Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Löysin itselleni uuden kirjailijan Pauliina Vanhatalon kevään 2012 Tammen luettelosta. Ensikosketus kirjailijan tuotantoon oli vaikuttava Korvaamaton, joka on aiheeltaan raskas mutta kirjana todella hieno. Kirjaa lukiessani tutustuin kirjailijan verkkosivuihin, joista kävi ilmi, että Vanhatalolta tuli tänä vuonna toinenkin kirja, salanimellä Veera Vaahtera kirjoitettu Onnellisesti eksyksissä.

Ideana on ollut, että kirjailijanimen alla kirjoitetut kirjat ovat keveitä lemmentarinoita vähän Jane Austenin, Hilja Valtosen ja Helen Fieldingin tyyliin. Nämä esikuvat voikin tunnistaa teoksen takaa, vaikka minulle mieleen tuli lähinnä Kirsti Ellilä, joka on tunnustautunut älykkään naisviihteen tekijäksi(kin). Tämän lajityypin kirjallisuus ei ehkä ole minulle juuri sitä ominta, jota mieluiten luen, mutta Ellilän kaikista teoksista olen varauksettomasti pitänyt, eikä Vaahteran esikoinenkaan ollut lainkaan hullumpi. Viihdyin sen parissa oikein hyvin!

Kirjan minäkertoja, 27-vuotias Emma Aaltonen, on oman elämänsä haahuilija. Hän on muuttanut useampaan kertaan opiskeluaikanaan paitsi kaupunkia myös pääainetta, samoin poikaystävää. Eräänä keväisenä päivänä Emma saa tarpeekseen elämänsä päämäärättömyydestä ja laatii itselleen listan tavoitteista. On valmistuttava, saatava työpaikka ja kunnon koti opiskelijasolun tilalle. Epämääräiset mutta kiinnostavaongelmaiset miehet eivät enää kuuluisi kuvioihin.

Nopeasti Emma huomaa tarvitsevansa jo gradun valmiiksi saamiseen henkilökohtaisen piiskurin. Kontrollifriikki ystävätär Sanni sopii tehtävään kuin valettu. Lisäkannustimeksi sovitaan, että Sanni saa Emmalle rakkaan Nopsa-fillarin, jos tulosta eli gradua ei ala syntyä.

Miesrintamalla ongelmia onkin enemmän. Itserakas Janek ei suostu luovuttamaan vaan roikkuu edelleen Emman perässä. Sydämentykytyksiä aiheuttaa ällistyttävän komea graduohjaaja Miikka. Pahinta on kuitenkin, että Sannin uusi rakkaus Ilari vaikuttaisi juuri sellaiselta mieheltä, jonka Emma tarvitsisi. On vielä kunnollinen Jukkakin, joka on Emmasta kiinnostunut. Onko tästä joukosta kukaan Emmalle se oikea? Emma ei onneksi suhtaudu rakkauteen kovin siirappisesti.

Pidin Vaahteran tyylistä antaa Emman päätyä varsin usein hyvinkin rationaalisiin ratkaisuihin. Emma ei shoppaile tai hölmöile enempää kuin suomalainen peruskunnollinen nainen, eikä hän huokaile ulkonäköasioista tai laihduta vimmatusti vain sortuakseen heti suklaaseen. Emmasta alkaa kirjan mittaan todella pitää!

Muut henkilöt ovat karrikoidumpia. Esimerkiksi Emman ylihuolehtiva äiti on tuttu hahmo tämän genren kirjoista. Kun Emma kerran on sinkku ja parhaassa lapsentekoiässä, tyrkyttää hyvää tarkoittava äiti Emmalle sulhasehdokkaita tavan takaa rasittavuuteen asti. Leipominen ja kunnon siivoussessio ovat äidin lääkkeet kaikkiin vaivoihin. Sanni on myös aika liioiteltu hahmo, mutta ihan sympaattinen kuitenkin. Miehetkään eivät ole ihan yksiulotteisia vaan voivat jopa kehittyä!

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Tammi 2012. 272 s.

Muita blogiarviota ainakin  Tuulian ja Jaanan blogeissa.

Kroonisen kirjahyllyahtauman takia tämä nopealukuinen hyvänmielen kesäkirja lähtee kiertoon. Ahtauma on todella paha, sillä eilen kirpparilla käteeni osui aivan virheetön kappale Riku Korhosen Lääkäriromaania vain kuuden euron hintaan, mutta jouduin jättämään himoitun teoksen sinne. Ei nimittäin enää mahdu hyllyyn! Jos siis tämä uutuuskirja kiinnostaisi Sinua, jätä kommentti alas. Jos halukkaita löytyy useampia, arvon kirjan keskiviikkona 4.7. klo 12 mennessä ilmoittautuneiden kesken!

M. J. McGrath: Jään muisti

Tämän kesän lukulistalleni on kuin varkain ujuttautunut liuta pohjoisen ulottuvuuden kirjoja. On luettu Saamelandiaa ja Lapinkylää ynnä muuta. Ann Cleevesin Shetlanti-sarjakin laskettaneen tähän, hehkutetaanhan Valoisissa illoissa napapiirin läheisyyttä (!) ja valon pään sekoittavaa vaikutusta. Äärimmäinen pohjoisuus lyö kuitenkin todella kasvoille M. J. McGrathin jännärissä Jään muisti, joka sijoittuu Kanadalle kuuluvalle Ellesmeren saarelle Grönlannin pohjoisosan kylkeen. Pohjoisnapa on vain kivenheiton päässä näistä maisemista ja eletään äärimmäisissä olosuhteissa.

Lapinkylää lukiessani häpesin huonoa yleissivistystäni saamelaisuuden suhteen, ja tätä kirjaa lukiessani tunsin jälleen, kuinka tietämykseni on surkealla tasolla. Tällä kertaa opin rutkasti inuittien eli oikeammin kai inukien kulttuurista ja elämästä. Kirjan päähenkilö, 33-vuotias Edie Kiglatuk, on puoliksi inuk, puoliksi qalunaat eli valkoinen tai etelän ihminen. Edie toimii osa-aikaopettajan työn lisäksi eräoppaana turisteille.

Kirja alkaakin tällaisesta retkestä. Edie on opastamassa kahta amerikkalaismiestä helpolla metsästysretkellä, kun toista miehistä ammutaan. Edien raivokkaista pelastusyrityksistä huolimatta mies menehtyy. Metsästystoveri väittää kiven kovaan, ettei ampunut ystäväänsä, ja Edie uskoo löydettyään lähistöltä vieraat jalanjäljet.

