Alex Capus: Léon ja Louise

Elämäni on oikein mukavaa, en ikävöi sinua, ymmärrätkö? Olet vain yksi niistä toteutumattomista unelmista, joita kannan mukanani: eihän minusta tullut myöskään kilpa-ajajaa eikä balettitanssijaa, en osaa piirtää enkä laulaa niin hyvin kuin toivoisin, enkä tule koskaan lukemaan Tšehovia venäjäksi. En ole enää aikoihin juuri murehtinut sitä, ettei jokainen unelma toteudu oikeassa elämässä; muutenhan kaikkea olisi tuota pikaa hiukan liikaa.

Vaikka kirjailija Alex Capus on sveitsiläis-ranskalainen ja kirjoittaa kirjansa saksaksi, on hänen ensimmäinen suomeksi ilmestynyt romaaninsa minusta perin juurin ranskalainen. Léon ja Louise perustuu kirjailijan oman isoisän tarinaan, mikä tekee siitä minun mielestäni entistäkin sydämeenkäyvemmän. Ihana kirja! Suosittelen tätä erittäin lämpimästi kesäiseen riippukeinuun vaahteran alle (jos plataaneja ei satu löytymään) tai rantakallioille. Hyväksi kyytipojaksi sopivat punaviini ja simpukat suoraan kattilasta nautittuina, patongin kera.

Léon ja Louise on romanttinen rakkausromaani, mutta ei kevyttä hömppää. Kohtalo leikkii henkilöiden kanssa julmasti, mutta elämä vie silti eteenpäin. Kirja kertoo myös sodasta, sillä henkilöt joutuvat molempien maailmansotien heittelemiksi. Sota todella on arvaamatonta ja absurdiakin eikä säästä ketään.

Tarina alkaa lopusta. Vietetään Léon De Gallin hautajaisia vuonna 1986 Notre-Damessa. Odottamatta paikalle saapuu iäkäs kaunotar, joka surevista sukulaisista piittaamatta kopistelee suoraan vainajan avoimen arkun ääreen, suutelee vainajaa otsalle ja painaa poskensa tämän poskea vasten kasvot kohti omaisia. Kohahdus käy läpi surevien. Pojanpoika alkaa muistella ja kertoa isoisänsä merkillistä tarinaa lukijalle.

De Gallien suku on omaperäistä ja varsin omapäistä joukkoa. Ensimmäisen maailmansodan lopulla Léon lopettaa lukion kesken lähinnä uhmatakseen isäänsä, joka aikoinaan on halunnut uhmata omaa isäänsä opiskelemalla latinan kielen opettajaksi. Léon lähetetään työvelvollisena etäiseen pikkukylään hoitamaan lennätinapulaisen virkaa. Pyörämatkalla palveluspaikkaansa Léon näkee tiellä ihanan neidon punapilkullisessa paitapuserossa. Nuorukainen rakastuu.

Rintaman äänet kuuluvat tyynellä ilmalla etäisesti pikkukylään, mutta muuten sota tuntuu olevan jossakin toisella planeetalla. Saksalaisten viimeinen ponnistus Pariisin valtaamiseksi koituu kuitenkin Léonin ja Louisen kohtaloksi. Heidän tiensä eroavat yli vuosikymmeneksi sodan ja pormestarin oikkujen tähden.

Kun parin tiet sattuman leikistä jälleen risteävät, on elämä kuljettanut kumpaakin melkoisen matkan eikä paluuta alkuun enää ole. Vuosikymmen myöhemmin puhkeaa uusi sota, joka kuljettaa Louisen merkilliseen asemapaikkaan. Léon joutuu perheineen kestämään Pariisin miehityksen vuodet. Saksalaiset näyttävät mahtinsa laittaessaan Léonin työtovereineen absurdiin urakkaan, josta ei ole ulospääsyä.

Kirja on jotenkin miellyttävän lämmintunnelmainen, eikä tarinassa ole katkeruuden häivää, vaikka välillä tapahtuu ikäviä ja kauheitakin asioita. Loppu on verrattoman kaunis ja vertauskuvallinen.

Vielä näyte kirjailijan humoristisen filosofisesta tyylistä:

Léon oli jo ottanut tyynesti vastaan tiedon, ettei tällä kertaa ollut luvassa eläimellistä himoa. Hänellä oli jo jonkin verran elämänkokemusta, ja viiden avioliittovuoden jälkeen hän tiesi, että naisen sielu on salaperäisellä tavalla yhteydessä tähtien ja vuoroveden liikkeisiin ja naiskehon sykleihin, kenties myös maanalaisiin laavavirtauksiin, muuttolintujen lentoreitteihin ja Ranskan valtionrautateiden aikatauluun, mahdollisesti jopa Bakun öljykenttien tuotantolukuihin , Amazon-virran kolobrien sydämen lyöntitaajuuksiin ja kaskelottien lauluun Antarktiksen ahtojään alla.

Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise)

Suom. Heli Naski. Atena 2012. 309 s.

Kauniin kannen on tehnyt Emmi Kyytsönen.

P.S. Vihdoinkin tämä hieno kirja on saanut lisää ainakin bligiarvioita. Leena Lumi on lukenut ja kirjoittanut jälleen kerran innoittuneesti tästä suloisesta teoksesta. Käykää lukemassa Leenan juttu ja lukekaa ihmeessä myös kirja!

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Veijariromaanin kirjoittaminen on varmasti yhtä lailla vaikeaa kuin hyvän huumorin tuottaminen ylipäätään. Eivätkä kaikki ymmärrä samanlaista huumoria, tuskin siis kaikki pitävät samoista veijariromaaneistakaan. Pidin enimmäkseen ruotsalaisen Jonas Jonassonin romaanista Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Löytyi silti tästäkin mutta.

Toisto ja liioittelu ovat huumorin peruselementtejä, ja niitä Jonasson viljelee ahkerasti. Ensinnäkin jo päähenkilö kirjan alussa täyttää ihan oikeasti sata vuotta mutta ei halua viettää syntymäpäiväänsä tylsän muodollisesti tai ainakaan ilman kunnon ryyppyä. Ainoa pelastus tuntuu olevan pako, ja niinpä Allan Karlsson, 100, kiipeää ulos vanhainkodin ikkunasta ja karkaa omille teilleen. Seuraa melkoinen seikkailu yhteensattumineen ja hauskoine ja jopa jännittävine käänteineen. Pahimmillaan Allan piilottelee sekä poliisilta että rikollisjärjestöltä saksanpaimenkoiran, elefantin, naisen ja parin miehen kanssa. Mitä siitä, että joukko kuin ohimennen pistää kylmäksi pari alamaailman hunsvottia. Onneksi ruumiista päästään kätevästi eroon.

Tarina on rytmitetty taitavasti siten, että aina välillä palataan muistelemaan Allanin menneisyyttä pikkulapsesta alkaen. Tarinan nykyhetki on keväällä 2005, joten Allan syntyi vuonna 1905. Pikkupoikana hän työskenteli räjähdetehtaalla ja oppi siellä kaiken räjähteistä. Aikanaan hän perusti oman räjähdefirman, mutta turhan innokkaat kokeilut johtivat vaikeuksiin. Allanin elämänvaiheet ovat absurdin mielikuvituksen tuotetta. Mies nyt vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja niin hän tutustuu mitä merkillisimpiin ihmisiin kenraali Fancosta presidentti Nixoniin ja kaikkiin mahdollisiin siinä välillä. Jonasson hyödyntää historiallisia tapahtumia ja paljastaa lukijalle, mitä ”oikeasti” tapahtuikaan. Miten vaikkapa Neuvostoliitto onnistui saamaan tietoonsa ydinpommin rakennusohjeet.

Allan on hyväntahtoinen ihminen, joka suuttuu ensimmäisen kerran vasta 99-vuotiaana. Hänen periaatteisiinsa kuuluu aina ajatella positiivisesti, joutuipa sitten vaikka Vladivostokiin vankileirille pakkotyöhön. ”Niin on kuin on, niin käy kuin käy.” Allan ei myöskään aja omaa etuaan, vaan on aina valmis auttamaan muita, vaikka hänen moraalikäsityksensä ei taida olla ihan samanlainen kuin keskivertokansalaisilla.

