Innostuin alkuvuodesta
Karoliinan ehdottamasta kimppaluvusta. En ollut aikaisemmin tällaista
lukemismuotoa kokeillut, ja Karoliinan valitsema kirja, Hilary Mantelin Susipalatsi,
vaikutti sopivan paksulta ja kiinnostavalta. Kimppalukua siis emännöi ansiokkaasti
Kirjavan kammarin Karoliina Timonen, jolle lämpimät kiitokset kokemuksesta!
Mantel on saanut teoksestaan
Booker-palkinnon ja takakansitekstin mukaan se on noussut maailmanmenestykseen.
Laadukas historiallinen romaani siis kaikin puolin. Omat tuntemukseni kirjan
äärellä eivät olleet kovin innoittuneet, mutta on vaikea kieltääkään kirjan
ilmeisiä ansioita. Mantel todellakin antaa inhimilliset kasvot historian
vihatulle ja pelätylle henkilölle Thomas Cromwellille. Ylipäätään Mantelin
henkilökuvaus on mainiota, sillä eläviltä, oikeilta ihmisiltä tuntuvat myös
kuninkaalliset ja muut muuten kovin paperinmakuiset historian henkilöt
kardinaaleista alkaen. Mantel ei ole kirjoittajana mikään untuvikko, vaan
Wikipedia paljastaa, että Susipalatsi on
hänen yhdestoista teoksensa.
Susipalatsin
ajankuva on loistavasti rakennettu, mutta mikään helppolukuinen kirja ei ole.
Sen saa aikaan jo erikoinen kerrontatekninen tapa käyttää päähenkilöstä
jatkuvasti persoonapronominia hän.
Kuitenkin näkökulma on hyvin tiukasti Cromwellin, jopa niin, että se voisi
helposti olla minäkerrontaakin. Tässä Mantel on kuitenkin valinnut
etäännyttävän vaihtoehdon. Hän-pronominin hämmentävä käyttö esimerkiksi
dialogikohtauksissa vaatii paikoin melkoista keskittymistä lukijalta. Koska
kimppaluvun aikataulu oli hyvin väljä ja luin jokaisen osuuden vasta
käsittelyviikonloppuna (tai aavistuksen myöhempäänkin), jouduin totuttelemaan
tähän aina uudelleen. Mutta kummasti siihenkin sitten taas tottui alkuun
päästyään. Tuntuu myös, että Cromwellin näkökulma on johtanut siihen, ettei
lukijalle paljasteta Cromwellista sellaista, mitä tämä itse ei haluaisi
paljastaa.
Kirjassa kerrotaan aluksi
lyhyesti Cromwellin nuoruudesta. Thomas Cromwell oli alhaista syntyperää,
juopon ja todella väkivaltaisen sepän poika. Tästä alhaisesta syntyperästä
Cromwellia muistutetaan alituiseen myöhemmin. Isä pahoinpiteli raa’asti kaikkia
käden ulottuville joutuvia, ja lopulta nuori Thomas päättää karata säilyäkseen
hengissä. Seuraavista vaiheista kerrotaan vain niukasti. Thomas lähti merille
ja värväytyi armeijaan, työskenteli jossakin tehtävässä Italiassa ja opiskeli
lakia Englannissa. Sitten hypätäänkin jo aikuisikään, kun Cromwellilla on
talona Austin Friars ja oma perhe. Isäntänä hänellä on kardinaali Wolsey, jota
hän uskollisesti palvelee, vaikka tämä on joutunut kuningas Henrik VIII:n
epäsuosioon ja menettää lopulta kaiken. Cromwell onnistuu kuitenkin itse
säilymään kuivilla ja pääsee vähitellen oikullisen kuninkaan suosioon.
Paljon kirjassa käytetään
aikaa Henrikin avioliitto-ongelmien setvimiseen. Kysymys olikin kimurantti.