Sitten törmätäänkin erikoisiin olosuhteisiin. Paikallinen käytäntö on, että ”pienet” rikokset ratkotaan vanhimpainneuvostossa, joka päättää, onko tarpeen kutsua poliisi tekemään jatkotutkimuksia. Edien on suostuttava siihen, että metsästäjän surma kirjataan onnettomuudeksi. Muussa tapauksessa hän menettäisi työnsä eräoppaana. Vanhimpainneuvosto kun päättää opasluvista. Kylään ei haluta poliisia eikä ikävää julkisuutta. Ellesmeren saaren poliisivoimat koostuu kahdesta poliisista, Derek Palliserista ja hänen apulaisestaan. Derek on poliisina lievästi sanoen vätys. Mies haikailee menetetyn rakkautensa perään ja haaveilee tulevansa kuuluisaksi mullistavan sopulitutkimuksensa avulla. Amerikkalaisen kuolema ei voisi häntä vähempää kiinnostaa.

Sitten toinen amerikkalaismiehistä yllättäen palaa uuden kumppanin, kuuluisan tutkimusmatkailijan jälkeläisen seurassa ja haluaa tehdä uuden retken pienelle Craigin saarelle. Vastahakoinen Edie lähtee opastamaan poikapuolensa Joen kanssa. Retkue jakautuu kahtia, ja Joen opastama amerikkalaismies katoaa lumimyrskyyn. Jälleen jäljet halutaan nopeasti peitellä ja mies julistaa kuolleeksi.

Edie ei kuitenkaan voi antaa asian olla. Hän lähtee etsimään jälkiä kadonneesta amerikkalaisesta, jonka puuhat ovat alkaneet vaikuttaa yhä kummallisemmilta. Edien löytämät todisteet johdattavat hänet melkoiseen seikkailuun välillä Grönlantiin asti, mutta arvoituksen ratkaisu on kuitenkin kotona aivan hänen kätensä ulottuvilla. Myös inukien historialla on osuutensa kuviossa.

McGrath kirjoittaa jännitysjuonen lomaan paljon tietoa inukien ja pohjoisen elämän karuudesta ja vaikeuksista. Edie kokee välillä olevansa kahden maailman välillä verenperintönsä takia, mutta aktiivisesti hän korostaa olevansa inuk, Kigga, kuten Joe häntä nimittää. Monien muiden tavoin Edie on alkoholisti, tosin ainakin pääosin entinen sellainen. Viina on kuitenkin vienyt häneltä paitsi avioliiton myös metsästäjän ammatin. Silti hän koettaa säilyttää omassa elämässään edes joitakin perinteitä, kuten koiravaljakolla-ajotaidon. Itsenäinen ja itsepäinen Edie joutuu helposti vaikeuksiin yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki tiedetään: ”Eihän siellä voinut mennä edes kuselle ilman, että joku oli siitä jotain mieltä.”

Myös luonnonoloilla on kirjassa keskeinen rooli. Ilmastonmuutos vaikuttaa suoraan Arktiksen asukkaitten arkipäivään, ja tuntuu, että koko alueen tulevaisuus on tuhoutumassa kiihtyvällä vauhdilla. Ei ole kyse vuosisadoista tai edes -kymmenistä, vaan vuosista. Kevään tulo aikaistuu, jää hupenee vauhdilla. Tämä kaikki surettaa ja pelottaa Edieta, mutta hän ei jää sitä sen kummemmin murehtimaan. Luonto on jatkuvasti läsnä. Siitä saa konkreettisen esimerkin, kun jääpato tuhoaa salakavalasti osan Edien talosta. Tosin se auttaa häntä todisteiden kokoamisessa, mutta on silti aika karmivaa!

Jännitysromaanina tai dekkarina Jään muisti ei ehkä ole kaikkein kypsin tai rakenteeltaan hallituin, mutta eksoottinen ja kiinnostava ympäristö kiehtoivat minua. Lisäksi se, että syyllinen tai syylliset saattoivat olla aivan ketkä tahansa pienen yhteisön jäsenistä, toi tarinaan jännitettä. Isommat kuviot juonen taustalla toivat myös oman ulottuvuutensa vyyhteen, jonka selvittelystä nautin. Ediestä tuli myös läheinen, joten henkilökuvauskin on onnistunutta, vaikka alkuun tuntuikin, ettei oikein kenestäkään saanut kunnolla otetta.

Monissa dekkareissa ruokakulttuurilla on keskeinen roolinsa, ja vaikkapa Donna Leonin tai Outi Pakkasen kirjoissa herkutellaan niin, että lukija suorastaan kuolaa. Näissä pohjoiseen sijoittuvissa kirjoissa saa aivan vastakkaisia tuntemuksia nautituista eväistä. Edie tarjoilee mm. kokkareista hylkeenverikeittoa, joka on kuulemma suurta herkkua mutta saa ainakin tämän lukijan lähinnä oksennuksen partaalle, samoin mädätetty mursunliha. Kovin houkuttelevalta ei kuulosta myöskään tee tai kahvi, jota terästetään kunnon hylkeenrasvakimpaleella! Kala nautitaan raakana suoraan avannosta. Mikäs siinä, onhan sushi muotiruokaa ja varmaankin inukien mielestä hienostelua ja jo pilalla, koska on kuljetettu ravintolaan. Edie sen sijaan nauttii suuresti meren mausta, joka on juuri avannosta nostetussa nieriässä vielä tallella.

Tyylin ja aiheen takia kirjasta tulivat mieleen esimerkiksi Dan Brownin Meteoriitti ja Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Brownin kirjan huippukieroiluun ja vauhtiin ei tässä ylletä, eikä Isomäen maailmanlopun tunnelmiinkaan ihan sentään, mutta tiettyjä yhtymäkohtia kyllä on. Kyllä McGrathin seuraavaa jännäriä jää hyvillä mielin odottelemaan.

