Harvoin on oma
odotushorisonttini kirjan suhteen ollut niin negatiivinen kuin tällä kertaa.
Finlandian viime vuonna voittanut Rosa
Liksomin Hytti nro 6 ei
houkutellut tai kiinnostanut tipan vertaa. Jostain syystä omat tuntemukseni
monilahjakasta ja hyvin persoonallista taiteilijaa kohtaan ovat olleet
vuosikymmeniä torjuvat. Väliasema
Gagarinin novelleja olen kyllä lueskellut joskus, eivätkä ne muistaakseni
minusta kovin huonoja olleet, lyhyitä tosin. Muuta en sitten muista
kokeilleenikaan. Hyttiä ylistettiin
kovasti palkintopuheessa, mutta minua arvelutti edelleen. Silmään pisti myös,
että palkinnosta päättänyt Pekka Milonoff avoimesti kehui Liksomia hyväksi
ystäväkseen (asian salaamisen yrittäminen tosin olisi ollut vielä pahempaa). Hytistä on palkinnon ja hyvän myynnin
takia kirjoitettu paljon lehdissä ja myös blogeissa, joten aika hyvä kuva
tarinasta oli jo muodostunut. Sitten törmäsin kirjan äänikirjaversioon
kirjastossa ja päätin antaa Liksomille vielä yhden tilaisuuden.
Hytti nro 6
on junamatkan kuvaus. Siperian rataa Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin
matkustaa samassa junahytissä kaksi sattuman yhteen heittämää ihmistä, tyttö ja
mies. Mies esittelee itsensä tarinan alussa, mutta tyttö on koko ajan vain tyttö,
eikä miehen nimeäkään mainita kuin satunnaisesti, hänkin on vain mies. Eletään
1980-luvun loppupuolta, minkä lukija joutuu monista vihjeistä päättelemään.
Neuvostoliiton merkilliset säännöt ovat voimassa, ja vaunuemäntä pitää
matkustajat viikkoja kestävän matkan ajan rautaisessa kurissa. Outoa on, että
ahtaaseen makuuvaunuun sijoitetaan toisilleen tuntemattomat nuori nainen ja
keski-ikäinen mies. Kenties tämä on junamatkailussa ihan normaalia?
Tyttö tekee unelmoimaansa
matkaa yksin, vaikka alkuaan ajatus Ulan Batorin muinaisten kalliomaalausten
näkemisestä oli Mitjan, poikaystävän. Mitjan mielenterveys kuitenkin järkkyi
mielisairaalassa, jonne tämä oli hankkiutunut välttyäkseen Afganistanin
sodalta. Hullujenhuoneella sairastuvat terveetkin. Mies on puhelias, ja
jatkuvasti nautittu votka vielä lisää puhehaluja. Vaitelias tyttö joutuu
vastentahtoisesti kuuntelemaan miehen inhottavaakin yksinpuhelua ja sietämään
toistuvaa pillun vonkaamista, mutta tämän yltiörunsaiden eväiden jakaminen ei
tuota vaikeuksia. Junamatkan aikana tyttö ja mies omituisesti ystävystyvät.
Pitkillä, useiden vuorokausien pysähdyksillä he usein tutustuvat itäisiin
seutuihin yhdessä. Yhteinen matka yhdistää täysin erilaisia ihmisiä. Vähitellen
kummankin elämästä paljastuu lukijalle jonkinlainen kokonaiskuva.
Neuvostoliiton olojen kuvaus
vaikuttaa hyvin asiantuntevalta. Yksityiskohdilla ladattu tarkka ja aisteihin
vetoava kuvaus ovat kirjan parasta antia. Junan vessan lattialla lainehtii
kusi, ja hotellin suihkun hanoista tulee molemmista raikkaan kylmää vettä.