Tuskin kukaan tämän kirjan lukenut on voinut välttyä ajatukselta, että se muistuttaa kovasti Arto Paasilinnan tekstejä. Itse asiassa Jonasson viittaakin suoraan Paasilinnaan kirjan alussa. Mieleeni tuli myös Juhani Peltosen Elmo, eivätkä jotkut Veikko Huovisen kunnon irrottelutkaan ole tälle kirjalle kovin etäisiä verrokkeja. Kirjassa on monia hyviä oivalluksia maailman toisinaan järjettömästä menosta ja kummallisista säännöistä, joita ihmiset noudattavat. Miksi vanhainkodissa ei saa nauttia alkoholia? Koska alkoholi lisää kuolleisuutta…

Mutta se mutta. Liian pitkä! Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka kesto on 13 tuntia 15 minuuttia. Kirjassa on 384 sivua. Ainakin neljänneksen olisi voinut kevyesti lyhentää, ja tarina olisi vain parantunut. Oliko Allanin pakko ihan jokaiseen maailmanpolitiikan käännekohtaan sotkeutua 1900-luvulla? Vähempikin olisi ollut kyllin.

Äänikirjan lukee Kari Ketonen, josta pidän kovasti. Mahtoi muuten Ketonen muutaman kerran manata Allanin sukunimeä. Koettakaapas toistaa alituiseen sanaa Karlsson moitteettomasti artikuloiden!

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann)

Suom. Raija Rintamäki. WSOY:n äänikirja, 2012. Lukija Kari Ketonen. 11 cd:tä. 

P. D. James: Murhaajan mieli

Olen jo aiemmin hiemanvalaissut brittiläisen dekkarikuningattaren P. D.  Jamesin kirjailijanuraa ja Dalgliesh-sarjaa sekä omaa suhdettani Lady Jamesin tuotantoon. Nyt käsillä oleva Murhaajan mieli on uusvanhaa tuotantoa, sillä se on julkaistu jo vuonna 1964 mutta suomennettu vasta 2011.

Kyseessä on oikea arvoitusdekkarin perikuva. Ylikomisario Dalgliesh ei ole vielä tehnyt kovin mittavaa uraa, mutta on kuitenkin niittänyt mainetta nopeana ja tehokkaana poliisina. Tällä kertaa hänet hälytetään murhapaikalle kesken kustantajan kirjallisen illan (miehen runoteoksesta on juuri otettu neljäs painos). Poistuvan ylikomisarion perään jää haikeana katselemaan kaunis kustantamovirkailija.

Ruumis saadaan tässä dekkarissa kiitettävän ripeästi, sillä jo ensi sivuilla kokoontuu joukko yksityisen psykiatrisen avoklinikan henkilökuntaa pohjakerroksen arkistohuoneessa makaavan uhrin äärelle. Talon hallintopäällikkö Bolam on kolkattu ensin patsaalla tajuttomaksi ja sitten tapettu työntämällä taltta läpi sydämestä. Harvinaisen raakaa siis, mutta toisaalta myös siistiä, sillä verta ei ole valunut nimeksikään.

Pian käy selväksi, että murhaajan on ollut pakko olla joku talon väestä. Ihan suljetun huoneen arvoituksesta ei taida tiukan määritelmän mukaan olla kyse, mutta melkein. Samalla käy ilmi, että suurimmalla osalla paikalla olleista oli vähintäänkin kelvollinen motiivi murhata tiukasti taloa hallinnut vanhapiika. Tilaisuuskin tuntuu olleen lähes kaikilla.

Daögliesh ei vaivaudu paneutumaan juurikaan teknisiin todisteisiin. Sormenjälkijauhetta sentään pöllytellään, mutta tärkein tutkimusmenetelmä on asianosaisten puhuttaminen. Lukijalle tarjotaan välillä näkymiä myös muiden henkilöiden elämään, mutta sieltäkin tuntuun löytyvän vain lisää epäilyttävää aineistoa.

Herrasmiehen perikuvan lailla Dalgliesh siemailee teetä tärkeimpien todistajiensa kanssa, mutta tulosta syntyy silti. Loppuratkaisu on mukavan yllätyksellinen, vaikka toimintaa ei juurikaan tule edes kriittisillä hetkillä. En osannut arvata murhaajaa oikein, tälläkään kertaa.

Mielenkiintoista tässä kirjassa on ajankuva. 1960-luvun Lontoo on rauhallinen ja työtahti verkkainen. Mutta jos tämä ei olisi P. D. Jamesin kirja, olisi se todennäköisesti jäänyt kokonaan lainaamatta tai ainakin kesken, sillä rehellisesti on sanottava, että keskivaiheilla oli aika pitkäpiimäistä jahnaamista. Jamesin vahvuudet kuitenkin tässä selvästi näkyvät, eli arvoituksen taitava sommittelu, ihmiskuvaus (vaikkakin paikoin aika stereotyypittelevä) ja tekojen perustelu. Lisäksi runoileva ylikomisario on kiinnostava päähenkilö.

P. D. James: Murhaajan mieli (A Mind to Murder)

Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2011. 271 s.

Pakko vielä lisätä, että osa tuota kehumaani 60-luvun ajankuvaa ovat myös klinikan tarjoamat LSD-hoidot, joiden tarkoitus on vapauttaa potilas alitajuisista estoista...

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Brittidekkarit ovat olleet aina suosikkejani sekä kirjoina että tv-sarjoina ja -elokuvina. Britit yleensä panostavat kunnolla kirjojen pohjalta tehtyihin sarjoihin niin käsikirjoituksen kuin näyttelijöidenkin osalta, ja tuloksena on useimmiten nautittavaa murhaviihdettä. Parhaillaan Yle 1 hemmottelee dekkarifaneja esittämällä uusia jaksoja Komisario Lewisista, joka on spinoff Colin Dexterin Komisario Morse -dekkareista tehdystä hienosta sarjasta. Kaikki Morsetkaan eivät perustuneet Dexterin kirjoihin, vaan sarjaa varten käsikirjoitettiin lisäjaksoja. Kun Morsea legendaarisesti näytellyt John Thaw kuoli, ei Morsekaan enää voinut jatkua. Onneksi kuitenkin keksittiin ylentää Morsen ylikonstaapeli komisarioksi, ja hienoissa Oxfordin maisemissa murhataan edelleen. Ikisuosikkini on ollut Lewisin roolissa koko ajan näytellyt lutuinen Kevin Whately, mutta uudeksi suosikiksi on noussut myös karismaattinen Laurence Fox, nuori taitava näyttelijä. Komisario Lewisin jaksoja esitetään tällä erää Suomen televisiossa neljä jaksoa, joista kaksi on jo tullut. Esitysaika on la klo 21.15, ja jaksot ovat puolentoista tunnin mittaisia.

Kun Lewis kesäkuun alussa päättyy, sen tilalla jatkaa uusi brittidekkarisarja, jonka päähenkilö on northumberlandilainen komisario Vera Stanhope. Nelikymppinen, erakoituva ja kirjassa muhkean ylipainoinen sekä alkoholiongelmainen komisario on kirjailija Ann Cleevesin luomus. Pohjois-Englannissa lähellä Skotlannin rajaa asuva kirjailija on julkaissut 1980-luvulta lähtien yhteensä parisenkymmentä kirjaa. Suomennettu on toistaiseksi viisi, eli ns. Shetlanti-sarjan neljä dekkaria ja Vera-sarjasta yksi, sarjan kolmas osa Kuolonkukkia. Vera Stanhopesta kertovan toistaiseksi viisiosaisen sarjan kääntäminen on siis aloitettu epäloogisesti keskeltä. Syynä lienee se, että kesäkuussa tv:stä alkava sarja alkaa jaksolla, joka perustuu tähän kolmanteen osaan. Silti harmi, ettei sarjaa ole suomennettu järjestyksessä,  mutta toivottavasti kaikki osat kuitenkin aikanaan käännetään.

Shetlanti-sarja kiinnostaa minua kovasti eksoottisen tapahtumapaikkansa ansiosta. Poliisina sarjassa on syntyperäinen shetlantilainen Jimmy Perez, joka on palannut juurilleen leskimiehenä. Kirjailijan nettisivujen mukaan BBC on tekemässä näistäkin kirjoista tv-sarjaa.