Kiitokset vielä sisäkansiin painetuista kartoista, joista oli iloa lukemisen mittaan. Lopussa on myös lyhyt selitysosa, josta käyvät ilmi kuvitteelliset ja todelliset paikat sekä selvitetään vähän inukien kielioloja, jotka ovatkin varsin mielenkiintoiset. McGrath viljelee iknuktitutin sanastoa varsin runsaasti kirjan mittaan, mikä toisinaan tuntuu rasittavaltakin, koska jo henkilöitten ja paikkojen nimet ovat välillä lukukelvottomia (Tikiutijavvilik, Uimmatisatsaq).

M. J. McGrath: Jään muisti (White Heat)

Suom. Anu Nyyssönen. Like 2012. 391 s.

Jään muistista löytyy netistä helposti lehtiarvioita, ja kirjablogiarvion on tehnyt ainakin Erja.

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

Sinikka Nopolan lyhytproosakokoelma Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia osoittautui välipalakirjaksi, jonka parissa viihtyi pari hajanaista tuntia ihan mainiosti ja joka pikkuisen paikoin hymyilyttikin mutta joka ei sen kummemmin sykähdyttänyt. Kokoelma keikkui jo toukokuun Mitä Suomi lukee -listalla sijalla kuusi, ja kirjakaupan tyrkkyhyllyssä se oli sijoitettu näkyvästi sekä paperisena että äänikirjaversiona, joten menestystuotteesta lienee kyse. Tekstit onkin käsittääkseni ensin kirjoitettu radiolle, jossa Erja Manto on ne lukenut. Sellaisina ne varmasti toimivatkin parhaiten, lyhyinä ja napakoina radiopakinoina. Tämän voisikin mainiosti kuunnella vain äänikirjaversiona.

Nopolan tyylistä ja hämäläisen luonteenlaadun analysoinnista kyllä pidän. Olen esimerkiksi viihtynyt mainiosti Eilan, Rampen ja likan parissa, onpa ollut kyse sitten kirjasta, äänikirjasta tai teatterisovituksesta. Aina on toiminut. Nopolalla on tarkka silmä ja terävähkö kieli, yhdistelmä, josta kyllä nautin. Tässä kyseisessä kokoelmassa vain on paikoin hieman väkisinpuristamisen makua, joka häiritsi.

Ironian piiskalla Nopola sivaltaa milloin Facebook-addikteja, milloin kuninkaallisten elämää kiihkeästi seuraavia tavallisia tallaajia. Hauskimmat näistä taisivat olla ne, joissa Nopola käy virsikirjauudistajien kimppuun. Kyllä kannattaa mennä klassiset virret uudistamaan, kun kirkkokansa sitten sankoin joukoin ryntää niitä veisaamaan peräti kuuden hengen voimin. Pidin myös samaan henkeen uudistetun Mombasa-iskelmän päivityksestä.

Nopolan jonkinlainen alter ego lienee Käytännön ihminen, joka pähkäilee monenlaisissa tilanteissa. Käytännön ihminen asuu, kierrättää, käy hautajaisissa, on avainvastaavana, nimeää asioita ja ilmiöitä, elää täysillä, osallistuu pihatalkoisiin, rakastuu ja kuolee. Kaikki tapahtuu hämäläisellä hötkyilemättömällä ja huomiokammoisella asenteella.

Tiesittekö muuten, että oikeasti heinäkuu on kuukausista julmin? ”Se maistuu asioilta, joiden oletetaan lisäävän onnellisuuttamme: vapaa-aika, loma, aurinko, lämpö, mansikka, mustikka, mökkeily, saunominen, järvenranta – ja perhe. Juuri sen perhesuuntautuneisuuden takia siitä on tullut yksi vuoden pelätyimmistä, jopa vihatuimmista kuukausista.”

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

WSOY 2012. 140 s.

Ann Cleeves: Valoisat illat

Juhannuslukemiset jäivät sitten suunniteltua vähäisemmiksi, mutta ei se mitään, tärkeämpääkin tekemistä voi olla jopa intohimoiselle lukijalle. Nimittäin kerrankin kotona olevalle perheelle ja kyläilemään saapuville vieraille oli jaettava herpaantumatonta huomiota.

Vaikka määrä siis jäi vähäiseksi, sattui käteen kuitenkin ajankohtaan varsin hyvin sopiva dekkari Valoisat illat. Kyseessä on Ann Cleevesin Shetlanti-kvartetin toinen osa. Kirja on täysin itsenäinen dekkari, joten sen voi huoleti lukea, vaikka aloitusosa Musta kuin yö olisikin jäänyt väliin tai vaikka ei koko sarja kiinnostaisikaan. Minä kuitenkin päätin lukea tämän sarjan järjestyksessä tutustuttuani ensin Cleevesin Vera-sarjan kolmanteen osaan Kuolonkukkia.

Shetlanti-sarjan päähenkilönä on rauhallinen komisario Jimmy Perez, joka on kotoisin pieneltä Fair Isleltä. Ihan kotisaarelleen hän ei vielä ole tullut palanneeksi mutta Shetlantiin nyt kuitenkin. Edellisessä kirjassa Perez tutustui entisen hyvän ystävänsä ex-vaimoon Fran Hunteriin, joka yrittää päästä alkuun taidemaalarina. Valkeat yöt alkaakin Franin ja saarella asuvan maailmankuulun Bella Sinclairin yhteisnäyttelyn avajaisilla. Juhlat ovat Bellan veljenpojan, kuuluisan muusikon esiintymisestä huolimatta vaisut. Tunnelmaa laskee vielä outo tapaus. Muukalainen purskahtaa dramaattisesti itkuun katsellessaan yhtä maalauksista. Perez ehtii vähän jutella miehen kanssa. Vaikuttaa siltä, että mies on menettänyt muistinsa. Ennen kuin hänen henkilöytensä saadaan selville, mies katoaa.

Valitettavasti mies löytyy seuraavana aamuna läheisestä kalastustarvikevajasta hirtettynä. Perez saa avukseen Invernessistä rikoskomisario Taylorin joukkoineen. Apua tarvitaankin, sillä piakkoin sattuu toinen kuolemantapaus, eikä ensimmäisen uhrin henkilöyttä ole kivin helppo selvittää. Joku pikkuruisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja, mutta kuka. Kylän pappilassa asustaa Bella Sinclair, hänen galleriansa ravintolaa pitää lapsuudenystävän poika. Ystävä itse pitää kylän pikkuruista kauppaa. Lisäksi kylässä asustaa vielä maanviljelijä Kenny Thomson Edith-vaimonsa kanssa sekä hiljattain mantereelta tullut kuuluisahko kirjailija. Joukko on siis varsin pieni, ja lähes kaikki ovat olleet tuttuja keskenään koko ikänsä.