Homeiset ja vetoiset huoneet, katkuiset kadut rottineen, kissoineen ja
koirineen voi haistaa ja nähdä. Kuvakieli on taidokasta, ja äänikirjaa
kuunnellessani ajattelin moneen kertaan, että paperiversioon olisin laittanut
liimalapun hyvän ilmauksen merkiksi. Toisaalta roisin suora kielenkäyttö ja
rumien näkymien ja inhottavien hajujen kuvaus ei mitään miellyttävää
kuunneltavaa ollut. Jos venäläisyyden ja neuvostoliittolaisen elämän absurdi
meno kiinnostavat, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.
Jorin tavoin pahoittelin
moneenkin otteeseen oman yleissivistykseni ohuutta. Monet kirjalliset
viittaukset, joita aavistan teoksessa olleen runsaasti, menivät ohitse.
Venäläisen kirjallisuuden tuntemuksesta olisi tämän kirjan kanssa varmasti
iloa. Onneksi sentään olen aikoinani Leningradissa nuorena vieraillut, että
voin ainakin pikkuisen tunnelmaan eläytyä omienkin kokemusteni kautta, laihasti
tosin.
Tämä ei siis ollut oikein
minun kirjani, mutta äänikirjana sain sen kuitenkin kuunneltua. Loppupuolella
aloin jopa pitää siitä, kun vähitellen tytönkin tarina keriytyi auki. Pertti
Sveholm sopii lukijaksi oikein hyvin, sillä eniten kirjassa on miehen
yksinpuhelua.
Hytti nro 6 on arvioitu ja
esitelty monessa paikassa monesta näkökulmasta, esimerkiksi Kirjainten virran
Hanna on tehnyt useammankin jutun. Jorin blogissa on hyvä linkki lisätietoa
kaipaaville. Liksomin verkkosivuilla on hauskoja ekstroja kirjaan.
Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011, äänikirja 2012, 6 cd:tä, kesto 6 tuntia 30
min. Lukija Pertti Sveholm.
Minä tykkäsin Hytistä. Dekkari-genren ulkopuolella arvostan ennenkaikkea kieltä ja varsinkin kuvailevaa sellaista (tästä syystä P.D. James onkin varmaan suosikkini dekkaristeista, kun hän on niitä valitettavan harvoja, jotka käyttävät rikasta ja kuvailevaa kieltä dekkareissa), joten Hytti iski oikeaan makuhermoon ihan ensimmäisistä riveistä lähtien. Ronski kielikään ei haitannut, ehkä siksi, että samaan aikaan kirjoitin itse "vakavaksi proosaksi" luokiteltavaa käsistä, jossa oli vieläkin karskimpaa kieltä ja huomattavasti inhorealistisempaa toimintaakin. Siis osittain.
VastaaPoistaMutta joo, minulla ei ollut erityisiä ennakko-odotuksia puoleen eikä toiseen, ja vaikka tästä nyt ei uutta lempikirjaa tullut Ihmisen osa rinnalle, niin kyllä minä sille Finlandia-palkinnon soin.
Hauskaa kuulla muutakin kuin hehkutusta Hytistä, vaikka iste pidinkin monesta asiasta kirjassa. Suureksi ongelmaksi muodostui se, miten ikävänä NL/venäläisyys esitettiin. Vaikka yleensä olen ällöttävän kuvauksen suurikin ystävä, niin minua inhotti se, miten taas kerran Venäjä esitettiin niin ikävänä. Se ei ole kovin hankalaa. Kiinnostavampaa olisi lukea venäläisen kulttuurin hyvästä puolista.
VastaaPoistaJa se on ihan normaalia että kaksi tuntematonta laitetaan samaan hyttiin nimim. Venäjällä junalla matkustanut. Tai oli ainakin hurjalla ysärillä, miksei siis aiemminkin.
Minusta kirjan saama julkisuus on ollut sangen positiivista, joten pidin sinun tekstistä.
VastaaPoistaIhmettelin kirjan kovin ennakkoluuloista tekstiä, joka saadaan miehen puhumaksi, joka ihmetyttää, on avoimet mielipiteet erilaisia ryhmiä vastaan. Suuri osa miehen puhumasta ei pidä minun mielestäni edes paikkaansa.