Kuolonkukkia alkaa dramaattisesti. Yksinhuoltajaäiti Julie on pitkästä aikaa käynyt ulkona ja tavannut kiinnostavan miehen. Humala kuitenkin haihtuu Julien päästä kertaiskulla, kun hän löytää teini-ikäisen poikansa Luken murhattuna perheen kylpyammeesta. Kylpyvesi on hajustettu ja lisäksi näyttävästi koristeltu luonnonkukilla. Poliisi on ymmällään. Miksi kukaan haluaisin murhata Luken, harmittoman ja masentuneen, hieman hitaan kaverin? Entä miten murhaaja onnistui teossaan, vaikka Luken sisko Laura nukkui viereisessä huoneessa?

Pian saadaan toinen uhri, kun läheisessä kylässä makaa ruumis vuoroveden paljastamassa altaassa näyttävästi esille asteltuna ja kukilla koristeltuna. Ruumiin löytävät Felicity ja Peter Calvert kolmen vieraansa kanssa. On ollut tarkoitus juhlia Peterin syntymäpäiviä perinteisesti vierailemalla majakalla ennen illallista. Peter on arvostettu ja tärkeilevä luonnontutkija ja yliopiston professori. Paikalla olleita kolmea hieman nuorempaa miestä ja Peteriä yhdistää intohimo lintujentarkkailuun. Myös Vera Stanhopen isä on aikoinaan ollut kiinnostunut linnuista, joskaan hän ei ole piitannut laista, joka kielsi harvinaisuuksien pyydystämisen ja munien keräilyn.

Vera ja hänen alaisensa polkevat pitkään tutkimuksissa lähes paikoillaan. Uhreja ei tunnu yhdistävän oikein mikään. Sitkeä työ kuitenkin alkaa tuottaa tulosta, ja lähes jokaisen tarinan henkilön takaa alkaa paljastua kätkettyjä salaisuuksia. Piinallisesti poliisikin harhautuu ennen loppuhuipennusta, ja lukijaa viedään kyllä ihan miten halutaan. Kuolonkukkia on hyvä sekoitus perinteistä arvoitusdekkaria, poliisiromaania ja psykologista trilleriä. Väkivallalla ei mässäillä, mutta toimintaa kuitenkin on riittävästi. Pohjustus on myös huolellista. Näkökulmat vaihtelevat lähinnä tarinan naisissa: Julie, Felicity ja Vera ovat keskeiset äänet. Murhaajaa en arvannut, vaikka lähelle kyllä!

Vera Stanhope on mielenkiintoinen persoonallisuus, ja selvästikin sarjaa alusta seurannut lukija tietäisi hänestä enemmän kuin tästä kolmannesta mukaan hyppäävä. Sarjamaisuus on kuitenkin Cleevesillä hyvin hyppysissä, joten mukana pysyy kyllä loistavasti, vaikkei ihan kaikkea tiedäkään. Verasta ei ole ihan helppo pitää, mutta hän saa monet rikostarinan henkilöt luottamaan itseensä. Alaiset hän pitää rautaisessa kurissa, eikä hänellä ainakaan tässä kirjassa ole niskoillaan hankalaa esimiestä.

Suomennoksen kannen kuvassa näkyvät tv-sarjan näyttelijät Brenda Blethyn ja arvatenkin David Leon, joka näyttelee Veran suosikkialaista Joe Ashworthia. Brenda ei ole lainkaan muhkea ulkonäöltään kuten kirjassa, mutta ainakin karismaa kehutaan eri lähteissä. Sarjaa ryydittänevät myös upeat maisemat.

Ann Cleeves: Kuolonkukkia (Hidden Dephts)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2012. 347 s.

Aiemmat suomennokset, kaikki Kariston julkaisemia:

Musta kuin yö, 2007

Valoisat illat, 2008

Punaista tomua, 2009

Sininen sarastus, 2010

Traumaattisia lukukokemuksia?

Jenni kyselee Lilyssä Koko lailla kirjallisesti -blogissaan, voiko kirjasta lukea vain alun ja lopun. Tietysti voi, mutta osallistukaa toki keskusteluun tuolla Jennin blogissa. Yhdestä kirjoituksen synnyttämästä kommenttikeskustelun puheenvuorosta poimin tiedon, että Jennille oli ollut traumaattinen lukukokemus, kun yliopistolla oli joutunut pakkolukemaan Volter Kilven teoksen Antonius. Urhea Jenni oli kuitenkin jättänyt trauman taakseen ja lukenut kulttiteoksen Alastalon salissa. Hattua pitää nostaa!

Tämä jäi kuitenkin askarruttamaan jälleen mieltäni. Millainen kirja aiheuttaa traumaattisen lukukokemuksen? Onko minulla lukutraumoja? Kuinka paljon niitä tahtomattani aiheutan?

Koulussahan näitä pakkoluettamisesta syntyviä traumoja aiheutetaan. Tarkoitus ei ole, mutta kuitenkin näin käy. Vaikka kuinka itse rakastaa kirjoja ja kirjallisuutta ja sydämestään toivoo, että saa oppilaatkin houkuteltua kirjojen pariin mielikuvituksen ihmeelliseen maailmaan, joutuu tekemään useinkin ratkaisuja, jotka sisimmässään tietää vääriksi. Koulussa kun aikaa ja resursseja on vähän ja tavoitteita ja vaatimuksia yhä lisää. Opetussuunnitelman kirjain pitää jollakin tavoin koettaa täyttää, ja taas syntyy uusia traumoja. Mutta en nyt lähde tätä puolta asiasta vatvomaan tässä enempää. Saatte toki kommentoida ja avautua kouluaikaisista traumoista, mutta en ota kantaakseni kaikkien nykyisten ja entisten ammattitoverieni syntejä!

Itsekään en syttynyt kouluaikana käsitellyistä Kalevalasta tai Seitsemästä veljeksestä, joista toinen sitten oli aikanaan graduni pohjana (ja luin sen melkoisen tarkkaan) ja toisesta on vuosien varrella tullut yksi rakkaimmista kirjoistani. Vaikka kipinä ei syttynyt, ei siis tullut traumaakaan. Onneksi.

Sen sijaan traumaattinen lukukokemus tuli minullekin yliopiston tenttejä varten pakkoluetusta Marko Tapion kirjasta Aapo Heiskasen viikatetanssi. Vieläkin kylmä hiki nousee pintaan! Hui kamala! Olosuhteethan tässäkin olivat syyllisiä. Kuvitelkaa mielessänne nuori, innokas kirjallisuudenopiskelija, joka on elämänsä harrastanut intohimoisesti lukemista. Unelma on alkanut käydä toteen: kaunokirjallisuuden lukeminen ei olekaan ajanhukkaa, vaan sitä on suorastaan pakko tehdä päästäkseen opinnoissa eteenpäin. Kotimaisen kirjallisuuden approon kuului muhkea kirjatentti, jossa oli paljon klassikkoja. Ihanaa! Alku sujui hyvin. Mutta sitten lukuvuoroon tuli tämä teos. En ymmärtänyt siitä mitään, vaikka kuinka koetin. Meni viheltäen yli hilseen koko matkalta. Sitkeästi puursin loppuun asti, koska kuvittelin, että kaikki tenttikirjat oli oikeasti luettava. Mitään muuta ei kirjasta jäänyt mieleen kuin turhauma, jonka se synnytti. Onneksi sentään pääsin tämän yli ja pystyin jatkamaan opintoja. Tajusin myös, että ihan kaikkea ei ole niin kauhean tunnollisesti pakko aina tehdä…

Mitkä ovat sinun lukutraumojasi? Mitkä kirjat roikkuvat loputtomiin keskeneräisinä?