Cleeves rakentaa tarinan huolella. Ympäristönkuvaus on jälleen nautittavaa, ja pidän myös kirjailijan tavasta kuvata dekkarin henkilöitä. Tärkeimmät heistä tulevat tutuiksi ja heidän tarinansa ovat kiinnostavia. Kuitenkin Cleeveskin paikoin sortuu kuvailemaan myös aivan tarinan kannalta turhanaikaisten henkilöiden taustoja yksityiskohtaisesti. Jos kyseessä on vain henkilö, joka lopulta alkaa kaivata toisaalla murhattua ihmistä, ei kaipaajan koko historiaa tarvitsisi käydä läpi.

Viimeksi Musta kuin yö -dekkarista kirjoitettuani virisi keskustelu siitä, kuinka realistisia dekkareitten pitää olla. Makuasiahan tämä on, tietysti. Pidän tästä Shetlanti-sarjasta erityisesti sen eksoottisen tapahtumaympäristön takia. Mielestäni Cleeves hyödyntää miljöötä loistavasti. Pääsaaren luoteisosaan sijoitettu Biddista on kuvitteellinen kylänen, mutta karttaa tutkailemalla on helppo kuvitella, että se voisi olla olemassa. Myös tarinan murhat ovat minusta tälläkin kertaa sellaisia, että ne voisivat tapahtua ihan missä hyvänsä. Kritisoin kuitenkin sitä, että Cleeves kirjoittaa yhden keskeisen henkilön muistin niin huonoksi, ettei tämä muka oikein mitään muista viidentoista vuoden takaisista tapahtumista ja tapaamistaan ihmisistä. Kummallisen huonomuistisia ovat muutkin henkilöt paikoin. Valitettavasti itse muistan kohtuullisen hyvin jopa 40 vuoden taakse, vaikka olin silloin lapsi.

Toinen välillä kiukuttavakin seikka on se, että kirjassa hoetaan pohjoisen kesäöitten valoisuutta tuon tuosta. Valo tekee milloin asukkaat, milloin turistit sekapäisiksi. Ulkona näkee lukea läpi yön, eikä kellonaikoja pysty hahmottamaan. Kasvimaita kitketään puolenyön tietämillä jne. Lopussa komisario Taylor valittaa, ettei ole voinut lainkaan nukkua, koska ollaan melkein napapiirillä. Piti sitten oikein kartasta tarkistaa, kuinka pohjoisessa saaret sijaitsevat. Olin nimittäin kuvitellut ne aika eteläisiksi kuitenkin. Totuus on, että Fair Isle, joka on eteläisin isoimmista saarista, sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Hanko! Biddista on siis kutakuinkin Salon korkeudella. Kyllähän täällä Etelä-Suomessakin on valoisat kesäyöt, mutta olen kyllä aina kellon tiennyt enkä ole öisin kitkenyt kasvimaata…Napapiirillekin sentään muutama poronkusema on matkaa! Siis aika suhteellista tietysti tuo öiden valoisuus. Britannian mittakaavassa varmasti eksoottista tämäkin.

Näistä marmatuksista huolimatta pidin kirjasta kokonaisuutena kovasti. Murhaajaa en arvannut, vaikka rauhallisesti kohti loppua edettiinkin. Tätä juttua tehdessäni löysin Cleevesin sivuilta hyvän kartan, joka opastaa Shetlanti-kirjojen maisemiin. Samaten törmäsin hauskaan dekkariaiheiseen WhereDunnit Crime and Mystery Fiction -blogiin, joka tosin taitaa olla nykyään unten mailla. Sieltä löytyy oma juttunsa myös Valoisista illoista.

Ann Cleeves: Valoisat illat (White Nights)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto, pokkari ilm. 2010. 376 s.

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina

"Avasin varovasti rasian kannen. Tajusin yhtäkkiä, miksi raahasin esineitä mukanani. Pystyin koskettamaan niitä, ne olivat konkreettisia ihan eri tavalla kuin mikään muu lapsuuteeni liittyvä.  Kuvittelin, että kengänpaulat voisivat kiskoa minut pois välitilasta, jossa tunsin eläväni. Jossa oli vain sanojen välillä oleva hiljaisuus, nykyisyyden ja menneisyyden välinen etäisyys ja syyhyävä merkityksettömyys. Kieltojen sekamelska. Esineet voisivat pakottaa esiin sen, mistä oli aiemmin vaiettu. Palauttaa menetetyn maineen. Tarjota loppuratkaisun."

Olen vaikuttunut. Pikkuisen myös tyrmistynyt, ihastunut, kauhistunut. Lapinkylä. Sukutarina on hieno kirja. Loistava oikeastaan. Pidin siitä monesta syystä. Ensinnäkin aiheiden ja teemojen vuoksi, jotka puhuttelevat tai joiden pitäisi puhutella ihan kaikkia. Pidin kovasti myös rakenteesta. Kielikin oli vaivatonta ja samalla jotenkin herkullista, vaikkakaan ei niin henkeen käyvää kuin Katja Ketun Kätilössä. Kätilöä nimittäin useaan otteeseen ajattelin Lapinkylää lukiessani, vaikka niiden yhtäläisyydet ovat kuitenkin vain hyvin viitteellisiä.

Lapinkylä alkaa kohtauksella, jossa Njenna-niminen saamelaistyttö on pienen vauvansa kanssa hiihtämässä tunturien yli kohti uutta elämää. Itse hän pitää itseään kuolleena omalle perheelleen. On jatkettava jossakin muualla. Nykyhetkessä kirjan nimeämättä jäävä minäkertoja etsii juuriaan vuonna 2002. Oma äiti Karin ei suostu paljastamaan mitään perheen tai suvun menneisyydestä. Siitä ei yksinkertaisesti puhuta. Kuitenkin minäkertoja on isovanhempiensa luona kesiään viettäessään elänyt aivan toisenlaista elämää kuin mitä nyky-Ruotsissa pääasiassa on tapana. Vintiltä vanhan piirongin perukoilta löytyy tuohirasia, jossa on kahdet saamelaiskäsityönä valmistetut kengänpaulat, miehen ja naisen. Miksi äiti ei halua tunnustaa omia saamelaisjuuriaan? Kun minäkertoja matkustaa pohjoiseen kyselemään saamelaisuudesta ja omista historiastaan, ei kukaan halua puhua hänelle. Hänkin on kuin kuollut muiden silmissä. Kuka hän oikein on ja mistä? Mihin joukkoon hän voisi kuulua?

