Taas kirja, jota
kuunnellessani ajattelin moneen kertaan, etten ymmärrä sen tarkoitusta tai
ainakin jotain menee pahasti ohitseni. Rosa
Liksomin Hytti nro 6 oli
rumankaunis ja vaikuttava lukukokemus, vaikka oma yleissivistykseni ja
elämänkokemukseni eivät ihan sen tasolle yltäneetkään. Siitä, miten kirjaa
olisi pitänyt tai voinut tulkita, keskustellaan edelleen alempana. Itse
kuuntelin sen lähinnä matkakuvauksena niin paikassa kuin ajassakin.
Heti Hytin jälkeen kuunneltavien äänikirjojen pinosta valikoitui
työmatkoja siivittämään Helena Sinervon
Tykistönkadun päiväperho. Hyvät
hyssykät sentään! En ole mielestäni ihan kaikkein kaunosieluisimpia enkä
ainakaan mikään eteerinen runotyttö, mutta silti tyrmistyin Sinervon
kielenkäyttöä ja aihevalintaa. Heti aluksi tavataan päähenkilö, nelikymppinen
keskiluokkainen rouvasihminen ja äiti pesemässä paikkojaan itseään puolta
nuoremman rakastajan opiskelijaboksin vessanpöntöllä. Sitten vielä naidaan
nelinkontin sohvapöydällä naisen lukiessa samalla romaania. Nuori mies on
alkanut käydä liian tuttavalliseksi ja nainen päättää lopettaa suhteen. Harmi
vain, että nuorukaisella on poikkeuksellisen kookas kalu, vaikkei hän sitä aina
niin taitavasti käyttele kuin nainen haluaisi.
Nainen eli Mette on entinen
kirjallisuudentutkija, joka on jättänyt akateemisen maailman taakseen
voidakseen keskittyä Ikuisuusprojektiinsa,
kuten hän sitä itse kutsuu. Mette on päätellyt, että elämästä voi selvitä
tekemättä itsemurhaa vain nostamalla kelvottomuuden alttarille palvottavaksi.
Niinpä hän päättää ryhtyä toteuttamaan eksistenssin estetiikkaa irtoseksin
alueella, luomalla itselleen eroottisen karriäärin. Näin hän ainakin itselleen
perustelee seksiaddiktiotaan.
Sinervo käyttää kautta koko
kirjan todella roisia kieltä, enkä oikein osannut nähdä siinä kauneutta kuten
Liksomin tekstissä. Taitava kirjoittaja Sinervokin tämän yhden kirjan
perusteella kuitenkin on. Groteski ja irvokas tarina kaikesta huolimatta
pakotti kuuntelemaan itsensä loppuun. Tarinassa on monta tahoa, ja myös
näkökulmia on vaihdeltu. Paitsi Metten näkökulmasta tarinaa valotetaan ainakin
Oton (isokaluinen rakastaja), Meten aviomiehen Eeron, heidän murrosikäisen tyttärensä
Petran ja tämän ystävän Emman kautta. Hyvässä kirjassa on mukana myös murha,
niin tässäkin. Mutta siinä vaiheessa kun pikkuruinen neitsyt Maria istahtaa
alasti Oton korvalehdelle kirkossa ja alkaa puhua, putosin kyllä kärryiltä.
Omatuntohan se tietysti (?) on, mutta silti.
Keskeinen henkilö tarinassa
on myös kuvitteellinen kirjailija Lilian Schubald, josta Mette on tehnyt
väitöskirjansa. Mette uppoutui väitöskirjaansa todellisen työnarkomaanin
lailla. Hän uurasti viisi vuotta. Ironista kyllä, ranskankielisen lopputuloksen
on lukenut vain viisi ihmistä…Samalla antaumuksella Mette siis heittäytyy
luomaan eroottista uraansa. Hän etsii anonyymia seksiseuraa netistä, ja
sieltähän sitä löytyy. Kiinnijäämisen vaara tuntuu vain lisäävän aktien
kiihottavuutta. Mutta vaaratonta tämä seksihurjastelu ei ole, sen Mettekin
joutuu huomaamaan. Oton asunnosta on suora näkymä vastapäisen kerrostalon
asuntoon, jossa jollakulla on videokamera. Pian sekä Eero että Otto saavat
postia.
Sinervo sivaltelee eri
suuntiin. Seksikeskeisyys ainakin saa ironista arvostelua, niin päättelin. Myös
vanhustenhoidon tilanne joutuu kritiikin kohteeksi. Säästösyistä dementoitunut
vanhus lukitaan öiksi omaan asuntoonsa. Oma poika ei ehdi käydä äitiään
katsomassa, joten hän maksaa murrosikäiselle tyttärelleen mummon luona
vierailemisesta! Myös kauneusleikkaukset ja naisen ruumiin esineellistäminen ovat
romaanin teemoja. Lilian Schubald on teettänyt lukuisia leikkauksia mutta alkaa
kärsiä kammottavasta silikoniallergiasta. Pahaksi onneksi ruumiissa on
silikonia paitsi rinnoissa myös pakaroissa ja huulissa. Iljettävästi kuvattu
Schubaldin itsemurha on puistattava.
