Anja Snellman: Ivana B.

Sonja O. kävi täällä. WSOY, 1981. 

Tushka. WSOY, 1983. 

Kultasuu. WSOY, 1985.

Pimeää vain meidän silmillemme.  WSOY, 1987.

Kiinalainen kesä. WSOY, 1989. 

Kaipauksen ja energian lapset. WSOY, 1991. 

Ihon aika. WSOY, 1993. 

Pelon maantiede. WSOY, 1995. 

Syysprinssi. WSOY, 1996. 

Arabian Lauri. WSOY, 1997. 

Side. WSOY, 1998. 

Paratiisin kartta. Otava, 1999. 

Aura. Otava, 2000. 

Safari Club. Otava, 2001. 

Äiti ja koira. Otava, 2002. 

Lyhytsiipiset. Otava, 2003. 

Saa kirjoittaa. Otava, 2004. 

Rakkauden maanosat. Otava, 2005. 

Harry H. Otava, 2007. 

Lemmikkikaupan tytöt. Otava, 2007. 

Parvekejumalat. Otava, 2010. 

Öisin olemme samanlaisia. Siltala, 2011. 

Ivana B. Siltala, 2012. 

Anja Snellmanin kirjallinen ura on ollut pitkä ja ajoittain varsin puhuttavakin. Jo esikoisromaani Sonja O. räjäytti senaikaisen kirjallisen maailman. Onhan se melkoinen vieläkin, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Itse luin sen pari vuotta ilmestymisen jälkeen, nuorena suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana. Vieläkin muistan, missä kirjaa luin. Olen tuohon yllä olevaan listaan tummentanut kirjat, jotka olen hänen tuotannostaan lukenut. Kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, enkä ole pysynyt ihan tahdissa mukana. Kultasuusta muistan, että se on kirjoitettu kokonaan slangilla, eräänlainen kokeilu siis, kuten muistelen kirjailijan joskus itse sitä luonnehtineen.

Olen lukenut myös joko Siteen tai Auran, mutta en muista kumman. Safari Club sai minut kuitenkin uudelleen kiinnostumaan Snellmanin kirjoista. Sen juoni ja väkivaltakuvaukset ovat syöpyneet mieleeni painostavana tunnelmana. Kirjan lukevat silloin tällöin jotkut oppilaani, ja useimmat vaikuttuvat. Teho on siis edelleen tallella. Snellmanin periaate tuntuu olevan sama kuin Kari Hotakaisellakin, eli että ei koskaan pidä kirjoittaa kahta samankaltaista kirjaa. Viimeisin lukemani Snellmanin teos ennen tätä uutukaista Ivana B.:tä on Parvekejumalat, josta pidin kovasti. Jälleen yllätyin, kuinka erilainen tämä kirja oli aiempiin teoksiin verrattuna.

Läikät ovat kontaktimuovin
alle jääneitä ilmakuplia.

Ivana B. on hyvin väljästi taitettunakin vain 116-sivuinen, joten sen voinee laskea pienoisromaaniksi. Tosin ihan viime sivuille asti ajattelin, ettei kyseessä ole romaani vaan jonkinlainen fiktiivinen pamfletti. Mutta ei tarinankertoja ole malttanut jättää kunnon loppukäännettä väliin. Loppu on nimittäin kaikesta pohjustuksesta huolimatta ainakin minusta melkoisen yllättävä.

Snellman tarttuu usein hyvin päivänpolttaviin aiheisiin ja käyttää niitä teostensa materiaaleina. Niin tälläkin kertaa. Ivana B. on nimittäin eräänlainen virtuaalinen wannabe-kirjailija, joka on ennen esikoiskirjansa julkaisemista aloittanut näkyvän julkisuuskampanjoinnin netissä ja sitten myös muussa mediassa. Kirjan ääni, minä, on kaikessa tuoreen pintaliitäjäkirjailijattaren vastakohta: myöhäisessä keski-iässä oleva pitkän linjan ei-niin-näyttävä kirjailija, joka joutuu syömään rauhoittavia ennen julkisia esiintymisiä ja joka kirjoittaa hitaasti ja hioen huonosti myyviä laatukirjoja. Nuori komeetta on jostain syystä valinnut kirjan minän silmätikukseen, jota on mukava tölviä ja näykkiä supersuositussa blogissa ja Facebooksivuilla. Eikä sekään vielä riitä, vaan Ivana B. lähettää kertojalle myös henkilökohtaista vihapostia. Minän mielenterveys alkaa olla vaakalaudalla, ja niinpä hän onkin kääntynyt terapeutin puoleen. Kirja koostuu minän viesteistä ja muisteluista, jotka on osoitettu lyhytterapeutti Parantaiselle. Tunnelma on aika ahdistava. Aika usein piti myös muistuttaa mieleen, että kertoja ei ole sama kuin kirjailija itse, vaikka jotkut asiat varmasti sopivat Snellmaniin itseensäkin.

Äiti on opettanut kertojalle, että itsestä ei pidä tehdä numeroa. Jos on syytä huomata, antaa toisten huomata itse. Muu on noloa. Ivana B.:n ajatusmaailma on täysin vastakkainen. Juuri huomiota pitää herättää, kaikin keinoin, vain lopputulos on tärkeää. Snellman on yhdistänyt tähän tyrkkykirjailijaan monia aikamme julkisuudessa pörrääviä henkilöitä, joista osa on ihan tunnistettavia kirjailijoitakin (jopa pikkuisen ilkeästi). Liioittelua on tietysti muutenkin käytetty tehokeinona, mutta silti tulos on varsin pelottava. Ei oikeastaan ole ollenkaan vaikea uskoa, että ihan oikea Ivana B. on jo syntynyt.

Pelottavan tarkkaa ajankuvaa ja analyysia kirjailijuuden muutoksesta ja julkisuudesta, medialisoitumisesta siis kaiken kaikkiaan. Pidin myös Snellmanin tutusta tavasta käyttää kieltä, tehdä sen avulla havaintoja muuttuvasta maailmasta. Silti tästä kirjasta jäi välityön maku. Jotakin isompaa on varmasti tekeillä, mutta nämäkin asiat oli saatava ulos. Hyvä niin, kyllä tämä oli ravisteleva kokemus kirjamaailmaa ja blogeja ynnä muuta somea seuraavalle ja siinä vähän mukanakin sorkkivalle lukijalle.

”Ei siis enää vakavailmeisiä, hikisiä, täriseviä, angstisia, kirjakieltä hitaasti pupeltavia ressukoita, joita on mahdotonta messuilla ja kirjakauppakohtaamisissa haastatella, vaan puheliaita, rentoja tyyppejä jotka näyttävät hyviltä myös kuvissa. Ja jotka ovat ankarasti miettineet mitä laittaa päälle. Ei lukupiirejä, vaan pukupiirejä, kuten Ivana B. blogissaan kirjoittaa.”

Anja Snellaman: Ivana B.

Siltala 2012. 166 s.