Välillä tarina palaa Njennaan ja aikaan ennen vauvan syntymää vuoteen 1861 Pohjois-Ruotsin tuntureille. Uudisasukkaat yrittävät viljellä pohjoisen epäsuotuisissa oloissa maata ja valtaavat saamelaisten perinteisiä laidunmaita. Yhteenotoilta ei voida välttyä, ja myös Njennan perhe joutuu kahnauksiin uudisasukkaiden kanssa. Ruotsalaiset ajavat alkuperäisväestön yhä ahtaammalle. Samalla paimentolaisia halveksitaan ja kirkko vainoaa pakanuutta. Väitetään, että lappalaiset ovat eläimiä ja noitia.

Njenna rakastuu komeaan, merkilliseen mieheen, Aanta Naahkeseen, joka on levoton sielu jopa vaeltamaan tottuneiden saamelaisten keskuudessa. Njennan ja Aantan välit ovat lupaavasti lämpenemässä, kun tapahtuu kauhea onnettomuus. Uudisasukas raiskaa Njennan, joka tulee raskaaksi. Lopulta Njenna päättää lähteä perheensä luota, koska hän ajattelee aiheuttavansa vain lisää onnettomuutta läsnäolollaan. Menneisyydestään hän ei puhu mitään koskaan. Myöhemmin hän avioituu kiltin Martinin kanssa ja asettuu paikoilleen miehen rakentamaan torppaan. Tyttärensä Ristinin hän kasvattaa tuntemaan häpeää. Häpeä ja syyllisyys sekä erilaisuuden tunne kulkevat kuin kirous perheessä sukupolvesta toiseen.

Njennan jälkeläisten elämää seurataan myös vuosina 1909 ja 1953. Kummallisella tavalla asiat tuntuvat toistuvan. Uudisasukkaan geenit putkahtavat esiin joka sukupolvessa jäänsinisinä kylminä silminä. Nekin muistuttavat alituiseen häpeästä ja erilaisuudesta. Njennan perheen oma häpeä sekoittuu vielä yleiseen kehitykseen, jossa saamelaisuuden perinteistä halutaan päästä tai painostetaan pääsemään eroon.

Wennström kuvaa hienosti kahden kulttuurin yhteentörmäystä, joka jatkuu edelleen. Hän ei kuitenkaan unohda, että saamelaisuus ei ole mikään yhtenäiskulttuuri, vaan siinäkin on monenlaista vaihtelua. Luokkaerot olivat jyrkät jo 1860-luvun saamelaisten keskuudessa, eivätkä ne ole poistuneet 2000-luvullakaan. Varakkuus tuo etuja saamelaisten keskuudessa samoin kuin missä kulttuurissa tahansa, eikä varakkuus suinkaan jakaudu tasaisesti. Kulttuurissa on kyse muustakin kuin käsityötaidoista tai joikaamisesta.

Ajatteluttava teema on myös raiskauksen synnyttämä häpeä. Vaikka Njenna on raa’an väkivallan uhri, hän joutuu kantamaan syyllisyyttä ja häpeää koko ikänsä, eikä sekään riitä, vaan häpeä lankeaa myös hänen läheistensä päälle. Rakastettu hylkää hänet mustasukkaisuuden takia. Njennan kunnia on mennyttä raiskauksen vuoksi. Elämä on piloilla. Ovatko nämä asenteet tai tuntemukset vieraita tänäkään päivänä? Jokainen tietää vastauksen, valitettavasti.

Myös puhumattomuus ja vaikeneminen ovat toistuva teema kirjassa. Kun historia kielletään yksilöltä, häneltä riistetään identiteetti. Sen etsiminen ja rakentaminen lähes olemattomista aineksista muodostuu minäkertojalle pakkomielteeksi, vaikka kaikki vastustavat. Kun jotain alkaa selvitä, alkaa kertojaa itseäänkin pelottaa. Onko tieto sittenkään ratkaisu?

”Me perimme epämääräisen, vaikeasti hahmotettavan pelon. Me perimme halun vetäytyä syrjään. Me perimme paon. Pakkokuoleman. Ja sen mukana syyllisyyden. Varjon, joka vaanii taustalla ja nakertaa reikiä mahalaukkuihin. Kitkeränä ja hellittämättömänä. Tämä kaikki on opettanut meidät teeskentelemään. Teeskentely tuo hetkellistä helpotusta. Turruttaa levottomuuden. Mutta tosiasiassa se jäytää ihmistä. Sillä jokainen poispäin käännetty katse ja jokainen paljonpuhuva hiljaisuus ajaa meitä kauemmas yhteisöllisyydestä ja läheisyydestä. Yhä syvemmälle epäelämään.

Tämä kirja osoitti myös, että en todellakaan tiedä saamelaisuudesta yhtikäs mitään. Hävettää suorastaan.

Kirjan ihan ensisivuilla on keskeisten henkilöiden sukupuu, mistä iso kiitos. Sitä tuli kirjan mittaan useasti tutkailtua. Alussa on myös saamenkielen sanastoa, jota sen sijaan en vilkaisutkaan, sillä vaikka tekstissä on mukavana tunnelmantuojana koko joukko saamenkielistä sanastoa, sanat ymmärtää vaivattomasti asiayhteydestä. Silti on huomaavaista laittaa sanasto alkuun. Usein löydän kaipaamani lisätiedon kirjan lopusta vasta kun olen kirjan jo lukenut. Minusta erinomaisen käännöksen on tehnyt Outi Menna.

Annica Wennströmistä ei paljoakaan tietoa pintagooglauksella löytynyt, mutta jotakin sentään. Linkistä löytyvässä haastattelussa käy mm. ilmi, että Wennström on juuriltaan saamelainen mutta asuu Tukholmassa. Ennen Lapinkylää hän julkaissut lastenkirjoja ja viisi dekaria.

Lapinkylän ovat lukeneet lisäkseni ainakin Katja, joka pääsi kunnolla kirjan imuun vasta puolivälissä, Tuulia, joka taisi olla lopulta yhtä vaikuttunut kuin minäkin, sekä Sara, joka koki kirjan ainakin paikoin raskassoutuiseksi.

