kokkaustaitojen on kehityttäväkin, ettei joudu huostaan
otetuksi, lääkäri Kivinkinen ja poika kun ovat syystä huolissaan vanhan miehen
pärjäämisestä ihan omin voimin. Mutta pian ruuan tuoksut houkuttelevat
kuutisenkymmentä vuotta vihanpitoa pitäneen naapurinkin pistäytymään.
Jälleen Mielensäpahoittaja
jurputtaa ja jupisee monesta nykyajan ilmiöstä, mutta alta pilkahtaa aina kuin
huomaamatta ymmärtävä ja lämminsydäminen ihminen. Vaimo on jo huonossa kunnossa
vuodeosastolla, mutta uskollisesti mies käy häntä koulutaksikyydillä katsomassa
ja syöttämässäkin. Naapurissa on vaimona thainainen, jonka vanhus opastaa
vaimonsa vanhoille marja- ja sienipaikoille. Naapurinmiehen suhtautumistapaa
voi kuitenkin arvostella: ”Kyllä minä
niin mieleni pahoitin, kun Kolehmainen ei poimi marjoja eikä sieniä. Suuttui
kamalasti, kun hänen metsiinsä tuli poimijoita Thaimaasta asti. Mutta siinä
naapuri ei nähnyt mitään ongelmaa, että haki samasta maasta vaimon.” Muitakin
oivalluksia nousee aiheesta: ”Sen verran
ymmärsin, ettei marjanpoimiminen ole mitään verrattuna riisipellolla
kykkimiseen. Hän myy marjat ja sienet torilla ja lähetti myyntirahat
kotimaahan, vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Ihan oli samalla asialla kuin
minun isoisoisoäitini Hilma, joka lähetti 1900-luvun vaihteessa Misikanissa
ansaitsemansa dollarit kotiin.”
Aika monessa kohtaa Kyrö
leikkaa yksityisestä huomiosta yleiseen, kuten tarinassa Kalan kylmäketju. Pihaan ajava kalanmyyjä myy Alaskassa pyydettyä
kalaa. Tästäkös Mielensäpahoittaja hermostuu, vieressä kun on kalaisa järvi.
Näitä ilmiöitä ihmettelee alla viisikymppinenkin eikä voi muuta kuin nyökytellä
samanmielisyyttään.
Kyröllä on mainio kyky
lohkaista vitsikkäästi mutta samalla hyvin eleettömästi ja hienovaraisesti.
Välillä on pakko naurahtaa ääneenkin tämän kultaisen pässinpäävanhuksen
toilailuille ja suorapuheisuudelle. ”
Mistä semmoinen tulee, että spakuttia pitää syödä lusikalla ja haarukalla?
Kyllä on lusikka kiisselille.”
Luin tämän kakkososan ihan
kirjaversiona, vaikka kirjakaupassa oli saatavana äänikirjakin. Sekin pitää
kyllä vielä kuunnella, sillä Antti Litjan loistava luenta antaa näihin vielä
oman lisäsäväyksensä. Vaikka ei silti, kuulin Litjan lukevan nämä näinkin
päässäni, niin vahvasti olen yhdistänyt alitajunnassani Litjan ja
Mielensäpahoittajan. Kirjan puutteena on vain sisällysluettelo, jota ei ole.
Sen tilalla on lopussa luettelo Tuomas Kyrön julkaisuista ja palkinnoista ja
palkintoehdokkuuksista. Kiva sekin, mutta kyllä ei korvaa sisällysluetteloa.
Kiva idea on myös kirjan
keskellä oleva kuvaliite, jossa on joukko valokuvia. Niissä kuvataan vanhoja
työtapoja, esimerkiksi sian lahtausta, ja vieressä on Mielensäpahoittajan
kuvateksti. Mukana on myös esimerkiksi 70-luvulla muodissa olleita
reseptikortteja. Muistatteko?
Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
WSOY 2012. 130 s.