Sinervo kyllä perustelee
Metten käytöksen. Syynä on – yllätys – kammottava äiti, joka on käyttänyt
tytärtään psykoterapeuttisten kokeittensa koe-eläimenä. Lapsen ja nuoren naisen
kuullen on analysoitu puhki hänen seksuaalisuutensa. Kukapa sellaisesta
terveenä selviäisi?
Lehtiarvioita tästä kirjasta
on kirjoitettu kosolti, blogiarvioita löysin vähemmän, Penjamilta sentään.
Lehtikriitikot ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että tämä on satiiri,
parodia. Kaikki toteavat myös, että tyylilajilla ei oikein ole Suomessa kunnon
perinteitä. Vaikea laji sekä kirjoittaa että lukea, ainakin tämän kokemuksen
perusteella. Pitääkö romaania kuunnellessa tulla huono olo? Ehkäpä sekin
välillä kuuluu asiaan. Ja jälleen kerran on todettava, että oma yleissivistys
tai ainakaan kirjallinen sivistys eivät ole riittäviä. Sinervo onneksi sentään
sanoo suoraan, mihin kirjoihin hän viittaa, kuten Dorian Grayn muotokuvaan
tai Peter Englundin Kirjeisiin
nollapisteestä. Kumpaakaan en valitettavasti ole lukenut, Dorian Grayn sentään tunnen muutoin.
Omaa ymmärrystäni epäilen jo
kirjan takakansitekstin äärellä: Humanismin
puujalka katkeaa teoksen ilakoivassa
irvikuvaleikissä. Siis mitä?
Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho
WSOY:n äänikirja 2009. Lukija Annu Valonen. Laajuus 5
cd:tä, kesto 5 tuntia 20 min.
Linkkejä lehtiarvioihin:
Savon Sanomat, Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Suomen Kuvalehti.
Luin kirjan lukupäiväkirjan mukaan viimevuoden syksyllä. Ei minua ainakaan häirinnyt kovasti tuo roisi kieli.
VastaaPoistaTuo eka kuvaus itsensä pesemisestä, voisi kyllä olla ihan aidosta elämästä...
Jotenkin sivujuonena kulkenut mummon tarinakin sopii hyvin nyky Suomeen.
Kirja ei sellainen ollut että tulisi uudestaan luettua.
-Wille-
Sehän tässä kauhistaakin, että vaikka on liioiteltu, kaikki voisi silti olla totta! Tuskin tätä uudelleen luen minäkään, mutta Runoilijan talossakin on vielä lukematta, ja koska se kuulemma on hyvin erilainen kirja kuin tämä, kiinnostaisi se kyllä.
PoistaKerroit kyllä kirjasta niin hauskasti ja eläväisesti, että tekisi mieli testata, kestänkö itse. :D
VastaaPoistaHuh, äänikirjana en kyllä ikinä uskaltaisi. Jotenkin ajattelen, että ääneen lausuttuna rivoudet kuulostavat pahemmalta kuin luettuna..?
Hih, hyvä että kirjasta löytyy ainakin ruumis tai pari :D
Juu, muistui heti mieleen sinun hyvän kirjan määritelmäsi, jonka allekirjoitan ;))
PoistaÄänikirja tosiaan vyörytti tämän suoraan kasvoille. Piti myös olla tarkkana, että autosta lähtiessä muisti laittaa radion päälle, ettei kukaan perheessä saanut tästä osaansa vahingossa.
Luin kirjan viime kesänä ja kirjoitinkin siitä
VastaaPoistahttp://jaana-tlltoisenthdenalla.blogspot.com/2011/08/tykistonkadun-paivaperho.html
Hätkähdin myös kieltä, mutta näin sen lopulta aikamoisena parodiana. Ei ollut kirja omalta mukavuusalueeltani.
Kiitos Jaana osoitteesta!
PoistaHei Kirsi, minulla oli vähän samantapainen kokemus Hytti nro 6:sta. Hauskaa että sanot, ettei kirjasivisty välttämättä riitä, enpä minäkään tunne Englundin teosta. Roisin kielenkäytön takia taidan jättää väliin.
VastaaPoistaSuosittelen Sinervon Runoilijan talossa. On todella aivan erilainen kuin Tykistönkadun päiväperho. Luin ensin Runoilijan talossa, ihastuin ja ostin omaan hyllyyn uudelleenluettavaksi. Hämmästykseni (ja pettymykseni) oli suuri, kun luin sen jälkeen Tykistönkadun.
VastaaPoistaKiva bloggaus kirjasta ;)
VastaaPoista