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Suomessa koettiinkin 1867-68 talvella 1600-luvun lopun suurten nälkävuosien jälkeen pahin nälänhätä, joka jäi Euroopan viimeiseksi rauhanaikaiseksi suurten mittojen väestökatastrofiksi. --- Vaihtoehtona oli vain kerjuulle lähtö, mutta kerjäläisiä oli niin paljon, että liikkeellä oli oltava koko ajan. --- Kulkutaudit levisivät nälän heikentämien kerjäläisjoukkojen välityksellä, ja nälkään sekä tauteihin kuoli talven aikana yli satatuhatta henkeä. Näin kuvailee suurten nälkävuosien tilannetta Suomen historian pikkujättiläinen vuonna 1987. Tietokirjassa esitellään kylmiä lukuja ja faktoja, jotka kyllä jo sinänsä järkyttävät, mutta jäävät kuitenkin etäisiksi, numeroiksi. Satatuhatta suomalaista kuolee nälkään ja tauteihin rauhanajan olosuhteissa. Nykyihmisen on yltäkylläisyyden keskellä mahdoton tajuta, millaisia kärsimyksiä nuo luvut oikein pitävät sisällään. Millaista on ollut, kun ruokaa ei yksinkertaisesti ole ollut, ei vaikka olisi ollutkin jotain, millä ostaa. Varastamalla ja ryöstämälläkään ei ruokaa saanut kuin ehkä hetkeksi. Jos ei nääntynyt suoranaiseen nälkään, vei tauti, johon ei lääkettä tai hoitoa ollut keksittykään. Tuskallisen tien päässä odotti nimetön joukkohauta.

Tietokirjallisuus ei voi pureutua yksittäisten ihmisten kohtaloihin, mutta onneksi sen puutteen voi paikata kaunokirjallisuudessa. Kun kevättalvella törmäsin ensimmäisiin Aki Ollikaisen Nälkävuoden esittelyihin ja arvioihin, päätin heti lisätä sen luettavien listani alkupäähän. Kuulostipa mielenkiintoiselta aihevalinnalta! Monien muiden tavoin ällistyin sitä, että Suomen historian näin merkittävästä vaiheesta on kirjoitettu niin vähän kaunokirjallisuudessa. Mistäköhän tämä johtuu? Dramatiikkaa kun aiheesta ei valitettavasti ainakaan puutu, ajatteleepa nälkäkatastrofia sitten kansalaisten tai kansakunnan kannalta.

Nälkävuosi on toimittajana työskentelevän Ollikaisen esikoisromaani, ja varsin kypsä sellaiseksi. Tästä varmasti kuullaan vielä, kun vuoden parhaita esikoisia taas palkitaan. Kannattaa nimi painaa muutenkin mieleen. Ajallisesti teos sijoittuu juuri nälkävuosien pahimpaan talveen lokakuusta 1867 seuraavaan kevääseen. Tarkastelupisteitä on useita. Helsingissä näkökulma on Renqvistien veljeksissä, joista Lars on apulaiskamreeri ja Teo lääkäri. Nälänhätä ei suoranaisesti vaikuta näiden parempiosaisten elämään, mutta välttyä siltä ei voi kukaan. Teosta Ollikainen ei anna kovin imartelevaa kuvaa, ja häneen tutustaankin punavuorelaisen bordellin takakamarissa, jossa hän valittaa rakkauttaan ruotsalaiselle prostituoidulle. Pahempaa seuraa vielä, kun hän käy tekemässä tarkastuksen ystävänsä sukulaistytölle. Mies haluaa tietää, onko hänen hoiviinsa uskotulla tytöllä sukupuolitauteja.

Toinen näkökulma tulee tarinaan torpparipariskunnasta Juhanista ja Marjasta, jotka yrittävät selviytyä puutteen keskellä pienten lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa. Aikaisin saapunut syksy on murskannut kaikki satotoiveet, ja järvestä saadut hauetkin ovat surkean laihoja. Ei hyvältä näytä. Myöhemmin kurjuutta tarkastellaan myös lapsen silmin Mataleenan kautta. Tässä Ollikainen onnistuu erinomaisen koskettavasti.

Kolmas tarkastelukulma on senaattori, joka koettaa ratkaista maan asioita parhaaksi katsomallaan tavalla. Senaattori on tietysti J. V. Snellman, vaikka nimeä ei suoraan taideta mainitakaan. Snellman nautti suurta arvostusta 1860-luvun alussa ja syystä. Hän ajoi määrätietoisesti läpi uudistuksia autonomisen Suomen kehittämiseksi tsaari Aleksanteri II:n hallituskauden alussa. Valtiopäivätoiminta aloitettiin uudelleen, suomen kieli sai virallisen aseman ja Suomi sai oman valuutan. Kaikissa näissä uudistuksissa Snellmanilla oli merkittävä vaikutus. Mutta nälkävuodet olivat ongelma, jota hän ei pystynyt hoitamaan oikein, ainakaan näin jälkiviisaasti arvioiden. Snellmanin ja aikalaisten filosofian mukaan valtio ei ollut olemassa kansalaisia varten vaan päinvastoin. Niinpä ajatus ruoan hankkimisesta velaksi ja jakamisesta ilmaiseksi kansalaisille oli näille valtiomiehille täysin mahdoton ajatus. Valtion taloutta ei saanut ajaa karille tällaisesta syystä. Snellman toimi valtionvaraintoimituskunnan päällikkönä, joten hänen sanansa oli ratkaisevassa asemassa, kun asiasta päätettiin. Syksyllä 1867 Snellman lopulta taipui kalliin lainan ottoon ruoan hankintaa varten, mutta päätös tuli liian myöhään. Ankara talvi katkaisi huoltoreitin Euroopasta, eikä apua saatu ajoissa perille. Ollikainen antaa Snellmanista kahtalaisen kuvan. Toisaalta senaattori jääräpäisesti pitää kiinni kannastaan ja katsoo olevansa oikeassa. Kuitenkin äärimmäinen hätä on herättänyt miehen henkilökohtaisten menetysten muiston katkerana eloon, ja kirjan lopussa pilkahtaa jo katumuskin.

Traagisin ja kauhein kohtalo on tietysti torppariperheellä, sillä vaikka kato ja puute koskettivat kaikkia, ankarimmin ne koettelivat kaikkein avuttomimpia, kuten aina. Tammikuussa ruoka on lopussa ja Juhani kuolemansairas. Marjan on tehtävä äärimmäisiä ratkaisuja. Mierontiellä Marja ja lapset kohtaavat niin hyviä kuin pahojakin ihmisiä. Ankarat olosuhteet kuorivat ihmisistä nopeasti sivistyksen pintakiillon ja selviytyäkseen on kovetettava itsensä. Liikkeellä olevia kohdellaan raa’asti, kuin syy vaikeuksiin olisi heidän. Toisaalta helläsydämisyyskin voi koitua kohtaloksi, kuten käy pienen Mataleenan. Täydelliseen epätoivoon Ollikainen ei kuitenkaan lukijaa jätä, vaan pieni auringonpaisteen kaistale näyttäisi lopussa jo pilkahtavan.

Nälkävuosi on jälleen väljästi taitettu pienoisromaani, joten miten mahtaakaan voida nykykirjallisuutta vaivaava mammuttitauti? Ollikaisen kerronta on vähäeleistä ja napakkaa, kieli soljuvaa, mietittyä. Nautin Nälkävuodesta, vaikka tarina onkin kauhea. Historiallinen totuus tarinan taustalla tekee siitä vieläkin kauheamman.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala 2012. 139 s.

Muiden kirjablogien tunnelmia: Karoliinan odotushorisontissa oli ehkä hieman liikaa painolastia, mutta kyllä häntäkin kylmäsi epilogi kuten minuakin. Noora liikuttui kirjasta. Jaana vaikuttui ja listaa lisää muita blogiarvioita.

Anja Snellman: Ivana B.

Sonja O. kävi täällä. WSOY, 1981. 

Tushka. WSOY, 1983. 

Kultasuu. WSOY, 1985.

Pimeää vain meidän silmillemme.  WSOY, 1987.

Kiinalainen kesä. WSOY, 1989. 

Kaipauksen ja energian lapset. WSOY, 1991. 

Ihon aika. WSOY, 1993. 

Pelon maantiede. WSOY, 1995. 

Syysprinssi. WSOY, 1996. 

Arabian Lauri. WSOY, 1997. 

Side. WSOY, 1998. 

Paratiisin kartta. Otava, 1999. 

Aura. Otava, 2000. 

Safari Club. Otava, 2001. 

Äiti ja koira. Otava, 2002. 