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Lappskatteland. En familjesaga)

Suom. Outi Menna. Bazar 2012. 334 s.

Kuten usein olen pannut merkille, kirjat asettuvat usein jatkumoksi, vaikka kuinka sattumanvaraisesti luettavan valikoi. Lappiin sijoittuvia kirjoja on tullut luettua tänä vuonna aika pino:

Katja Kettu: Kätilö

Åsa Larsson: Uhrilahja

Aslak Aapa: Lapissa kuolleetkin puhuvat

Magne Hovden: Saamelandia

Kirjannimirunoni

Amma laittoi minullekin kivan kirjannimirunohaasteen, johon pitikin oitis tarttua. Oikeastaan idea oli ollut jo valmiina, vain kuvaaminen puuttui. Sain siis vastattua aika ripeästi. Kiitos haasteesta, Amma! Käykäähän katsomassa Amman kauniit runot.

Illan tullen

jyrkänteen reunalla

sininen sarastus.

Jäljellä 

joka seitsemäs aalto.

Tällä menetelmällä jokaisesta kuoriutuu pieni einoleino ;) Dekkareitten nimetkin ovat tässä valossa runollisia.

Laitan haasteen eteenpäin Jokelle Jokken kirjanurkkaan! Mukavaa juhannuspuuhaa, jolla voi vältellä vaikkapa imurointivuoroaan.

Tuija Lehtisen SADAS KIRJA ilmestyy syksyllä

Käsi ylös, joka ei ole lukenut Tuija Lehtisen kirjoja! Arvasin, melkein kaikki ovat, ja ne jotka eivät kättä nostaneet, ovat joko miehiä tai valehtelevat (tai molempia). Tuoreimmassa Kotiliedessä (13/2012) on Tuija Lehtisen haastattelu, joka on tehty hänen pitkän uransa ja sadannen kirjansa ilmestymisen kunniaksi. Lehtistä on vuosien varrella mielestäni haastateltu useinkin, eikä tässäkään haastattelussa oikein mitään uutta tullut esille. Mukavaa silti, että yhtä Suomen tuotteliainta ja hyvin suosittuakin kirjailijaa haastatellaan, vaikka hän viettääkin äärimmäisen tylsää elämää, kuten jutusta käy ilmi. Kunnon perheenäiti, joka tekee töitä kotona, ei rieku juhlissa tai kokkareilla.

Lehtinen on monessa yhteydessä paljastanut, että hän oppi aikoinaan kirjoittamisen rutiinit ansaitessaan leipänsä kirjoittamalla romanttisia novelleja ja jatkokertomuksia naisten lukemistolehtiin, kuten Lääkärisarjaan. Ah, muistatteko näitä? Ahmimme lehtiä kasseittain luokkakaverieni kanssa melkein koko kasiluokan. Esikoisromaani Rosan talo ilmestyi vuonna 1984, jota lehtijutussa luonnehditaan romanttiseksi ja humoristiseksi jännäriksi. Siinä kenties on osuutensa naapurilla, jolla Lehtisen kertoman mukaan oli kotonaan 500 dekkaria! Naapurin opastamana Lehtinenkin aikoinaan löysi dekkarit.

Omassa työssäni en ole voinut Lehtisen nuortenkirjatuotantoa ohittaa. 1990-luvulla koulussa erittäin suosittuja olivat Sara-sarjan kirjat, erityisesti sen aloitusosa Sara@crazymail.com, jonka muistan itsekin jossakin vaiheessa lukeneeni. Sitä murrosikäiset tytöt kirjaimellisesti jonottivat koulun hyllystä. Myös jatko-osat upposivat mukavasti samaan yleisöön. Laura- ja Mirkka-sarjallakin on ollut vuodesta toiseen omat uskolliset lukijansa. Laurojen suosiota nosti myös sarjasta tehty tv-sarja.

Nuortenkirjoja Lehtinen on kirjoittanut melkoiset pinot, useamman vuodessa. Silti osassa niistä on ihan mielenkiintoisia kokeiluja, kuten vaikkapa Mopossa, jossa joka luvussa on eri minäkertoja. Niitä yhdistää yhteinen harrastus ja rakkaus, mopot. Porukka kokoontuu Kitusen hallille tuunaamaan mopojaan, ja samalla tietysti selvitellään muita nuorten elämään liittyviä juttuja. Taustalla kulkee myös synkempi raita, joka kertoo salaperäisen Surmanajajan kohtalosta. Lehtinen on kertonut, että idea kirjaan tuli jollakin kouluvierailulla, jossa hän oli kysynyt koulun pojilta, mikä aihe heitä kiinnostaisi. Sitten surffailua netissä etsimässä mopotietoa ja kirja työn alle. Lopputulos on hauska, pikkuisen erilainen nuortenkirja. Myös kirja www.liisanblogi.net on rakenteeltaan erikoinen. Olen siitä aikoinani kirjoittanut mm. näin:

16-vuotias Liisa Virtanen jää vuodeksi sukulaistensa hoiviin Suomeen muun perheen muuttaessa Ruotsiin. Suku on Liisalle ennestään outoa porukkaa, mutta originellit tädit ja setä tulevat pian tutuiksi ja Liisa huomaa yllätyksekseen viihtyvänsä Big Cityssä ja lukiossa.

Sopeutumisensa alkutaipaleilla Liisa päättää perustaa nettiin blogin, jossa hän pohdiskelee nuorten elämää ja monenlaisia ilmiöitä laajemminkin. Pian blogissa alkaa käydä kuhina ja Liisaa epäilyttää, että uudet luokkakaverit kirjoittelevat siellä nimimerkkien suojissa. Kuka kukin on, selviää vasta lopussa.

Liisa tutustuu ulospäin suuntautuneena ihmisenä nopeasti seudun nuoriin, ja pieni romanssinpoikanenkin syntyy ainakin pariin otteeseen. Viimevuotisesta Mopo-romaanista tuttuja poikia vilahtelee tarinassa, ja käypä Liisa Kitusen hallillakin, vaikka ei oikein mopoista innostukaan.

Lehtinen viljelee tuttuun tapaan myös huumoria. Varsinkin Liisan täti, ravintoloitsija Tuire on hauska hahmo kirjallisine ruokalistoineen. Liisa yrittää myös vaihtelevalla menestyksellä viritellä romansseja naimattomille tädeilleen.