Toinen asia joka ihmetyttää on syömisen kuvaus, NL:ssä ei ruokaa ilmeisesti hirveästi ollut kaupassa, markkinat eivät toimineet, joten mistä mies oli ruokansa saanut, valuuttakaupastako (perioska?), eikö tytöllä suomalaisena olisi ollut paremmat mahdollisuudet tähän?
"Junan vessan lattialla lainehtii kusi", matkustin 1980-luvulla junassa paljonkin, ja haisi se kusi Suomenkin junissa, eli en näe itse tätäkään kuvausta kovin ansiokkaana. Tulin täysi-ikäiseksi 1980-luvulla, ja kusi haisi myös jokaisessa diskon ja muun baarin vessassa ...
Miehen ääretön matkalaukku, joka pursuaa ruokaa, on minusta yksi ironisen nostalgiakuvan keino. Samassa kirjassa on kuitenkin myös kerrottu, kuinka ruokaa on vaikeaa saada jne.
PoistaKirja on mielestäni hyvin ironinen, joten siten olen nämä ristiriitaisuudet juuri tulkinnut.
Nämä ennakkoluulot ja väitteet ovat asioita, jotka eivät minusta ole ironisoitavissa.
PoistaMieshän itsekin sanoo kirjassa, että ei kaikkea kannata uskoa, mitä hän sanoo. Sekin on yksi ironian keino.
PoistaEivätkö ennakkoluulot ja yksisilmäiset mielipiteet juuri ole parasta ironian kasvualustaa? Sanakirjamääritelmä ironiasta: "kätketty, epäsuora iva, mitättömyyden, typeryyden tai naurettavuuden paljastaminen sanomalla muuta kuin oik. tarkoitetaan" "tyylikeinona monimielisyyteen kätketty pilkka". Mikäli mitään tyyleistä ja sävyistä ymmärrän, juuri mielipiteet ja kärjistetyt väitteet voivat olla ironiaa tai sen maalitauluja mitä parhaiten.
PoistaKiitos selvennyksestä. En kuitenkaan vaihda mielipidettäni. Kirjassa viljellään ennakkoluuloja, joita tyhmä lukija kuten minä pitää tosina. Nykyisin olisi syytä ennakkoluuloista päästä eroon, ei voimistaa niitä.
PoistaNo tämä jos jokin on lukijan aliarvioimista. Ja kirjailijan taiteellisen vapauden mitätöimistä. Mitä muistaakseni harrastettiin aika lailla ahkerasti Neuvostoliitossa, jota, kas kummaa, Liksom kuvaa varsin inhoREALISTISESTI. Sitähän voi haikailla takaisin Neuvostoliittoon, jossa varmasti annettiin hyvinkin tiukat ohjeet maan kuvaamiseen, mutta onneksi me asumme suht vapaassa Suomessa, jossa kirjailijalla on 2000-luvulla oikeus kirjoittaa myös Mahtavasta Naapurista just niin kuin tykkää. Sinä olet varmaan pannut myös Remekset mustalle listalle... Oksasesta puhumattakaan...
PoistaTv. Älykäs lukija
Millehän tasolle saakka kirjan ironia yltää? Ja mihin kaikkeen se oikeastaan suuntautuu?
PoistaVaarallistahan voi olla sekin jos ironia "kätkeytyy liikaa".Vai voiko?
Osataankohan Suomessa lukea tätä kirjaa?
Kirjailijalla on vapaus, mutta niin on lukijallakin.Onko mikään tulkinta väärä?
t. ulpukas (ruohonkortta)
Sovittaan nyt niin, että kirjallisuus kuten muukin taide on vapaasti tulkittavissa. Henkilökohtaisuuksiin menevät ja loukkaavat viestit poistetaan tästä blogista.
PoistaTietysti kaikki tulkinnat ovat yhtä oikeita. Kun kirjailija päästää kirjan käsistään, ei hänellä enää ole valtaa siihen miten ihmiset kirjan lukevat.
