Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Suhtaudun yleensä varautuneesti menestyskirjojen jatko-osiin, jotka usein tuntuvat puhtaalta rahastukselta ja ovat sen vuoksi väkisintehdyn tuntuisia. Epäluuloa tunsin myös Tuomas Kyrön uutta Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaa kohtaan. Mutta kun sitten kirja julkaistiin, en enää malttanut, vaan pakko oli tutustua tähänkin. Kyllä en pettynyt!

Olin hieman myöhäisherännäinen Mielensäpahoittajan suhteen, ja kuuntelin sen äänikirjana viime talvena. Ihastuin, ja tunnelmani löytyvät täältä. Nämä ensimmäiset tekstithän on alkuaan kirjoitettu sarjaksi radioon ja Antti Litja lukee ne. Syntytapa selittää tekstien löyhähkön yhteenkuuluvuuden ja paikoittaisen epäloogisuudenkin. Kokoelman tekstit ovat ikään kuin mielipidekirjoituksia, joista koko Mielensäpahoittajan hahmo muuten on alkuaan saanut lähtökipinänsä.

Ruskeakastikkeessa on hieman toisenlainen rakenne. Edelleen tekstit ovat napakoita yksinpuheluja, jotka alkavat sillä Kyllä minä niin mieleni pahoitin -aloituksella ja päättyvät kaikki P.S:ään. Edelleen kahdeksankymppinen ärripurri jupisee maailman menosta, mutta nyt kaikkia tekstejä yhdistää teema eli ruoka ja kokonaisuudessa on jonkinlainen juonirunkokin. Toimii hyvin.

Mielensäpahoittajan luona käynyt ruma ihminen eli kunnan kotipalvelun Raisa on tehnyt liian hyvää työtä ja on siksi siirretty toiselle alueelle. Tilalle lähetetään nuori ilmeetön ja maalattu tyttö, joka ei osaa toimia kuten pitäisi. Päähenkilömme reagoi jäärämäiseen tapaansa, eli lukitsee oven eikä päästä työntekijää enää sisälle. Mutta jotain pitäisi syödäkin. Ruoanlaittotaito vain puuttuu. Tosin hän ensin päättää olla kokonaan syömättä, mutta seuraukset ovat ikävät: ”Useampi päivä ilman lämmintä ruokaa ja nyt rupesi tuntumaan että maailma oli humalassa. Kieppui, heilutti, tömähteli. Televisiosta rupesi tulemaan kummallista puhetta.” Kirjastostakaan ei ole apua, koska saatavana olevat keittokirjat ovat eksoottisia ja etnisiä, vaikka mies haluaa entistä. Onneksi kätköistä löytyy vaimon reseptikansio.

Kahdeksankymppinen mies alkaa opetella kokkaamista. Samalla hän kaihoten muistelee entisaikojen televisiokokkeja, Jaakko Kolmosta ja Teija Sopasta, jotka tekivät kunnon ruokaa rauhallisesti ja hötkyilemättä. ”Teijalle ruuanlaitto ei ollut mikään kilpailu, että kuka silppuaa sipulin nopeammin kuin silmä näkee.” Kokkaustaitojen on kehityttäväkin, ettei joudu huostaan otetuksi, lääkäri Kivinkinen ja poika kun ovat syystä huolissaan vanhan miehen pärjäämisestä ihan omin voimin. Mutta pian ruuan tuoksut houkuttelevat kuutisenkymmentä vuotta vihanpitoa pitäneen naapurinkin pistäytymään.

Jälleen Mielensäpahoittaja jurputtaa ja jupisee monesta nykyajan ilmiöstä, mutta alta pilkahtaa aina kuin huomaamatta ymmärtävä ja lämminsydäminen ihminen. Vaimo on jo huonossa kunnossa vuodeosastolla, mutta uskollisesti mies käy häntä koulutaksikyydillä katsomassa ja syöttämässäkin. Naapurissa on vaimona thainainen, jonka vanhus opastaa vaimonsa vanhoille marja- ja sienipaikoille. Naapurinmiehen suhtautumistapaa voi kuitenkin arvostella: ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Kolehmainen ei poimi marjoja eikä sieniä. Suuttui kamalasti, kun hänen metsiinsä tuli poimijoita Thaimaasta asti. Mutta siinä naapuri ei nähnyt mitään ongelmaa, että haki samasta maasta vaimon.” Muitakin oivalluksia nousee aiheesta: ”Sen verran ymmärsin, ettei marjanpoimiminen ole mitään verrattuna riisipellolla kykkimiseen. Hän myy marjat ja sienet torilla ja lähetti myyntirahat kotimaahan, vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Ihan oli samalla asialla kuin minun isoisoisoäitini Hilma, joka lähetti 1900-luvun vaihteessa Misikanissa ansaitsemansa dollarit kotiin.”

Aika monessa kohtaa Kyrö leikkaa yksityisestä huomiosta yleiseen, kuten tarinassa Kalan kylmäketju. Pihaan ajava kalanmyyjä myy Alaskassa pyydettyä kalaa. Tästäkös Mielensäpahoittaja hermostuu, vieressä kun on kalaisa järvi. Näitä ilmiöitä ihmettelee alla viisikymppinenkin eikä voi muuta kuin nyökytellä samanmielisyyttään.

Kyröllä on mainio kyky lohkaista vitsikkäästi mutta samalla hyvin eleettömästi ja hienovaraisesti. Välillä on pakko naurahtaa ääneenkin tämän kultaisen pässinpäävanhuksen toilailuille ja suorapuheisuudelle. ” Mistä semmoinen tulee, että spakuttia pitää syödä lusikalla ja haarukalla? Kyllä on lusikka kiisselille.”

Luin tämän kakkososan ihan kirjaversiona, vaikka kirjakaupassa oli saatavana äänikirjakin. Sekin pitää kyllä vielä kuunnella, sillä Antti Litjan loistava luenta antaa näihin vielä oman lisäsäväyksensä. Vaikka ei silti, kuulin Litjan lukevan nämä näinkin päässäni, niin vahvasti olen yhdistänyt alitajunnassani Litjan ja Mielensäpahoittajan. Kirjan puutteena on vain sisällysluettelo, jota ei ole. Sen tilalla on lopussa luettelo Tuomas Kyrön julkaisuista ja palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista. Kiva sekin, mutta kyllä ei korvaa sisällysluetteloa.

Kiva idea on myös kirjan keskellä oleva kuvaliite, jossa on joukko valokuvia. Niissä kuvataan vanhoja työtapoja, esimerkiksi sian lahtausta, ja vieressä on Mielensäpahoittajan kuvateksti. Mukana on myös esimerkiksi 70-luvulla muodissa olleita reseptikortteja. Muistatteko?

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY 2012. 130 s.

Muita blogiarvioita: Sanna.