Lehtisen nuortenromaaneissa on miellyttävää, että niissä ei juurikaan kiroilla tai läträtä viinan kanssa. Seksi on tietysti monilla henkilöillä mielessä ja siitä puhutaan, mutta

toiminta on pääasiassa siistiä suukottelua, niin tälläkin kertaa.

Tuossa yllä olevassa oikeastaan aika hyvin tiivistyykin minusta Lehtisen filosofia. Vaikeistakin asioista voi kirjoittaa ja henkilöt niistä kirjoissa puhua, mutta ei silti tarvitse olla ryppy otsassa ja pitää ikävää. Kyllä hyvän nuortenromaaninkin tulee olla viihdyttävä!

Aikuisten osastoa en ole Lehtiseltä juurikaan raottanut. Tuossa alla olevaan Wikipediasta ja Otavansivuilta kopsimassani teosluettelossa on tummennettu varmasti lukemani kirjat, ja aikuisten listalta mukana on siis vain yksi, Rafaelin enkeli, joka ei niin hirveästi säväyttänyt:

Mikaela saa kuulla olevansa yllättäen kuolleen veljensä ainoa perijä. Perintöön kuuluvat iso asunto ja pubi toisella paikkakunnalla. Äkkiä Mikaelalla onkin tarjolla uusia vaihtoehtoisia ratkaisuja pulmiinsa.

Asiaan tietysti kuuluu koko joukko epäröintiä ja jahkailua, mutta ennen pitkää Mikaela huomaa olevansa ravintoloitsijana pikkukaupungissa. Ympärillä pyörii myös joukko kiinnostavia miehiä ja suloinen koiranpentu. Kuolleen Rafaelin elämästä alkaa paljastua monenlaista mielenkiintoista, ja lisäksi Mikaelasta tuntuu, että velipuolen asunnossa käy joku muukin kuin hän.

Dekkaria Tuija Lehtisen romaanista Rafaelin enkeli ei saa tekemälläkään. Lukija keksii arvoitusten ratkaisut jo paljon ennen Mikaelaa, mutta se ei haittaa. Rafaelin enkeli on mukavaa, kevyttä viihdettä talvi-iltojen piristykseksi, kuin aikuisten satua. Satumaisen helposti Mikaela polkaisee pystyyn upean mainoskampanjankin maksaakseen potut pottuina entiselle työkaverilleen.

Lehtinen on kuitenkin pitänyt romantiikan tiukasti kurissa, eikä Mikaelan tai edes ystävien rakkausasioihin ole luvassa kovin makeita ratkaisuja. Naiset ovat kovin nykyaikaisia ura- ja perhehuolineen, vaikka pari kertaa hoetut vauvahaaveet tuntuvat jotenkin väkinäisiltä.

Henkilöt ovat värikkäitä, ja erityisesti pubin henkilö- ja asiakaskunnan kuvauksessa Tuija Lehtinen on parhaimmillaan. Liioittelun puolelle on lipsahtanut Mikaelan kammottava äiti, joka yllättäen saapuu paikalle määräilemään kaikesta. Silti lukijan pitäisi uskoa, että tämä kammottava noita on peräti kahdesti onnistunut saamaan todella mukavan aviomiehen.

Näin siis olen kirjan ilmestyttyä sitä arvioinut. Lopussa on vielä pientä piiskaa huonosta oikoluvusta. Se ei tietenkään kohdistu niinkään kirjailijaan kuin kustantajaan.

Palataan vielä Kotilieden juttuun. Lehtinen kertaa työtapojaan. Vuodessa ilmestyy yleensä neljä kirjaa. Syksyllä Lehtinen kirjoittaa sarjoja ja lyhyempiä nuortenkirjoja, keväällä laajempia teoksiaan. Vauhti on melkoinen, ja valmista tekstiä syntyy päivässä seitsemisen sivua!

Lehtijutussa ei edes vihjata, mikä se sadas kirja sitten tulee olemaan. Otavan katalogissa esitellään kaksi syksyllä ilmestyvää Lehtistä, aikuisten romaani Tuhansien aamujen talo, joka kertoo naisluutnantista, sekä nuortennovellikokoelma Pesää! Kummatkin ilmestyvät syyskuussa, joten se toinen sitten. Onnea! 100 kirjaa ihan itse on kyllä mahtava saavutus! Eikä vauhti taida olla edes hidastumassa.

Mikä on Sinun suhteesi Tuija Lehtisen tuotantoon? Olisi kiva kuulla!

 

 

Aikuisten romaanit (25 kpl)

§                    Rosan talo. Helsinki: Otava, 1984. 

§                    Pirunsaaren veljekset. Helsinki: Otava, 1985. 

§                    Taimitarhan lapset. Helsinki: Otava, 1986. 

§                     Kulkurilinnut. Helsinki: Otava, 1987. 

§                    Mies vailla sydäntä. Helsinki: Otava, 1988. 

§                    Viiden tähden Tuhkimo. Helsinki: Otava, 1993. 

§                    Ruusunnuppu. Helsinki: Otava, 1994. 

§                    Onnentyttö. Helsinki: Otava, 1995. 

§                    Maria. Helsinki: Otava, 1996. 

§                    Samppanjataivas. Helsinki: Otava, 1997. 

§                    Nukkemorsian. Helsinki: Otava, 1998. 

§                    Mallitoimisto Pandora. Helsinki: Otava, 1999. 

§                    Lumiruusu. Helsinki: Otava, 2000. 

§                    Tähtilinna. Helsinki: Otava, 2001. 

§                    Särkyneiden sydänten hotelli. Helsinki: Otava, 2002. 

§                    Rafaelin enkeli. Helsinki: Otava, 2003. 

§                    Mikaelan enkelit. Helsinki: Otava, 2004. 

§                    Ruusumadonna. Helsinki: Otava, 2005. 

§                    Ruutukuningatar. Helsinki: Otava, 2006. 

§                    Mies taskussa. Helsinki: Otava, 2007. 

§                    Franseska. Helsinki: Otava, 2007. 

§                    Suklaapolkuja. Helsinki: Otava, 2008. 

§                    Nappikaupan naiset. Helsinki: Otava, 2009. 

§                    Kolme miestä netissä. Helsinki: Otava, 2010. 

§                    Miss Seinäruusu. Helsinki: Otava, 2011. 

