”Tämä oli Shetlanti, jossa ei voi edes pieraista joka
ikisen asukkaan kuulematta.”
Aloitin brittidekkaristi Ann Cleevesin tuotantoon tutustumisen
hänen uusimmasta suomennoksestaan eli Vera– kuolonkukkia -kirjasta. Muuallakin on syystä kritisoitu, että Vera
Stanhopesta kertovasta toistaiseksi viisiosaisesta sarjasta suomennettiin
ensimmäiseksi sarjan keskimmäinen eli kolmas osa. Syyksi arvelen sitä, että
juuri tähän kirjaan perustuva tv-sarja oli tarkoitus esittää Ylellä tänä
kesänä, itse asiassa ennakkotiedoissa luvattiin, että sarja alkaisi 9.6. Nyt
kuitenkin Veran esittäminen on siirtynyt vuoteen 2013, joten kiirettä ei sitten
olisikaan ollut. Harmi. Kirjasarjan päähenkilöön olisi ollut mukava tutustua
kronologisesti rauhassa, mutta olisi ollut mukava myös nähdä kirjan pohjalta
tehty sarja tuoreeltaan. Nyt on sitten vain ”tyydyttävä” komisario Lewisin
seuraan vielä neljänä iltana.
Ann Cleeves on kirjoittanut
viitisentoista dekkaria, joista on tuon Kuolonkukkien
lisäksi suomennettu neljä, ns. Shetlanti-sarja. Tästä sarjasta on selvästikin
tutkaani tarttunut jotakin jo aiemmin, sillä kun tein taannoin suurta
kirjahyllypuhdistustani, löysin eräästä pinosta sarjan kakkososan Valoista illat pokkarina. Olin sen
jostakin alennusmyynnistä tuonut turvaan odottamaan oikeaa hetkeä. Vera
Stanhope vakuutti minut niin, että päätin lukea koko Shetlanti-sarjan, joten
hankin puuttuvat osat kirjastosta.
Shetlanti vaikutti etukäteen
kiinnostavalta ja eksoottiselta dekkarinäyttämöltä, enkä pettynytkään.
Etukäteistietoni saarista olivat kyllä laihat, mutta onneksi netistä löytyy
tietoa ja kuvia pahimpaan tiedonjanoon, jonka kirja herätti. Pohjanmerellä
sijaitseva karu mutta kaunis saariryhmä kuuluu hallinnollisesti Skotlantiin,
mutta on melko eristynyt välimatkojen ja sääolojenkin takia. Kirjassakin
mainitaan monesti, että nykyajan mukavuudet hankitaan saarille pääasiassa
postimyynnin kautta. Saaret kuuluivat aikoinaan Tanskalle, ja viikinkiperimää
vaalitaan edelleen, vaikka skandinaavinen nornin kieli on kadonnut jo 1700-luvulla.
Kannattaa kurkkailla saarten sivuja, ne jos mitkä nostattavat matkakuumeen!
Dekkarin
tapahtumaympäristöksi suljettu ja eristetty, tiivis yhteisö on mitä mainioin. Raveswickin
kylä sijaitsee melko lähellä pääkaupunkia Lerwickiä. Tapahtumat alkavat, kun
pienen omapäisen Cassie-tytön yksinhuoltajaäiti Fran Hunter löytää pellolta
16-vuotiaan Catherine Rossin ruumiin. Kaunis ja itsetietoinen Catherine on
hiljattain muuttanut saarille isänsä kanssa. Perheen äiti on kuollut, eikä isä
ole vieläkään toipunut masennuksestaan. Catherine on saanut mennä ja tulla
vapaasti mielensä mukaan, päinvastoin kuin hänen paras ystävättärensä Sally
Henry, jota luokanopettajaäiti pitää rautaisessa kurissa. Uudenvuodenyönä tytöt
ovat kuitenkin karanneet juhliin ja kotimatkalla poikenneet naapurissa
asustavan omituisen vanhan miehen Magnus Taitin luona. Catherinelle ei ole
kerrottu, että hänen kotitalossaan aikaisemmin asuneen perheen 11-vuotias Catriona-tytär
katosi kahdeksan vuotta aikaisemmin ja että Magnusta pidetään syyllisenä.
Todisteiden puutteessa miestä ei kuitenkaan ole tuomittu, vaan hän saa jatkaa
omintakeista elelyään. Catherinen kuolemaa pidetään itsestään selvästi
Magnuksen tekosena. Vain komisario Jimmy Perez on epäilevällä kannalla alusta
asti.
Jimmy Perez on paluumuuttajia.
Hän on kotoisin Fair Islelta mutta on työnsä takia asettunut pääsaarelle.
Takaisin Shetlantiin hänet on ajanut kariutunut avioliitto. Nyt vanhemmat
toivovat, että mies asettuisi omalle kotisaarelleen ja jatkaisi isänsä jäljissä
postiveneen miehistössä. Olisi hyvä, jos suvulle saataisiin jatkajakin. Jimmy
on toistaiseksi viimeinen Perez. Suvun oman legendan mukaan espanjalainen
esi-isä on muinoin pelastunut saarelle haaksirikosta. Se selittää erikoisen
sukunimen ja eksoottisen ulkomuodonkin. Perez ei kuitenkaan selvittele murhaa
alaisineen omin voimin, vaan Skotlannista lähetetään oitis vahvistuksia, ja
johdon ottaa käsiinsä tarmokas skotlantilaiskomisario.