Lyhytsiipiset. Otava, 2003. 

Saa kirjoittaa. Otava, 2004. 

Rakkauden maanosat. Otava, 2005. 

Harry H. Otava, 2007. 

Lemmikkikaupan tytöt. Otava, 2007. 

Parvekejumalat. Otava, 2010. 

Öisin olemme samanlaisia. Siltala, 2011. 

Ivana B. Siltala, 2012. 

Anja Snellmanin kirjallinen ura on ollut pitkä ja ajoittain varsin puhuttavakin. Jo esikoisromaani Sonja O. räjäytti senaikaisen kirjallisen maailman. Onhan se melkoinen vieläkin, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Itse luin sen pari vuotta ilmestymisen jälkeen, nuorena suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana. Vieläkin muistan, missä kirjaa luin. Olen tuohon yllä olevaan listaan tummentanut kirjat, jotka olen hänen tuotannostaan lukenut. Kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, enkä ole pysynyt ihan tahdissa mukana. Kultasuusta muistan, että se on kirjoitettu kokonaan slangilla, eräänlainen kokeilu siis, kuten muistelen kirjailijan joskus itse sitä luonnehtineen.

Olen lukenut myös joko Siteen tai Auran, mutta en muista kumman. Safari Club sai minut kuitenkin uudelleen kiinnostumaan Snellmanin kirjoista. Sen juoni ja väkivaltakuvaukset ovat syöpyneet mieleeni painostavana tunnelmana. Kirjan lukevat silloin tällöin jotkut oppilaani, ja useimmat vaikuttuvat. Teho on siis edelleen tallella. Snellmanin periaate tuntuu olevan sama kuin Kari Hotakaisellakin, eli että ei koskaan pidä kirjoittaa kahta samankaltaista kirjaa. Viimeisin lukemani Snellmanin teos ennen tätä uutukaista Ivana B.:tä on Parvekejumalat, josta pidin kovasti. Jälleen yllätyin, kuinka erilainen tämä kirja oli aiempiin teoksiin verrattuna.

Läikät ovat kontaktimuovin
alle jääneitä ilmakuplia.

Ivana B. on hyvin väljästi taitettunakin vain 116-sivuinen, joten sen voinee laskea pienoisromaaniksi. Tosin ihan viime sivuille asti ajattelin, ettei kyseessä ole romaani vaan jonkinlainen fiktiivinen pamfletti. Mutta ei tarinankertoja ole malttanut jättää kunnon loppukäännettä väliin. Loppu on nimittäin kaikesta pohjustuksesta huolimatta ainakin minusta melkoisen yllättävä.

Snellman tarttuu usein hyvin päivänpolttaviin aiheisiin ja käyttää niitä teostensa materiaaleina. Niin tälläkin kertaa. Ivana B. on nimittäin eräänlainen virtuaalinen wannabe-kirjailija, joka on ennen esikoiskirjansa julkaisemista aloittanut näkyvän julkisuuskampanjoinnin netissä ja sitten myös muussa mediassa. Kirjan ääni, minä, on kaikessa tuoreen pintaliitäjäkirjailijattaren vastakohta: myöhäisessä keski-iässä oleva pitkän linjan ei-niin-näyttävä kirjailija, joka joutuu syömään rauhoittavia ennen julkisia esiintymisiä ja joka kirjoittaa hitaasti ja hioen huonosti myyviä laatukirjoja. Nuori komeetta on jostain syystä valinnut kirjan minän silmätikukseen, jota on mukava tölviä ja näykkiä supersuositussa blogissa ja Facebooksivuilla. Eikä sekään vielä riitä, vaan Ivana B. lähettää kertojalle myös henkilökohtaista vihapostia. Minän mielenterveys alkaa olla vaakalaudalla, ja niinpä hän onkin kääntynyt terapeutin puoleen. Kirja koostuu minän viesteistä ja muisteluista, jotka on osoitettu lyhytterapeutti Parantaiselle. Tunnelma on aika ahdistava. Aika usein piti myös muistuttaa mieleen, että kertoja ei ole sama kuin kirjailija itse, vaikka jotkut asiat varmasti sopivat Snellmaniin itseensäkin.

Äiti on opettanut kertojalle, että itsestä ei pidä tehdä numeroa. Jos on syytä huomata, antaa toisten huomata itse. Muu on noloa. Ivana B.:n ajatusmaailma on täysin vastakkainen. Juuri huomiota pitää herättää, kaikin keinoin, vain lopputulos on tärkeää. Snellman on yhdistänyt tähän tyrkkykirjailijaan monia aikamme julkisuudessa pörrääviä henkilöitä, joista osa on ihan tunnistettavia kirjailijoitakin (jopa pikkuisen ilkeästi). Liioittelua on tietysti muutenkin käytetty tehokeinona, mutta silti tulos on varsin pelottava. Ei oikeastaan ole ollenkaan vaikea uskoa, että ihan oikea Ivana B. on jo syntynyt.

Pelottavan tarkkaa ajankuvaa ja analyysia kirjailijuuden muutoksesta ja julkisuudesta, medialisoitumisesta siis kaiken kaikkiaan. Pidin myös Snellmanin tutusta tavasta käyttää kieltä, tehdä sen avulla havaintoja muuttuvasta maailmasta. Silti tästä kirjasta jäi välityön maku. Jotakin isompaa on varmasti tekeillä, mutta nämäkin asiat oli saatava ulos. Hyvä niin, kyllä tämä oli ravisteleva kokemus kirjamaailmaa ja blogeja ynnä muuta somea seuraavalle ja siinä vähän mukanakin sorkkivalle lukijalle.

”Ei siis enää vakavailmeisiä, hikisiä, täriseviä, angstisia, kirjakieltä hitaasti pupeltavia ressukoita, joita on mahdotonta messuilla ja kirjakauppakohtaamisissa haastatella, vaan puheliaita, rentoja tyyppejä jotka näyttävät hyviltä myös kuvissa. Ja jotka ovat ankarasti miettineet mitä laittaa päälle. Ei lukupiirejä, vaan pukupiirejä, kuten Ivana B. blogissaan kirjoittaa.”

Anja Snellaman: Ivana B.

Siltala 2012. 166 s.

Damian Dibben: Historian vartijat I

Hyvän ja pahan taistelua, outo salaseura, aikamatkailua, vauhtia ja jännitystä sekä kunnon kauhallinen huumoria. Tällä reseptillä on lontoolainen käsikirjoittaja Damian Dibben lähtenyt rakentamaan uutta nuortenfantasiasarjaa Historian vartijat. Aloitusosa, joka on Dibbenin esikoisromaani, on saanut suomenkielisen nimen Myrsky nousee, ja varsin sateisissa oloissa tavataankin sankari kirjan alkusivuilla. Viisitoistavuotias Jake Djones (äännetään kuten Jones) siepataan matkallaan koulusta kotiin kesken ennen näkemättömän ukkosmyrskyn.

Jake huomaa pian, että sieppaajat eivät halua hänelle pahaa. Häntä kuitenkin tarvitaan avuksi operaatiossa, jonka yksi päämäärä on löytää hänen omat historiaan kadonneet vanhempansa. Lukija on lähes yhtä ällistynyt kuin Jake tarinan nopeista käänteistä. Jake on luullut koko ikänsä olevansa vain tavallinen poika, mutta nyt hän paljastuukin huipputason aikamatkaajaksi synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi. Vanhemmatkaan eivät ole oikeasti kylpyhuonekalustemessuilla, vaan entisiä Historian vartijoiden agentteja, jotka ovat palanneet tosi toimiin löytääkseen vihjeitä kadonneesta vanhemmasta pojastaan.

Aikamatkailu tapahtuu erikoisen atomiumin avulla. Historian vartijoiden Nollapisteeksi kutsuma päämaja sijaitsee 1820-luvulla Ranskan rannikkovesien oudolla saarella. Nopeassa tahdissa esitellään koko joukko henkilöitä. Jake saa mukaansa persoonallisen Rose-tätinsä, joka paljastuu myös jo eläkkeelle siirtyneeksi seikkailijaksi eli agentiksi. Parhaat agentit ovat rohkeimmillaan teini-iässä, joten Jaken kumppanitkin on ovat nuoria. Adoptiosisarukset  keikari Nathan ja lumoava Topaz sekä hajamielistä professoria muistuttava herkkusuu Charlie papukaijoineen lähetään tuota pikaa ratkomaan Jaken kanssa vuoden 1506 Venetsiassa kadonneitten Djonesien arvoitusta.