 

Nuortenromaanit (26 kpl)

§                    Enkelinkuvia hiekassa. Helsinki: Otava, 1986. 

§                    Mun ystävä Rufus. Helsinki: Otava, 1987. 

§                    Joka kimma sen tietää. Helsinki: Otava, 1988. 

§                    Siivet varpaiden välissä. Helsinki: Otava, 1989. 

§                    Vaniljasyndrooma. Helsinki: Otava, 1990. 

§                    Koko, Konkka, Ronkka ja Rusina. Helsinki: Otava, 1991. 

§                    Roskisprinssi. Helsinki: Otava, 1991. 

§                    Minun veljeni Jon. Helsinki: Otava, 1992. .

§                    R.I.P.. Helsinki: Otava, 1993. 

§                    Ikkunaprinsessa. Helsinki: Otava, 1994. 

§                    Siskokullat. Helsinki: Otava, 1995. 

§                    Kundi kesätukkainen. Helsinki: Otava, 1996. 

§                    Asvalttisoturi. Helsinki: Otava, 1997. 

§                    Poika nimeltä Iines. Helsinki: Otava, 2000. 

§                    Kundi kuin kameleontti ja muita muodonmuutoksia. Helsinki: Otava, 2002. 

§                    Ihan pihalla. Helsinki: Otava, 2003. 

§                    Tanja Tavis, Jäkälärinteen 9 D. Helsinki: Otava, 2003. 

§                    Mopo. Helsinki: Otava, 2005. 

§                    www.liisanblogi.net. Helsinki: Otava, 2006. 

§                    Traktori. Helsinki: Otava, 2007. 

§                    Karting Team Vintiöt. Helsinki: Otava, 2008. 

§                    Blondi jyrsijä. Helsinki: Otava, 2008. 

§                    Hanaa, Vintiöt!. Helsinki: Otava, 2009.

§                    Vauhdin huumaa, Vintiöt. Helsinki: Otava, 2010. 

§                    Voitto kotiin, Vintiöt!. Helsinki: Otava, 2011. 

§                    Piiitkä jäähy. Helsinki: Otava, 2011. 

 

Mirkka-sarja (10 kpl)

§                    Mirkka ja riparikesä. Helsinki: Otava, 1987. 

§                    Mirkka, lukiolainen. Helsinki: Otava, 1988. 

§                    Mirkka ja Amerikan reissu. Helsinki: Otava, 1989. 

§                    Mirkka ja ratkaisujen kesä. Helsinki: Otava, 1990. 

§                    Mirkka ja Masan metkut. Helsinki: Otava, 1991. 

§                    Masan eläinhotelli. Helsinki: Otava, 1992. 

§                    Mirkka ja Masan yksityinen juttu. Helsinki: Otava, 1993. 

§                    Mirkka, Masa ja Miss USA. Helsinki: Otava, 1994. 

§                    Mirkka, Masa ja suuri rakkaus. Helsinki: Otava, 1995. 

§                    Mirkka, Masa ja uudet tuulet. Helsinki: Otava, 1996. 

 

Laura-sarja (10 kpl)

§                    Laura, kultatukka. Helsinki: Otava, 1989. 

§                    Rakas Laura. Helsinki: Otava, 1998. 

§                    Laura menopäällä. Helsinki: Otava, 1999. 

§                    Laura, ystäväni. Helsinki: Otava, 2000. 

§                    Laura kielikurssilla. Helsinki: Otava, 2001. 

§                    Laura ja Akun tehdas. Helsinki: Otava, 2002. 

§                    Laura sydän syrjällään. Helsinki: Otava, 2003. 

§                    Laura kesätöissä. Helsinki: Otava, 2004. 

§                    Laura pitää pintansa. Helsinki: Otava, 2005. 

§                    Laura, sua kaipaan. Helsinki: Otava, 2006. 

Sarjaan liittyy myös niin sanottu ystäväkirja Laura. Omat juttuni (2002).

 

Janne-sarja (5 kpl)

(salanimellä T.H. Lehtinen)

§                    Janne ja sammakkoklaanin kosto. Helsinki: Otava, 1994. 

§                    Janne ja kellarihirviö. Helsinki: Otava, 1995. 

§                    Janne ja lumiliskot. Helsinki: Otava, 1997. 

§                    Janne ja tyrmäävä maalitykki. Helsinki: Otava, 1998. 

§                    Janne ja ryöstäjäjänis. Helsinki: Otava, 2000. 

 

Jasu-sarja (4 kpl)

§                    Futiskesä. Helsinki: Otava, 2003. 

§                    Futistähtiä. Helsinki: Otava, 2004. 

§                    Futiskuvioita. Helsinki: Otava, 2005. 

§                    Futismestarit. Helsinki: Otava, 2006. 

 

Katuhaukat-sarja (6 kpl)

§                    Ystävänpalvelus. Helsinki: Otava, 1999. 

§                    Talo numero 13. Helsinki: Otava, 2000. 

§                    Kolmas mies vasemmalta. Helsinki: Otava, 2001. 

§                    Mahdoton yhtälö. Helsinki: Otava, 2002. 

§                     Kutsumaton vieras. Helsinki: Otava, 2004. 

§                    Viimeinen keikka. Helsinki: Otava, 2005. 

 

Rebekka-sarja (7 kpl)

§                    Rebekka ja kesäprinssi. Helsinki: Otava, 2007. 

§                    Rebekka tarttuu toimeen. Helsinki: Otava, 2007. 

§                    Rebekka ja talven taikaa. Helsinki: Otava, 2008. 

§                    Rebekka. Konnankoukkuja ja koiruuksia. Helsinki: Otava, 2009. 

§                    Rebekka. Tähtityttö. Helsinki: Otava, 2010. 

§                    Rebekka. Mansikoita ja morsiusneitoja. Helsinki: Otava, 2011. 

§                    Rebekka. Yllätysten ysi. Helsinki: Otava, 2012. 

 

Sara-sarja (4 kpl)

§                    Sara@crazymail.com. Helsinki: Otava, 1998. 

§                    Nottingham kesällä kello 6. Helsinki: Otava, 1999. 

§                    Sara ja levottomat jalat. Helsinki: Otava, 2001. 

§                    Missä olet, Sara?. Helsinki: Otava, 2009. 

Rico-sarja (1 kpl)

§                    Sirkuskoira Rico  Helsinki: Otava, 2012.