Kovin perusteellisesti tässä
avausosassa ei vielä ehditä Jimmyyn tutustua, joten on mukava tietää, että
hänen tarinansa jatkuu. Murhajuoni on keskeisemmällä sijalla, ja se onkin
varsin taitavasti punottu. Näkökulmia vaihtelemalla tarinaa valotetaan monelta
puolelta. Lukija pääsee kurkistamaan myös Magnus Taitin hämmentyneeseen
mieleen. Onko Magnusilla jotakin tekemistä pikkutytön katoamisen kanssa? Entä
onko hän kuristanut Catherinen oman talonsa edustalla? Vähitellen sekä
lukijalle että poliisille alkaa paljastua, että kyseessä on monimutkaisempi
kuvio. Tunnelma tiivistyy ja huipentuu saarten vuotuiseen tulifestivaaliin Up Helly Aahan. Pikkuisen petyin loppuratkaisuun, mutta kokonaisuus oli kyllä
reilusti positiivinen.
Catherinen nuori äidinkielen
opettajakin on ollut tyttöön ihastunut: ”Hän
oli juuri lukenut Sarah Watersin Affinityn. Hän oli hyvin vaikuttunut kirjailijan tyylistä, viktoriaanisesta
sävystä. Olin hyvin mielissäni, koska olin suositellut teosta hänelle. Onhan se
melkoinen kohteliaisuus, kun toinen ihastuu intohimoisesti kirjaan, jota itse
rakastat. Se luo välillenne jonkinlaisen yhteyden, tekee suhteestanne
läheisemmän.” Voisiko tuon paremmin sanoa?
Ann Cleeves: Musta kuin yö (Raven Black)
Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2007, alk. 2006.
335 s.
P.S.
Kääntäjälle huolimattomuusvirhepiste: mikä onkaan mon. genetiivi sanasta ruumis.
Kirjaa lukematta kommentoin.
VastaaPoistaShetlanti-sivuilla käväisin ja tosiaan on kiinnostavan näköistä seutua. Mietin tuota kirjan kommenttia, ettei voisi pieraistakaan etteivätkö kaikki kuulisi. Kysehän on saariryhmästä jota ympäröivät meret. Sikäli yhtä sun toista voinee tapahtua kenenkään kuulematta ja näkemättä. Toisaalta murhasarjan sijoittaminen näin harvaanasutulle seudulle, 22000 asukasta... minusta kovin epäuskottavaa. Miksi dekkareissa pitäisi olla kyse nimenomaan murhasta? Etsisivät mieluummin vaikka jotakin väitettyä arkeologista löytöä.
Pakko olla edelliseen kommenttiin eri mieltä siitä, että dekkarin pitäisi olla jotenkin uskottavasti kytköksissä todellisiin paikkoihin ja asioihin. Se, että kirja sijoittuu johonkin tiettyyn maahan tai ylipäätään paikkaan, ei ainakaan minulle luo odotuksia, että sitten miljöön pitäisi vastata todellista "esikuvaansa". Fiktiostahan tässäkin kirjassa on kyse.
VastaaPoistaSiis aika useinhan dekkarit tosiaan sijoittuvat aika pieneen yhteisöön, jos vaikka ajattelee christien kirjoja (murha, joka tapahtuu jossain kartanossa). Eihän niissä ole mitään realismia, jos ajattelee, että tuollaisessa suljetussa tilassa on ihan varmaa, että joku jää kiinni. Mutta mun mielestä se ei ole dekkareiden tarkoituskaan, vaan just rikkoa sitä pientä yhteisöä ja saada epäjärjestystä aikaan.
VastaaPoista"Suuri kirjahyllypuhdistus" koitui minunkin kohtalokseni. Olin kirpputorilta ostanut summamutikassa tuntemattoman brittidekkarin juuri tuon kiinnostavan Shetlannin takia. Jäin koukkuun heti. Miten tälläinen sarja voi jäädä huomiotta? Kustantaja on tyytynyt vaatimattomaan kansikuvaankin, mikä saa kirjat näyttämään viihdelukemistolta! Maisemat ja ihmiset ovat kirjassa kiinnostavasti kuvattuja ja tasapainossa toisiinsa nähden. Sanoisin jopa kieltä hyvin kirjoitetuksi/suomennetuksi. Rikoksetkin ovat tästä maailmasta, vaikka ovatkin aika tummasävyisiä. Pakko oli minunkin lähteä kirjastoon hakemaan niitä puuttuvia osia - ja kas kummaa, kaikki eivät olleet paikalla. Joku muukin siis matkaa Shetlannin saarilla ehkä juuri tällä hetkellä.
VastaaPoistat. Miina
Kivaa, että kirjat kelpaavat lukijoille, vaikka ovat hieman katveeseen jääneetkin. Viidakkorumpu vain pärisemään :)
PoistaAloittanut olen vasta minäkin ja Vera Stanhopen innoittamana tietysti.
PoistaLuin illalla ensimmäisen Jimmy Perez dekkarin Musta kuin yö ja tilasin juuri kirjastosta kolme jatko-osaa.
Olisikohan Ruumiinkulttuuri-lehti hoitanut huonosti informaationsa? En voi vastata, kun kirjat ovat ilmestyneet vuosia sitten enkä löydä lehden vanhempia numeroita - liian hyvässä tallessa selvästi.
Mutta Cleeves on selvästikin hyvä kirjoittaja, vaikken tuon ensimmäisen kirjan murhaajasta ihan samaa mieltä ollutkaan.
t. hattivatti