PoistaKysymys kätketystä ironiasta on hyvä! Olen itsekin miettinyt usein sitä, että jos ironia jää huomaamatta, voi tulkitsija pitää tekstiä vaikka rajusti rasistisena, vaikka se olisi nimenomaan tarkoitettu juuri ironisoimaan rasismia. Ironia ei ole helppo laji, vaan jopa vaikeana pidettyä huumoria vaikeampi.
Tässä kirjassa minä näin ironian puhtaimmillaan niissä loputtomissa ruokavaroissa, joita se mies sieltä laukusta kaiveli. Suolakurkkuja matkalaukussa :D
Minä haluan tämän lukea juuri tuon junamatkan vuoksi, kun sen itsekin olen tehnyt. On aivan tavallista, että nuori nainen joutuu keski-ikäisen miehen kanssa samaan hyttiin - itsellekin kävi näin, tosin lisäkseni hytissä oli 2 muuta nuorta naista.
VastaaPoistaYstäväni eivät ole syttyneet tästä, ja heiltä on tullut samanlaista kommenttia kuin arvostelusi sisältää, mutta haluan tämän lukea ja katsoa, mitä itse tästä ajattelen.
Ehdottomasti paras tekniikka tuo, että lukee itse ;)
PoistaTämä oli äärimmäisten vastakohtien kirja: mikä herkkä kauneus , mikä julma kovuus ja surkeus. Minuakin jäi (Deen tavoin) mietityttämään se, millaista kuvaa venäläisyydestä kirja tuottaa.Kovin mairittelevassa valossa ei kuvattu yhtäkään venäläistä. Toisaalt kirja ehkä halusi näyttää, miksi ihmisestä tulee kova, ja sen, että samnalaisia olemme kaikki, elämä vain kohtelee eri tavoin.Kauneutta löytyy jokaisesta (myös tytön matkakumppanista).
VastaaPoistaLiksomin kuvakielestä ja ilmaisuista nautin minäkin suuresti. En todellakaan tiennyt, että häneltä tulee tällaistakin tekstiä.
Kyllä, juuri nuo vastakohdat kirjassa ovat vahvat ja puhuttelevat. Maisema voi väliin olla äärimmäisen ruman, sitten taas kaunis, samoin ihmiset. Ja miehestäkin löytyy kauneutta, lopulta, minustakin.
PoistaNyt vain silmäilin, sillä itselläni kirja on juuri luvussa. Kiinnostavaa palata tähän ehkä myöhemmin. Huomasin, että varttuminen tähän kirjaan ei ollut minulle pelkästään riemukas kokemus... palaan myöhemmin syihin.
VastaaPoistaTämä kirja oli luettavien listalla "must", paitsi paljon kehumisen vuoksi, myös kiinnosti kirjailija, jonka tunsin aiemmin vain kuvataidepuolelta. Tosin arvelin, ettei tämä tyyli ihan meikäläiseen kolahda ja näin oli (omassa arviossani tarkemmin), mutta se ei ole kirjan vika. Venäläisyydestä tuotiin minusta esiin myönteisiäkin puolia, kuten elämänilo, tarinankerronta ja juhlahetken järjestäminen ankeissakin oloissa, ja minulle jäi kuva, ettei tarkoitus ollut sitä mollata tai esittää ikävänä, vaan kuvata. Myös noita kurjia ehkä enemmän neuvostoliittolaisen sosialisimin realismin ilmiöitäkin - kansan köyhyys, yleinen rähjäisyys, vahvat hajut... ja kun tiedetään Liksomin perehtyminen itänaapuurin, voi uskoa, että kuvaus saattaa jopa aika lailla vastata todellisuutta. Ainakin siinä paikassa ja hetkessä, missä kertomus tapahtuu. Ja sehän on hieno suoritus kirjalta, jos lukija uskoo sen maailmaan ja elää siinä, edes sen lukemisen ajan.
VastaaPoistaMinulle tunnelma oli kirjan parasta antia. Äänikirjassa hyvä lukija osaa varmaankin lietsoa sitä vielä lisääkin.
