Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Taas kirja, jota kuunnellessani ajattelin moneen kertaan, etten ymmärrä sen tarkoitusta tai ainakin jotain menee pahasti ohitseni. Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli rumankaunis ja vaikuttava lukukokemus, vaikka oma yleissivistykseni ja elämänkokemukseni eivät ihan sen tasolle yltäneetkään. Siitä, miten kirjaa olisi pitänyt tai voinut tulkita, keskustellaan edelleen alempana. Itse kuuntelin sen lähinnä matkakuvauksena niin paikassa kuin ajassakin.

Heti Hytin jälkeen kuunneltavien äänikirjojen pinosta valikoitui työmatkoja siivittämään Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho. Hyvät hyssykät sentään! En ole mielestäni ihan kaikkein kaunosieluisimpia enkä ainakaan mikään eteerinen runotyttö, mutta silti tyrmistyin Sinervon kielenkäyttöä ja aihevalintaa. Heti aluksi tavataan päähenkilö, nelikymppinen keskiluokkainen rouvasihminen ja äiti pesemässä paikkojaan itseään puolta nuoremman rakastajan opiskelijaboksin vessanpöntöllä. Sitten vielä naidaan nelinkontin sohvapöydällä naisen lukiessa samalla romaania. Nuori mies on alkanut käydä liian tuttavalliseksi ja nainen päättää lopettaa suhteen. Harmi vain, että nuorukaisella on poikkeuksellisen kookas kalu, vaikkei hän sitä aina niin taitavasti käyttele kuin nainen haluaisi.

Nainen eli Mette on entinen kirjallisuudentutkija, joka on jättänyt akateemisen maailman taakseen voidakseen keskittyä Ikuisuusprojektiinsa, kuten hän sitä itse kutsuu. Mette on päätellyt, että elämästä voi selvitä tekemättä itsemurhaa vain nostamalla kelvottomuuden alttarille palvottavaksi. Niinpä hän päättää ryhtyä toteuttamaan eksistenssin estetiikkaa irtoseksin alueella, luomalla itselleen eroottisen karriäärin. Näin hän ainakin itselleen perustelee seksiaddiktiotaan.

Sinervo käyttää kautta koko kirjan todella roisia kieltä, enkä oikein osannut nähdä siinä kauneutta kuten Liksomin tekstissä. Taitava kirjoittaja Sinervokin tämän yhden kirjan perusteella kuitenkin on. Groteski ja irvokas tarina kaikesta huolimatta pakotti kuuntelemaan itsensä loppuun. Tarinassa on monta tahoa, ja myös näkökulmia on vaihdeltu. Paitsi Metten näkökulmasta tarinaa valotetaan ainakin Oton (isokaluinen rakastaja), Meten aviomiehen Eeron, heidän murrosikäisen tyttärensä Petran ja tämän ystävän Emman kautta. Hyvässä kirjassa on mukana myös murha, niin tässäkin. Mutta siinä vaiheessa kun pikkuruinen neitsyt Maria istahtaa alasti Oton korvalehdelle kirkossa ja alkaa puhua, putosin kyllä kärryiltä. Omatuntohan se tietysti (?) on, mutta silti.

Keskeinen henkilö tarinassa on myös kuvitteellinen kirjailija Lilian Schubald, josta Mette on tehnyt väitöskirjansa. Mette uppoutui väitöskirjaansa todellisen työnarkomaanin lailla. Hän uurasti viisi vuotta. Ironista kyllä, ranskankielisen lopputuloksen on lukenut vain viisi ihmistä…Samalla antaumuksella Mette siis heittäytyy luomaan eroottista uraansa. Hän etsii anonyymia seksiseuraa netistä, ja sieltähän sitä löytyy. Kiinnijäämisen vaara tuntuu vain lisäävän aktien kiihottavuutta. Mutta vaaratonta tämä seksihurjastelu ei ole, sen Mettekin joutuu huomaamaan. Oton asunnosta on suora näkymä vastapäisen kerrostalon asuntoon, jossa jollakulla on videokamera. Pian sekä Eero että Otto saavat postia.

Sinervo sivaltelee eri suuntiin. Seksikeskeisyys ainakin saa ironista arvostelua, niin päättelin. Myös vanhustenhoidon tilanne joutuu kritiikin kohteeksi. Säästösyistä dementoitunut vanhus lukitaan öiksi omaan asuntoonsa. Oma poika ei ehdi käydä äitiään katsomassa, joten hän maksaa murrosikäiselle tyttärelleen mummon luona vierailemisesta! Myös kauneusleikkaukset ja naisen ruumiin esineellistäminen ovat romaanin teemoja. Lilian Schubald on teettänyt lukuisia leikkauksia mutta alkaa kärsiä kammottavasta silikoniallergiasta. Pahaksi onneksi ruumiissa on silikonia paitsi rinnoissa myös pakaroissa ja huulissa. Iljettävästi kuvattu Schubaldin itsemurha on puistattava.

Sinervo kyllä perustelee Metten käytöksen. Syynä on – yllätys – kammottava äiti, joka on käyttänyt tytärtään psykoterapeuttisten kokeittensa koe-eläimenä. Lapsen ja nuoren naisen kuullen on analysoitu puhki hänen seksuaalisuutensa. Kukapa sellaisesta terveenä selviäisi?

Lehtiarvioita tästä kirjasta on kirjoitettu kosolti, blogiarvioita löysin vähemmän, Penjamilta sentään. Lehtikriitikot ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että tämä on satiiri, parodia. Kaikki toteavat myös, että tyylilajilla ei oikein ole Suomessa kunnon perinteitä. Vaikea laji sekä kirjoittaa että lukea, ainakin tämän kokemuksen perusteella. Pitääkö romaania kuunnellessa tulla huono olo? Ehkäpä sekin välillä kuuluu asiaan. Ja jälleen kerran on todettava, että oma yleissivistys tai ainakaan kirjallinen sivistys eivät ole riittäviä. Sinervo onneksi sentään sanoo suoraan, mihin kirjoihin hän viittaa, kuten Dorian Grayn muotokuvaan tai Peter Englundin Kirjeisiin nollapisteestä. Kumpaakaan en valitettavasti ole lukenut, Dorian Grayn sentään tunnen muutoin.

Omaa ymmärrystäni epäilen jo kirjan takakansitekstin äärellä: Humanismin puujalka katkeaa teoksen ilakoivassa irvikuvaleikissä. Siis mitä?

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

WSOY:n äänikirja 2009. Lukija Annu Valonen. Laajuus 5 cd:tä, kesto 5 tuntia 20 min.

Linkkejä lehtiarvioihin: Savon Sanomat, Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Suomen Kuvalehti.