Maailman historiaa uhkaa pelottava prinssi Zeldt, pahuuden perikuva. Agentit törmäävätkin Zeldtin sotilaisiin heti Venetsian satamassa ja varsinainen seikkailu käynnistyy. Koska kyseessä on sarjan aloitusosa, välitön vaara saadaan torjuttua mutta varsinainen tarina vasta käynnistyy ja ongelmat kasautuvat kohti loppua. Seuraava osa sarjasta ilmestyy syksyllä, joten suomennosta voidaan odottaa vuoden kuluttua.

En todellakaan kuulu kirjan kohdeyleisöön, joksi arvioisin 10-14-vuotiaat lukijat. Tarinaa kirjoitettaessa on varmasti ajateltu erityisesti poikia, mutta silti uskoisin, että kirja löytää enemmän lukijoita naispuolisista nuorista. Saatan tietysti olla väärässä. Seikkailukeskeinen tarina etenee hengästyttävällä vauhdilla, eikä ympäristön ja tapahtumapaikkojen kuvailuun, yksityiskohtiin ja tunnelmiin ole juurikaan panostettu. Vaikutelma elokuvallisuudesta on vahva. Tarinan voisi melkein sellaisenaan siirtää valkokankaalle tai televisioon sen kummemmin muokkailematta, sillä mihinkään henkilöiden sisäisiin maailmoihin tai syvällisyyteen ei ole aikaa. Tunnelmia ja fantasian perinteeseen kuuluvaa oman maailman luomisen perusteellisuutta jäinkin kaipaamaan.

Minuun ei myöskään oikein purrut kirjassa runsaanlaisesti viljelty (teini)huumori. Kuoleman kidassakaan ei Nathan malta olla huolehtimatta komeasta ulkonäöstään, ja leikkisäksi tarkoitettu sanailu saa aina sijansa, onpa kuinka jännittävästä toimintakohtauksesta tahansa kyse. Erityisesti tämän humoristisuuden takia arvelen olevani väärä lukija tälle sarjalle. Mutkia oiotaan myös surutta, milloin se on juonenkuljetuksen kannalta avuksi, ja niin on usein. Joukko teinejä matkustaa vaivatta halki renessanssin ajan Euroopan, eikä tunnu missään. Kuitenkin prinssi Zeldt kätyreineen edustaa varsin iljettävää pahuutta. Valitettavasti tämä pahuus kaiken lisäksi tuntuu majailevan Saksassa pohjoismaisista sukujuuristaan huolimatta, eikä esimerkiksi venäläisistäkään anneta kovin mairittelevaa kuvaa. Näitä nationalistisia viittauksia en kaipaa nuortenkirjoihin, sen verran tosikko olen.

Sarjan aloitusosaa on jo käännetty monille kielille ja sitä on julkaistu eri maissa. Menestysformaatista siis lienee kysymys. Jos nuoret tätä innostuvat lukemaan, niin onhan se hieno asia. Voi aikansa turhemminkin käyttää. Silti olen aika vakuuttunut, että minun matkani historian vaaroissa Jaken kanssa päättyivät tähän avaukseen.

Damian Dibben: Historian vartijat – Myrsky nousee (The History Keepers)

Suom. Maria Erämaja. Gummerus 2012. 324 s. Kansi Tuomo Parikka.

Kirjan ja kirjailijan verkkosivut. Kirjan on blogissaan Luettuja maailmoja esitellyt myös Kata.

P.S. Salla kiinnitti Milla Keräsen Sisilian ruusua arvioidessaan huomiota pikku lipsahdukseen, kun Sisiliassa 1200-luvulla oli heinäpaaleja. Ehkäpä italialaiset ovat olleet aikaansa edellä paalaustekniikassa, sillä Jakekin törmää heinäpaaleihin vuonna 1506!

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Taas kirja, jota kuunnellessani ajattelin moneen kertaan, etten ymmärrä sen tarkoitusta tai ainakin jotain menee pahasti ohitseni. Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli rumankaunis ja vaikuttava lukukokemus, vaikka oma yleissivistykseni ja elämänkokemukseni eivät ihan sen tasolle yltäneetkään. Siitä, miten kirjaa olisi pitänyt tai voinut tulkita, keskustellaan edelleen alempana. Itse kuuntelin sen lähinnä matkakuvauksena niin paikassa kuin ajassakin.

Heti Hytin jälkeen kuunneltavien äänikirjojen pinosta valikoitui työmatkoja siivittämään Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho. Hyvät hyssykät sentään! En ole mielestäni ihan kaikkein kaunosieluisimpia enkä ainakaan mikään eteerinen runotyttö, mutta silti tyrmistyin Sinervon kielenkäyttöä ja aihevalintaa. Heti aluksi tavataan päähenkilö, nelikymppinen keskiluokkainen rouvasihminen ja äiti pesemässä paikkojaan itseään puolta nuoremman rakastajan opiskelijaboksin vessanpöntöllä. Sitten vielä naidaan nelinkontin sohvapöydällä naisen lukiessa samalla romaania. Nuori mies on alkanut käydä liian tuttavalliseksi ja nainen päättää lopettaa suhteen. Harmi vain, että nuorukaisella on poikkeuksellisen kookas kalu, vaikkei hän sitä aina niin taitavasti käyttele kuin nainen haluaisi.

Nainen eli Mette on entinen kirjallisuudentutkija, joka on jättänyt akateemisen maailman taakseen voidakseen keskittyä Ikuisuusprojektiinsa, kuten hän sitä itse kutsuu. Mette on päätellyt, että elämästä voi selvitä tekemättä itsemurhaa vain nostamalla kelvottomuuden alttarille palvottavaksi. Niinpä hän päättää ryhtyä toteuttamaan eksistenssin estetiikkaa irtoseksin alueella, luomalla itselleen eroottisen karriäärin. Näin hän ainakin itselleen perustelee seksiaddiktiotaan.

Sinervo käyttää kautta koko kirjan todella roisia kieltä, enkä oikein osannut nähdä siinä kauneutta kuten Liksomin tekstissä. Taitava kirjoittaja Sinervokin tämän yhden kirjan perusteella kuitenkin on. Groteski ja irvokas tarina kaikesta huolimatta pakotti kuuntelemaan itsensä loppuun. Tarinassa on monta tahoa, ja myös näkökulmia on vaihdeltu. Paitsi Metten näkökulmasta tarinaa valotetaan ainakin Oton (isokaluinen rakastaja), Meten aviomiehen Eeron, heidän murrosikäisen tyttärensä Petran ja tämän ystävän Emman kautta. Hyvässä kirjassa on mukana myös murha, niin tässäkin. Mutta siinä vaiheessa kun pikkuruinen neitsyt Maria istahtaa alasti Oton korvalehdelle kirkossa ja alkaa puhua, putosin kyllä kärryiltä. Omatuntohan se tietysti (?) on, mutta silti.

Keskeinen henkilö tarinassa on myös kuvitteellinen kirjailija Lilian Schubald, josta Mette on tehnyt väitöskirjansa. Mette uppoutui väitöskirjaansa todellisen työnarkomaanin lailla. Hän uurasti viisi vuotta. Ironista kyllä, ranskankielisen lopputuloksen on lukenut vain viisi ihmistä…Samalla antaumuksella Mette siis heittäytyy luomaan eroottista uraansa. Hän etsii anonyymia seksiseuraa netistä, ja sieltähän sitä löytyy. Kiinnijäämisen vaara tuntuu vain lisäävän aktien kiihottavuutta. Mutta vaaratonta tämä seksihurjastelu ei ole, sen Mettekin joutuu huomaamaan. Oton asunnosta on suora näkymä vastapäisen kerrostalon asuntoon, jossa jollakulla on videokamera. Pian sekä Eero että Otto saavat postia.