VastaaPoistaHienoa, että annoit teokselle kuitenkin mahdollisuuden. Minä pidin kirjan rappiosta, mutta ei siitä ehdotonta suosikkia tullut. Rumankaunis kuitenkin. :)
VastaaPoistaEn tiennytkään tuosta Milonoff-Liksom -jutusta mitään. Onpa ihmeellistä. :O
Noora, "rumankaunis" oli juuri se sana, jota etsin! Kiitos!
VastaaPoistaLiksom jätti minuun nuorena ison merkin, ja Liksomin ekat novellikokoelmat olisivatkin elämänpelastuskirjalistallani, joita Helmi K:n blogissa pohdittiin taannoin. (http://www.lily.fi/juttu/ten-books-saved-your-life)
Silti en ole koskaan innoissani, malttamattomana ja itseäni pidätellen lukenut Liksomia. Pikemminkin oudoksuen ja ihmetellen olen sivuja käännellyt. Liksomin teksteissä on jotain karua, karkeaa ja inhottavaakin, ja usein sellaista, mitä ei kerralla ymmärrä. Ja ihmisluonto kun on helppoon päin kallellaan, kai tuollainen teksti aina vaatii ainakin pienen pusertamisen.
Hytti kuitenkin on jättänyt minuun jälkensä. Ajattelen sitä viikoittain - toisin kuin monia muita lukemiani kirjoja. Jokin siitä jäi mielen syövereihin. Eikö se ole hyvän kirjan merkki?
Pakko muuten mainita vielä ulkokirjallisistakin seikoista: minusta nimittäin Hytti on kansiltaan ihan mielettömän kaunis kirja! Kansitekstitkin osuvat juuri kohdilleen.
Jonna
Jonna
Tuohon rumankauniiseen ja alitajuntaan jäävään on helppo yhtyä Juuri sellainen kirja on, ei helppo mutta vaikuttava, kun sen on saanut selätettyä!
PoistaKansi ei minua niin kovasti puhuttele, ainakaan tuo etukansi. Äänikirjasta puuttuvat paperikirjan sisäkansien valokuvat ja takaliepeen hurmioitunut esittely (en enää muista kenen, venäjän kirjallisuuden professori X:n?).
Kaivoin Hytin heti hyllystäni: "takaliepeen hurmioituneen esittelyn" on kirjoittanut venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen. Tuo esittely oli sekin merkittävä syy, miksi arvostan Hytin kansia kovasti: ainakin minulle tuo esittelyteksti antoi paljon hyvää taustoitusta kirjan lukemiseen.
PoistaKun luin kirjaa, olin laittanut muistilappulipareita hyvien kohtien merkiksi. Nyt takakansiliepeen professorin nimeä tarkistaessani kirja avautui aika mainiosta kohdasta: "Toivokaamme elämää ja murheita, vilpitöntä naurua, itkua ilman syytä, räväkkää ilonpitoa, helppoa krapulaa, ikuista terveyttä ja liian aikaista kuolemaa." (s. 140)
- Aika hyvin toivottu, vai mitä?
Jonna
Kiitos, Jonna! Hyviä toivomuksia, tosiaan. Äänikirjaa kuunnellessani harmittelinkin moneen kertaan, etten voinut merkitä hyviä kohtia muistilapuilla.
PoistaNo nyt se on luettu! Olipa kiinnostava lukukokemus. Lähdin sinun tavoin lukemaan hieman pitkin hampain. Lopulta minun täytyy sanoa, että vaikka en olekaan liekeissä tämän kirjan osalta, on kirjassa paljon hyvää. Minä pidin siitä, miten paljon erilaisia kerroksia kirja sisältää. Tästä olisi saanut taas sellaisen sipulitekstin: kerros kerrokselta kuorittuna olisi saattanut päästä ytimeen käsiksi. Hieman turhautti, kun oma tietotaito ja tuntemus ei yltänyt kaikkiin kirjan viitteisiin. Ennen kaikkea tämä oli erilainen kirja. Mutta kyllä minä silti Ketun Kätilöstä enemmän pidin.