Muita blogiarvioita: Sanna.
En uskaltanut lukea pitemmälle kuin että kyllä et pettynyt! Hyvä, tuskin maltan odottaa!
VastaaPoistaOi voi, täällä on vielä ensimmäinenkin lukematta, kun ei ole sattunut kirjastossa vielä kohdalle.
VastaaPoistaRakastan reseptikortteja! Vuosi sitten ostin sellaisen ison pakkauksen ja juuri eilen löysin pienemmän laatikon. Enhän mä niistä mitään kokkaillut ole, mutta niitä on mukava katsella :)
Ihanaa! Minäkin odotan innolla että saan tämän käsiini ja pääsen lukemaan ja nauramaan :)
VastaaPoistaTämän voisin vaikka ostaa... kiitos kun vahvistit positiviisia aavistuksiani! :-)
VastaaPoistaMinullakin on kieltämättä hiukan ennakkoluuloja jatko-osia kohtaan, mutta tuleehan tämä varmasti luettua. Heti nauratti tuo spakutti-lainaus :D
VastaaPoistaMinä olen tosi hidas kun ykkösosakin on vielä lukematta!
VastaaPoistaMutta miksihän tässä on "ruskeakastike". Kun minä kyllä kirjoittaisin että "ruskea kastike". Vaikka ruskea kastike on oma käsitteensä (siis se voi-jauho kastike josta tulee ruskeaa), niin ei minusta ruskea kastike silti ole yhdyssana.
Totta :) Kaunokirjallisia vapauksia?
PoistaPakko päästä lukemaan tämäkin :D Mielensäpahoittaja nauratti kovin, kun sen luin, ja tämä kuulostaa yhtä hyvältä!
VastaaPoistaEn uskaltanut kuin vilkuilla, tämä on ehdottomasti luettava sillä Mielensäpahoittaja oli niin loistava :) Minäkin luin sen myöhäisherännäisenä.
VastaaPoistaMinäkään en voinut lukea tekstiäsi kunnolla, silmäilin vain sen verran että lukukokemus oli sinulle mieluisa! :) Odotan saavani tämän pian käsiini, ja luulen että minullakin tämä kiilaa kaiken muun ohi. :)
VastaaPoistaMielensäpahoittaja oli <3
Äidilläni on noita reseptikortteja, niistä tulee aina lapsuus mieleen kun niitä tuli katseltua. Koskaan en kyllä muista äitini niistä (ainakaan suoraan) mitään ohjeita ottaneen ;)
VastaaPoistaTuli ihan pala kurkkuun tätä tekstiäsi lukiessa, sillä Mielensäpahoittaja oli minulle tosi iso lukukokemus viime syksynä (myöhäisherännäinen siis täälläkin) hauskuutensa, terävyytensä, lempeytensä ja koskettavuutensa takia. Hyvä kuulla, että jatko-osa on kelvollinen. Luulenpa hankkivani sen itselleni pikapuoliin.
Tykkäsin Mielensäpahoittajasti sen verran kovasti, että kyllä minä varmaan mieleni pahoitan JOS jätän tämän lukematta, eli en jätä :)
VastaaPoistaNyt vasta löytäydyin tänne sinun Mielensäpahoittajan tunnelmiin. Nyökytellä piti minunkin, kun ajatuksiasi luin. Hyvin olet kuvannut kirjaa ja lukukokemusta.
VastaaPoistaVaikka viihdyin hyvin jälleen Mielensäpahoittajan luona, ruokateema puristi. Kyllä tuntui paikoin vähän teennäiseltä, että Mielensäpahoittaja olisi vallan innostunut tuossa määrin köökissään hääräämään. Ja Sallan tavoin meinasi mennä minullakin ruskeakastike vallan erikseen. Kookkakoolaakaan en niellyt ihan nikottelematta.
Mutta jotakin lämpimän inhimillistä on hahmossa, joka tarkastelee ympäristöään ihmetellen. Puhutteleehan se.