Sinervo sivaltelee eri suuntiin. Seksikeskeisyys ainakin saa ironista arvostelua, niin päättelin. Myös vanhustenhoidon tilanne joutuu kritiikin kohteeksi. Säästösyistä dementoitunut vanhus lukitaan öiksi omaan asuntoonsa. Oma poika ei ehdi käydä äitiään katsomassa, joten hän maksaa murrosikäiselle tyttärelleen mummon luona vierailemisesta! Myös kauneusleikkaukset ja naisen ruumiin esineellistäminen ovat romaanin teemoja. Lilian Schubald on teettänyt lukuisia leikkauksia mutta alkaa kärsiä kammottavasta silikoniallergiasta. Pahaksi onneksi ruumiissa on silikonia paitsi rinnoissa myös pakaroissa ja huulissa. Iljettävästi kuvattu Schubaldin itsemurha on puistattava.

Sinervo kyllä perustelee Metten käytöksen. Syynä on – yllätys – kammottava äiti, joka on käyttänyt tytärtään psykoterapeuttisten kokeittensa koe-eläimenä. Lapsen ja nuoren naisen kuullen on analysoitu puhki hänen seksuaalisuutensa. Kukapa sellaisesta terveenä selviäisi?

Lehtiarvioita tästä kirjasta on kirjoitettu kosolti, blogiarvioita löysin vähemmän, Penjamilta sentään. Lehtikriitikot ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että tämä on satiiri, parodia. Kaikki toteavat myös, että tyylilajilla ei oikein ole Suomessa kunnon perinteitä. Vaikea laji sekä kirjoittaa että lukea, ainakin tämän kokemuksen perusteella. Pitääkö romaania kuunnellessa tulla huono olo? Ehkäpä sekin välillä kuuluu asiaan. Ja jälleen kerran on todettava, että oma yleissivistys tai ainakaan kirjallinen sivistys eivät ole riittäviä. Sinervo onneksi sentään sanoo suoraan, mihin kirjoihin hän viittaa, kuten Dorian Grayn muotokuvaan tai Peter Englundin Kirjeisiin nollapisteestä. Kumpaakaan en valitettavasti ole lukenut, Dorian Grayn sentään tunnen muutoin.

Omaa ymmärrystäni epäilen jo kirjan takakansitekstin äärellä: Humanismin puujalka katkeaa teoksen ilakoivassa irvikuvaleikissä. Siis mitä?

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

WSOY:n äänikirja 2009. Lukija Annu Valonen. Laajuus 5 cd:tä, kesto 5 tuntia 20 min.

Linkkejä lehtiarvioihin: Savon Sanomat, Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Suomen Kuvalehti.

Vera Valan haastattelu Dekkariseuran blogissa

Olen pari kuukautta ollut mukana kirjoittamassa Suomen dekkariseuran blogia. Kirjoittajia on kaikkiaan kymmenkunta, osa on seuran hallituksen jäseniä, mutta osa kaltaisiani rivijäseniä eri puolilta Suomea. Tarkoitus on ollut koettaa puhaltaa Dekkariseuran nettitoimintaan uutta puhtia, ja ihan mukavasti se on onnistunutkin. Sivuilla on mm. dekkariarvioita vielä suomentamattomista jännäreistä sekä vanhemmista suomalaisista ja käännösdekkareista. Mukavasti blogissa on ollut myös tv-vinkkejä. Blogia voivat lukea ja kommentoida vapaasti kaikki, kuului sitten Dekkariseuraan tai ei. (Jäsenet muuten saavat aivan mainion Ruumiin kulttuuri -lehden!)

Blogien myötä minäkin olen verkottunut ennen näkemättömällä tavalla. Blogeista sain myös uusimman tekstini idean. Vera Valan blogia Vera(n) Italia olen seuraillut jo pitkään. Verahan on suomalainen ja asuu perheineen Italiassa. Monenlaista elämässään ehtinyt Vera on myös aloitteleva dekkarikirjailija, ja hänen esikoisdekkarinsa ilmestyy elokuussa. Rohkaisin mieleni ja laitoin Veralle sähköpostitse haastattelupyynnön. Ilokseni hän vastasikin nopeasti myöntävästi, ja nyt voitte käydä Dekkariseuran blogista lukemassa, mitä Vera Vala kertoo dekkarin kirjoittamisesta ja omista lukumieltymyksistään.

Kiitos vielä tätäkin kautta Veralle haastattelusta ja lämpimät onnittelut pian ilmestyvän kirjan johdosta! Tuskin maltan odottaa!

Vesuvius ei taida Vera Valan ensimmäisessä dekkarissa olla mukana,
mutta on ainakin Italiassa!

Henna Helmi Heinosen jatkis Miinus seitsemän Me Naisissa

Kuten monet blogiani seuranneet tietävät, en ole mikään suuri naistenlehtien lukijafani. Muoti, meikit ja julkkikset eivät kiinnosta minua oikeastaan tipan vertaa, enkä jaksa aina kauheasti innostua sisustamisesta tai puutarhajutuistakaan. Ruokaa kyllä syön ja laitankin mielelläni, mutta lehtien ruokaohjeet ovat usein liian kaukana omasta arjestani. Niinpä olen tyytynyt lukemaan silloin tällöin satunnaisesti käsiini osuneita Kodin Kuvalehteä tai Kotiliettä, joita pidän konservatiivisina ja melko laadukkaina. Nyt kuitenkin oli pakko tehdä poikkeus, sillä Me Naisten nroon 18 on saatu liian monta täkyä. En voinut vastustaa. Tunnustan.

Kannessa poseeraa viimeisen päälle laitettu kirjailija Sofi Oksanen, jonka suusta on kanteen tosin otettu jokseenkin arveluttava lainaus: ”Mukavaa, ettei ruokakaupassa enää tarvitse valita halvinta.” No, onhan se tietysti mahtavaa, että joku onnistuu Suomessakin tienaamaan kirjoittamalla niin paljon, että voi valmistaa itselleen ja miehelleen tryffeleillä täytettyä fasaania. Valintakysymys tietysti, mihin rahansa laittaa. Oksasen haastattelu on lehden pääjuttu, ja se täyttää viisi sivua, joista kolme on pelkkiä kuvia. Kuvissa Oksanen on todella edukseen, ja näyttävä hän on kyllä luonnossakin. Meikkaamisesta ja pukeutumisesta puhutaan tekstissä pitkään. Mutta on kirjoittamisesta ja kirjoittajan työstä ylipäätään kuitenkin aika paljon asiaa. Oksasesta oli melko hiljattain iso juttu Imagessa, joten tässä jutussa ei paljoakaan mitään uutta ollut. Noloa, että uuden romaanin nimessä on ikävä painovirhe. Oksanen muuten taitavasti säännöstelee, mistä puhuu julkisuudessa. Viimekesäinen naimisiinmeno mainitaan, mutta puolta sanaakaan ei puhuta puolisosta. En ole huomannut mainintaa muissakaan Oksasta käsittelevissä jutuissa.

Mutta varsinainen syy, miksi ostin lehden, on Henna Helmi Heinosen jatkokertomus, jonka ensimmäinen osa ilmestyi tässä numerossa. Luin HHH:n esikoisromaanin Veljen vaimo heti tuoreeltaan. Kirja ja erityisesti sen kirjoittamisprosessi herättivät ainakin blogeissa ja myös lehdissä huomiota ja keskustelua, HHH kun avasi jo kirjaa kirjoittaessaan blogin Minusta tulee kirjailija. Kaikkia ei ihan miellyttänyt tulevan kirjailijattaren tapa tuoda tavoitteitaan esille. Itse en ehtinyt blogia juurikaan seurata, sillä kirjoittaja päätti sulkea sen pian kirjan ilmestymisen jälkeen.Uusi blogi toki polkaistiin pystyyn välittömästi. Jatkikseen halusin tutustua ihan siksikin, että HHH:n kirjailijanura kieltämättä alkoi kiinnostaa. Tuleeko hänestä ”oikea” kirjailija, vai jääkö esikoisromaani myös viimeiseksi, kuten aika monelle kirjoittajalle käy.