VastaaPoistaVoi että! kirjoitin pitkät pominat, mutta ilmeisesti ei tullut läpi? Argh! En jaksa enää uusiksi. Sen vain, että oli erilainen kirja, erilainen lukukokemus. Ja silti Ketun Kätilösn rumankauniista pidin enemmän.
VastaaPoistaTässähän on vilkas keskustelu käytynä :)
VastaaPoistaItsekin postasin tästä, ja opuscolo juuri postasi.
Ironiastako tässä puhutaan?
Se on vaikea taiteen laji, jota näköjään vaihtelevasti käytetään ja ymmärretään.
Luultavasti miehen sanomiset voivat olla ironiaa, mutta onko kaikki muukin sitten ironiaa, tai eikö mikään ole ironiaa, tai jotain siltä väliltä. Itse olen lukenut useita teoksia Liksomilta, ja teoksessa näen monia keinoja, mitä hän käyttää ...
Luin kirjan melko pian sen saatua Finlandia-palkinnon eli niiden ylistysten katveessa. En tiedä oikein, mikä siinä oli, etten siitä pitänyt. Olen asunut kuusi vuotta Neuvostoliitossa, muutamia vuosia ennen kirjan kuvaamaa aikaa, enkä suoraan sanoen saanut kirjasta kiinni ainuttakaan yhtymäkohtaa omiin kokemuksiini. Minusta se oli tylsä, tylsästi kirjoitettu ja rumaa kieltä. Mieheni on NL:ssa ja Venäjällä bisnestä tehdessään tavannut jos jonkinlaisia miehiä, mutta totesi, ettei ole koskaan tavannut yhtäkään, joka puhuisi kirjan miehen tavoin. Tottahan niitä tietysti on, mutta mitä lisäarvoa se toi kirjaan, en ymmärrä. Venäläinen ystävättäreni kertoi pari viikkoa sitten kysyneensä kirjailijalta, että miksi hän vihaa venäläisiä niin paljon, että on pitänyt tuollainen tyyppi sijoittaa kirjaan.
VastaaPoistaMinä on kyllä loppujen lopuksi usko, että kirjailija lainkaan vihaa venäläisiä. Hänhän rakastaa heitä niin paljon, että voi kuvata kirjassaan tuollaista henkilöä. Siis...kaiken se kestää!
Kylläpä voi mielipiteet ja maut mennä ristiin! Minusta kirja oli kaikkea muuta kuin tylsästi kirjoitettu saati rumaa kieltä. Itse koin kirjan olevan täynnä upeita hetken kuvauksia ja tiivistyksiä elämästä.
PoistaOnneksi voimme olla eri mieltä =)
Minä en ole kirjaa lukenut, mutta en kyllä tiedä tulenko koskaan lukemaankaan. Jotenkin kirjailija ei minua sytytä eikä kirja ole vielä toistaiseksi mitenkään erityisen mielenkiintoiselta vaikuttanut. Ylistävät arviot ovat toki saaneet harkitsemaan lukemista, mutta tämän jälkeen en kyllä taas ainakaan hetkeen aio kirjaa luettavaksi ottaa :)
VastaaPoistaOsallistun tähän minäkin vaikka säie onkin jo vanha. Ainoa hyvä asia kirjassa on käytetty tuore kieli ja kielikuvat. Mutta ihmiskuvaukset voi voi. Ihan noin rujoja ihmisiä kuin hytin mies ja mongolit ei juurikaan ole tielleni tullut, vaikka venäjää olen ristiin rastiin kulkenut. Jäin miettimään, että ratsastaako kirjan suosio meillä niin syvälle juurtuneella ryssävihalla ja rasismilla. Ikäviä piirteitä, jotka näyttävät esiintyvän kaikissa kansankerroksissa niin itseään sivistyneiden kuin muiden ihmisten mielessä (ja kielessä).
VastaaPoistaJos oli tarkoitus olla ironinen niin mikä on ironian kärki ? Satiirista ehkä kävisi, vaan tällöin ollaan hieman myöhässä.