Katolisen kirkon aikaan avioero ei tullut kyseeseen, mutta avioliitosta
Katariinan kanssa oli kuitenkin päästävä eroon, koska siitä ei syntynyt
toivottua kruununprinssiä. Katariinaa ei kuitenkaan voinut toimittaa pois
päiviltäkään, koska se olisi johtanut oitis sotaan mahtavan Espanjan kanssa.
Niinpä oli keksittävä muita keinoja, ja Henrik päätyi sitten uskonnolliseen
reformiin. Sekään ei ollut mikään helppo tie, mutta älykäs Cromwell pystyi
oikaisemaan joitakin solmuja ja pääsi siten eteenpäin omalla urallaan. Kirja
päättyy aikaan, jolloin Cromwell on uransa huipulla. Tosin ilmassa on jo
aavistus siitä, mitä kuninkaan suosikeille saattaa tapahtua. Viimeisessä
luvussa mestataan edellinen suosikki, Thomas More, eikä Cromwell oikein ole
siitä pahoillaankaan.
Kirjan henkilögalleriasta
kertoo jotain sekin, että alussa on viiden sivun mittainen henkilöluettelo.
Lopussa suomentaja Kaisa Siveniuskin toteaa tämän ja lisää, että haastetta on
myös siinä, että melkein kaikkien nimi on Thomas, Anne tai Henry. Myös
Cromwellin lähipiiri on monimutkaisten sukulaisuussuhteiden vuoksi vaikea
hallittava ainakaan kirjaa pätkissä lukevalle. Mietin useaan otteeseen
lukiessani myös sitä, miten henkilöiden historiallisuus vaikuttaa tarinaan.
Cromwellin samoin kuin monen muun henkilön kohtalo on sinetöity, eikä sitä voi
muuksi muuttaa. Kehdossa makaava, vihaisesti parkuva porsaan näköinen vauva on
tuleva Elisabet I, rautaisella otteella maataan hallinnut monarkki, ja naapurihuoneessa
värjöttelevä lady Marykin saa tulevaisuudessa osansa kuningattarena olosta.
Miten nämä tiedot vaikuttavat lukukokemukseen? Toisaalta se tuo jonkinlaisen
etulyöntiaseman tarinan henkilöihin nähden, sillä edes etevä Cromwell ei voi
tietää tulevasta. Toisaalta se latistaakin osaltaan. Mutta tämä kahtalaisuus
vaivaa kaikkea historiaan sijoittuvaa kirjallisuutta samalla tavalla, tietysti.
Susipalatsi
on tarkoitettu ainakin kaksiosaisen sarjan aloitukseksi, mikä sekin vaikuttaa
jännitteeseen omalla tavallaan. Lopussa ei ole oikein mitään loppua, vaan
tapahtumat tulevat jatkumaan todennäköisesti suoraan tästä seuraavassa osassa,
joka ilmestyy englanniksi aivan näinä päivinä. Sen suomennoksen lukeminen ei
tällä hetkellä houkuttele mitenkään hirveästi, mutta ken tietää, ehkä sekin on
luettava aikanaan.
Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall)
Suom. Kaisa Sivenius. Teos 2011. 797 s.
P.S. The Guardianissa on juuri julkaistu Margaret Atwoodin ylistävä ja perinpohjainen arvio Mantelin Susipalatsin jatko-osasta Bring Up The Bodies.
P.S. The Guardianissa on juuri julkaistu Margaret Atwoodin ylistävä ja perinpohjainen arvio Mantelin Susipalatsin jatko-osasta Bring Up The Bodies.
Kiva lukea juttusi (vaikka itse tykkäsinkin tästä kovin). Tuo huomio kertojaratkaisusta on fiksu, en ollut tullut ajatelleeksikaan, mutta olet aivan oikeassa; Cromwell on melkein minäkertoja, mutta sillä lailla ovelasti, että hän saa kuitenkin piilotella tekemisiään...
VastaaPoista