Alex Capus: Léon ja Louise

Elämäni on oikein mukavaa, en ikävöi sinua, ymmärrätkö? Olet vain yksi niistä toteutumattomista unelmista, joita kannan mukanani: eihän minusta tullut myöskään kilpa-ajajaa eikä balettitanssijaa, en osaa piirtää enkä laulaa niin hyvin kuin toivoisin, enkä tule koskaan lukemaan Tšehovia venäjäksi. En ole enää aikoihin juuri murehtinut sitä, ettei jokainen unelma toteudu oikeassa elämässä; muutenhan kaikkea olisi tuota pikaa hiukan liikaa.

Vaikka kirjailija Alex Capus on sveitsiläis-ranskalainen ja kirjoittaa kirjansa saksaksi, on hänen ensimmäinen suomeksi ilmestynyt romaaninsa minusta perin juurin ranskalainen. Léon ja Louise perustuu kirjailijan oman isoisän tarinaan, mikä tekee siitä minun mielestäni entistäkin sydämeenkäyvemmän. Ihana kirja! Suosittelen tätä erittäin lämpimästi kesäiseen riippukeinuun vaahteran alle (jos plataaneja ei satu löytymään) tai rantakallioille. Hyväksi kyytipojaksi sopivat punaviini ja simpukat suoraan kattilasta nautittuina, patongin kera.

Léon ja Louise on romanttinen rakkausromaani, mutta ei kevyttä hömppää. Kohtalo leikkii henkilöiden kanssa julmasti, mutta elämä vie silti eteenpäin. Kirja kertoo myös sodasta, sillä henkilöt joutuvat molempien maailmansotien heittelemiksi. Sota todella on arvaamatonta ja absurdiakin eikä säästä ketään.

Tarina alkaa lopusta. Vietetään Léon De Gallin hautajaisia vuonna 1986 Notre-Damessa. Odottamatta paikalle saapuu iäkäs kaunotar, joka surevista sukulaisista piittaamatta kopistelee suoraan vainajan avoimen arkun ääreen, suutelee vainajaa otsalle ja painaa poskensa tämän poskea vasten kasvot kohti omaisia. Kohahdus käy läpi surevien. Pojanpoika alkaa muistella ja kertoa isoisänsä merkillistä tarinaa lukijalle.

De Gallien suku on omaperäistä ja varsin omapäistä joukkoa. Ensimmäisen maailmansodan lopulla Léon lopettaa lukion kesken lähinnä uhmatakseen isäänsä, joka aikoinaan on halunnut uhmata omaa isäänsä opiskelemalla latinan kielen opettajaksi. Léon lähetetään työvelvollisena etäiseen pikkukylään hoitamaan lennätinapulaisen virkaa. Pyörämatkalla palveluspaikkaansa Léon näkee tiellä ihanan neidon punapilkullisessa paitapuserossa. Nuorukainen rakastuu.

Rintaman äänet kuuluvat tyynellä ilmalla etäisesti pikkukylään, mutta muuten sota tuntuu olevan jossakin toisella planeetalla. Saksalaisten viimeinen ponnistus Pariisin valtaamiseksi koituu kuitenkin Léonin ja Louisen kohtaloksi. Heidän tiensä eroavat yli vuosikymmeneksi sodan ja pormestarin oikkujen tähden.

Kun parin tiet sattuman leikistä jälleen risteävät, on elämä kuljettanut kumpaakin melkoisen matkan eikä paluuta alkuun enää ole. Vuosikymmen myöhemmin puhkeaa uusi sota, joka kuljettaa Louisen merkilliseen asemapaikkaan. Léon joutuu perheineen kestämään Pariisin miehityksen vuodet. Saksalaiset näyttävät mahtinsa laittaessaan Léonin työtovereineen absurdiin urakkaan, josta ei ole ulospääsyä.

Kirja on jotenkin miellyttävän lämmintunnelmainen, eikä tarinassa ole katkeruuden häivää, vaikka välillä tapahtuu ikäviä ja kauheitakin asioita. Loppu on verrattoman kaunis ja vertauskuvallinen.

Vielä näyte kirjailijan humoristisen filosofisesta tyylistä:

Léon oli jo ottanut tyynesti vastaan tiedon, ettei tällä kertaa ollut luvassa eläimellistä himoa. Hänellä oli jo jonkin verran elämänkokemusta, ja viiden avioliittovuoden jälkeen hän tiesi, että naisen sielu on salaperäisellä tavalla yhteydessä tähtien ja vuoroveden liikkeisiin ja naiskehon sykleihin, kenties myös maanalaisiin laavavirtauksiin, muuttolintujen lentoreitteihin ja Ranskan valtionrautateiden aikatauluun, mahdollisesti jopa Bakun öljykenttien tuotantolukuihin , Amazon-virran kolobrien sydämen lyöntitaajuuksiin ja kaskelottien lauluun Antarktiksen ahtojään alla.

Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise)

Suom. Heli Naski. Atena 2012. 309 s.

Kauniin kannen on tehnyt Emmi Kyytsönen.

P.S. Vihdoinkin tämä hieno kirja on saanut lisää ainakin bligiarvioita. Leena Lumi on lukenut ja kirjoittanut jälleen kerran innoittuneesti tästä suloisesta teoksesta. Käykää lukemassa Leenan juttu ja lukekaa ihmeessä myös kirja!