Itseäni jäi häiritsemään se, että kirjassa matkustettiin Habarovskista Mongoliaan junalla. Tämä vain kun ei oikein onnistu. Mongoliaan pääsee Ulan Udesta. Toinen rata eli Mantsurian rata kulkee Chitasta Mongolian sivuitse rajakaupunkeina Zabaikalsk (Venäjällä) a Mantzhouli (Kiinassa). Jotta täältä pääsisi Mongoliaan täytyisi mennä Pekingin kautta. Habarovskista ei ole mitään junayhteyttä Kiinaan saatikka Mongoliaan (sieltä pääsee kyllä Vlöadivostokiin ja täältä Pekingiin).
Olisi Rosa Liksom vähän voinut katsoa karttaan. Olisikohan tarkoitus sanoa, että ei koko tarinakaan ole uskottava.
Kiitos Jussi kommentistasi, ne ovat erittäin tervetulleita myös vähän vanhempiin juttuihin!
PoistaTuo huomiosi reitin mahdottomuudesta on kiinnostava. Sillä tosiaan saattaa olla oma, taviksilta salattu tarkoituksensa :)
Niin. Ensisijaisesti kirjan arvo on käytetyssä kielessä: lyyrinen ja hyvin soiva. Tosin ei kuitenkaan Aleksis Kiven tai Lauri Viidan luokkaa. Näennäisesti irtonaiset kohtaukset on sidottu kielikuvin yhteen. Ehkä Liksomin kannattaa kokeilla kirjallisuuden vaikeinta lajia eli lyriikkaa.
PoistaKirjassa esiintyvä rujo genre on nykyään kuvallisessa taiteessa suurta muotia. Kallervo Palsan maalaukset tunnemme varmaan kaikki: Näyttelystä häipyessämme, ei monikaan ole enää sama ihminen kuin sisään mennessä. Niitä ei vain voi ohittaa yks kaks sanomalla: olihan tuo. Valokuvauksessa Andreas Serranon työt ovat tosi hurjia. Eikä meidän kannata unohtaa Irwing Pennin (ehkä hieman hienostelevia) asetelmia roskasta ja rojusta. Rock lyriikassa Nick Caven (Bad Seeds) tekstit tuntuvat häntäluussa saakka. Vain muutaman esimerkin mainitakseni
Tätä taustaa vasten ehkä Rosa Liksomin kirja pitää asettaa yhteyksiinsä. Mukana ajassa (ja tavoissa).
Just luin. Prisman alepokkarihyllystä ostin. Välittyi että matkalla oli oltu ja meiltä muilta tietämätöntä kokemusta oli. Liikaa adjektiivejä. Puoli vuotta olisi mennyt jos olis kaikkia taivaanvärejä jäänyt kuvittelusisäistämään. Ja hajuja. Huhhoijjaa. Ja Jussille terveisiä: "olihan tuo" Tässä ol kirja jota en halua omistaa tai lukea toista kertaa. Sori, elämä on liian lyhyt haaskuulle.
VastaaPoistat. Elenna
Vihdoin luin minäkin. Tai ainakin yritin. Aina huomasin kääntäväni puoliksi luetun sivun ja vilkuilevani seuraavaa. En päässyt perille mistään ideasta ja kieliryöpyt olivat masentavia. Onnittelut teille, jotka löysitte tästä kirjasta jotakin.
Poistarakastin hyttiä siellä oli hieno kalusteet
VastaaPoistaMinä hyppäsin junan kyytiin vasta nyt ja olipa mielenkiintoinen matka (samoin kuin täällä kirjasta käyty keskustelu). Pidin upean ja kauniin kuvailun sekä karkean ja alatyylisen kielen muodostamasta vastaparista. Junamatkan lukeminen oli jotenkin hypnoottista. Rumankaunis tosiaan kuvaa kirjaa ja sen kieltä hyvin. Tämä oli ensimmäinen lukemani Liksomin teos, täytynee lukea häneltä lisää jos kieli on näin vahvaa. Pertti Sveholm antoi loistavan äänen Vadim Nikolajevitš Ivanoville!
VastaaPoista