Me Naisissa on jatkiksen alkamisen kunniaksi pieni kuvallinen haastattelu tekijästä. Heinonen kertoo siinä aiheeseen liittyen omasta laihdutushistoriastaan. Jatkokertomus Miinus seitsemän nimittäin kertoo nuoresta naisesta, joka on päättänyt laihduttaa seitsemän kiloa ja laittaa muutenkin elämänsä remonttiin. Heinonen itse tunnustaa laihduttaneensa oikeastaan koko aikuiselämänsä ajan, ja hänellähän on ollut laihdutusblogigin.

Miinus seitsemän sopii siis aiheensa puolesta naistenlehteen kuin nenä päähän. Naistenlehdethän kun tuntuvat olevan aina täynnä laihdutusjuttuja. En ole vuosiin lukenut aikakauslehtien jatkokertomuksia, mutta olettaisin, että ne ovat pääsääntöisesti aiheiltaan keveitä ja että niiden tarkoitus on viihdyttää lukijaa raskaan viikon tai työpäivän päätteeksi kahvin ja pullan tai viinilasin äärellä. Aivot narikkaan ja rentoudu -meininkiä siis. Siihen tarkoitukseen tämä HHH:n seitsemänosaisen jatkiksen nelisivuinen aloitusosa kyllä mainiosti istuu.

Sankaritar Ellun elämä ei ole mallillaan. Avioliitto Vellun kanssa on purkautunut, omat vanhemmatkin ovat eronneet ja töissä on murheita. Lohduksi Elina on ahminut sokeria, rasvaa ja palanpainikkeeksi alkoholia. Nyt peilistä näkyy tuntematon, lihonut naishahmo. Edessä olisi kuitenkin kesä ja ystävättären häät. Jotain pitäisi tehdä. Laihtua ainakin.

Ihan helppoa elämän järjestäminen ei ole, vaikka se mukavasti lähteekin käyntiin kaappien varastoja raakkaamalla. Repsahtaminen on niin helppoa. Repsahduksia tulee avausjaksossa monessakin mielessä.

Elinan liikakiloja kuvataan tekstissä armotta. ”Minä yritän hymyillä, jos nyt ilmeitä paksuilta poskiltani erottaa.” ”Kuvittelen itseni mekkoon. Rinnat pursuilisivat kaula-aukosta kuin Michelin-ukon vyötärörenkaat. Mekko kiristäisi mahamakkaroita kuoressaan ja lantiosaumoissa väijyisi todellinen ratkeamisvaara.” ”Istuessani tunnen takamuksen leviävän tuolin molemmille puolille.” Housut ovat mytyssä Vellun treenikassin päällä. Jättikokoiset housuni.” Ellun pituudesta ei mainita mitään, mutta lopussa kerrotaan paino: 76 kiloa! Ellu on painanut Vellun tavatessaan 69 kiloa, ja siihen painoon hän päättää nyt pyrkiä.

Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa rupesi korpeamaan! Kylläpäs todellakin oli aivan kauhean lihava tämä sankaritar! Kääk! Kirjoittaja korostaa haastattelussa, ettei puhu kotona laihduttamisesta tyttäriensä kuullen, ”koska en halua antaa heille kuvaa, että naisen pitää aina olla hoikempi.”  Kuinka ollakaan, samaisessa lehden numerossa on myös yhden sivun juttu Hoikka kuin morsian, jossa haastatellaan kesällä naimisiin menevää 12 kiloa laihduttanutta morsiota sekä morsiuspukuliikkeen omistajaa, joka kertoo kaikkien laihduttavan ennen häitään. ”Myös hääohjelmat ovat saaneet minut vannomaan, että minä en kyllä pursua puvustani”, toteaa laihtunut morsio. Melkoista laihdutushehkutusta siis!

Koko lehdessä on vain yksi kuva, jossa on ylipainoinen henkilö, nimittäin Kovasikajuttu-elokuvan esittelyn yhteydessä. Muissa kuvissa on joko langanlaihoja tai vain laihoja naisia, normaalivartaloista edustaa näyttelijä Kaisa Mattila. Hän onkin testaamassa Bollywood-jumppaa. Sen sijaan herkuista on kyllä runsaasti mainoksia. Huvittavin on pitkomainos, joka on sijoitettu Miinus seitsemän -jatkiksen kanssa samalle sivulle:

P.S. Piti vielä lisätä, että samassa lehdessä on myös kiva juttu nukkekotiharrastajista. Joillakin innokkaimmilla on useita nukkekoteja, ja jokaisella oma blogi :))

Suomen myydyimmät huhtikuussa 2012

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike	WSOY
2	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
3	Jokinen Seppo	Hervantalainen	Crime Time
4	Hietamies Eve	Tarhapäivä*	Otava
5	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (3 cd)	WSOY
6	Kettu Katja	Kätilö	WSOY
7	Liksom Rosa	Hytti Nro 6	WSOY
8	Jarla Pertti	Fingerpori 5	Arktinen Banaani
9	Nopola Sinikka	Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia	WSOY
10	Nousiainen Miika	Metsäjätti*	Otava
Käännetty kaunokirjallisuus
1	Nesbø Jo	Aave*	Johnny Kniga
2	Iggulden Conn	Valloittaja - veljessota*	Otava
3	Harris Charlaine	Pahan veren valtakunta	Otava
4	Hayden Torey	Viattomat	Otava
5	Ward J.R.	Koston rakastaja	Basam Books
6	Pancol Katherine	Kilpikonnien hidas valssi	Bazar
7	Martin George R.R.	Valtaistuinpeli	Kirjava
8	Jeffrey Eugenides	Naimapuuhia*	Otava
9	Nicholls David	Sinä päivänä	Otava
10	Eco Umberto	Prahan kalmisto*	WSOY

Tältä näyttää vuoden 2012 huhtikuun myydyimpien kirjojen Top 10 Suomen kirjakauppaliiton sivujen mukaan.  Olen laittanut linkit niihin kirjoihin, jotka olen tuonut omaan blogiini ja tummentanut ne lukemani, joista en ole tänne kirjoittanut. Tähdellä merkityt ovat kiinnostavia, todennäköisesti lukulistalle päätyviä. Varmin taitaa olla Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia, josta olen lukenut ihastuneita arvioita. Listaa on kiva verrata vuodentakaiseen kirjoitukseeni, jossa kotimaisten luettujen lista näytti tältä (tummennetut luettu toukokuuhun 2011 mennessä, kursivoidut myöhemmin):

Kotimainen kaunokirjallisuus (huhtikuu 2011)
1	Laaksonen Heli	Peippo vei	Otava
2	Oksanen Sofi	Puhdistus	WSOY
3	Jarla Pertti	Fingerpori 4	Arktinen Banaani
4	Nuotio Eppu	Loppu	Otava
5	Jarla Pertti	Fingerpori - Kamppailuni	Arktinen Banaani
6	Pulkkinen Riikka	Totta	Otava
7	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
8	Jokinen Seppo	Ajomies	Pulitzer/Crime
9	Väisänen Hannu	Apupata	Otava
10	Rissanen Pirjo	Äitienpäivä	Gummerus

Huomioita: Ensinnäkin luen edelleen enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia uutuuksia. Vuodentakaiselta käännöskirjojen listalta olin lukenut yhden, Jean Untinen-Auelin Maalattujen luolien maan. Nyt olen sentään vuoden 2011 huhtikuun suosituimmista lukenut jo toisenkin, nimittäin Hilary Mantelin Susipalatsin. Listoilla on myös osittain samoja nimiä. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on myydyimpien listalla sekä vuonna 2011 että 2012 huhtikuussa. Myös Seppo Jokinen on uutuusdekkarillaan kummankin vuoden listalla. Kirjan julkaisuajankohta vaikuttanee tähän. Samaten Pertti Jarlan Fingerporia on kumpanakin vuonna listalla.
Myös käännöskirjojen listoilla on yksi sama nimi kumpanakin vuonna: Conn Iggulden. Olen pahasti jäljessä hänen menestyssarjansa kanssa, sillä kumpikin osa on vielä lukematta. Kirjablogin pitäminen ei ole kovinkaan paljon vaikuttanut uutuuksien määrään. Luen edelleen sekä uutta että vanhempaa kirjallisuutta, välillä klassikkojakin. 

Mitä kirjoja sinä olet listoilta lukenut? Tai mitä aiot näistä vielä lukea?