Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina

"Avasin varovasti rasian kannen. Tajusin yhtäkkiä, miksi raahasin esineitä mukanani. Pystyin koskettamaan niitä, ne olivat konkreettisia ihan eri tavalla kuin mikään muu lapsuuteeni liittyvä.  Kuvittelin, että kengänpaulat voisivat kiskoa minut pois välitilasta, jossa tunsin eläväni. Jossa oli vain sanojen välillä oleva hiljaisuus, nykyisyyden ja menneisyyden välinen etäisyys ja syyhyävä merkityksettömyys. Kieltojen sekamelska. Esineet voisivat pakottaa esiin sen, mistä oli aiemmin vaiettu. Palauttaa menetetyn maineen. Tarjota loppuratkaisun."

Olen vaikuttunut. Pikkuisen myös tyrmistynyt, ihastunut, kauhistunut. Lapinkylä. Sukutarina on hieno kirja. Loistava oikeastaan. Pidin siitä monesta syystä. Ensinnäkin aiheiden ja teemojen vuoksi, jotka puhuttelevat tai joiden pitäisi puhutella ihan kaikkia. Pidin kovasti myös rakenteesta. Kielikin oli vaivatonta ja samalla jotenkin herkullista, vaikkakaan ei niin henkeen käyvää kuin Katja Ketun Kätilössä. Kätilöä nimittäin useaan otteeseen ajattelin Lapinkylää lukiessani, vaikka niiden yhtäläisyydet ovat kuitenkin vain hyvin viitteellisiä.

Lapinkylä alkaa kohtauksella, jossa Njenna-niminen saamelaistyttö on pienen vauvansa kanssa hiihtämässä tunturien yli kohti uutta elämää. Itse hän pitää itseään kuolleena omalle perheelleen. On jatkettava jossakin muualla. Nykyhetkessä kirjan nimeämättä jäävä minäkertoja etsii juuriaan vuonna 2002. Oma äiti Karin ei suostu paljastamaan mitään perheen tai suvun menneisyydestä. Siitä ei yksinkertaisesti puhuta. Kuitenkin minäkertoja on isovanhempiensa luona kesiään viettäessään elänyt aivan toisenlaista elämää kuin mitä nyky-Ruotsissa pääasiassa on tapana. Vintiltä vanhan piirongin perukoilta löytyy tuohirasia, jossa on kahdet saamelaiskäsityönä valmistetut kengänpaulat, miehen ja naisen. Miksi äiti ei halua tunnustaa omia saamelaisjuuriaan? Kun minäkertoja matkustaa pohjoiseen kyselemään saamelaisuudesta ja omista historiastaan, ei kukaan halua puhua hänelle. Hänkin on kuin kuollut muiden silmissä. Kuka hän oikein on ja mistä? Mihin joukkoon hän voisi kuulua?

Välillä tarina palaa Njennaan ja aikaan ennen vauvan syntymää vuoteen 1861 Pohjois-Ruotsin tuntureille. Uudisasukkaat yrittävät viljellä pohjoisen epäsuotuisissa oloissa maata ja valtaavat saamelaisten perinteisiä laidunmaita. Yhteenotoilta ei voida välttyä, ja myös Njennan perhe joutuu kahnauksiin uudisasukkaiden kanssa. Ruotsalaiset ajavat alkuperäisväestön yhä ahtaammalle. Samalla paimentolaisia halveksitaan ja kirkko vainoaa pakanuutta. Väitetään, että lappalaiset ovat eläimiä ja noitia.

Njenna rakastuu komeaan, merkilliseen mieheen, Aanta Naahkeseen, joka on levoton sielu jopa vaeltamaan tottuneiden saamelaisten keskuudessa. Njennan ja Aantan välit ovat lupaavasti lämpenemässä, kun tapahtuu kauhea onnettomuus. Uudisasukas raiskaa Njennan, joka tulee raskaaksi. Lopulta Njenna päättää lähteä perheensä luota, koska hän ajattelee aiheuttavansa vain lisää onnettomuutta läsnäolollaan. Menneisyydestään hän ei puhu mitään koskaan. Myöhemmin hän avioituu kiltin Martinin kanssa ja asettuu paikoilleen miehen rakentamaan torppaan. Tyttärensä Ristinin hän kasvattaa tuntemaan häpeää. Häpeä ja syyllisyys sekä erilaisuuden tunne kulkevat kuin kirous perheessä sukupolvesta toiseen.

Njennan jälkeläisten elämää seurataan myös vuosina 1909 ja 1953. Kummallisella tavalla asiat tuntuvat toistuvan. Uudisasukkaan geenit putkahtavat esiin joka sukupolvessa jäänsinisinä kylminä silminä. Nekin muistuttavat alituiseen häpeästä ja erilaisuudesta. Njennan perheen oma häpeä sekoittuu vielä yleiseen kehitykseen, jossa saamelaisuuden perinteistä halutaan päästä tai painostetaan pääsemään eroon.

Wennström kuvaa hienosti kahden kulttuurin yhteentörmäystä, joka jatkuu edelleen. Hän ei kuitenkaan unohda, että saamelaisuus ei ole mikään yhtenäiskulttuuri, vaan siinäkin on monenlaista vaihtelua. Luokkaerot olivat jyrkät jo 1860-luvun saamelaisten keskuudessa, eivätkä ne ole poistuneet 2000-luvullakaan. Varakkuus tuo etuja saamelaisten keskuudessa samoin kuin missä kulttuurissa tahansa, eikä varakkuus suinkaan jakaudu tasaisesti. Kulttuurissa on kyse muustakin kuin käsityötaidoista tai joikaamisesta.

Ajatteluttava teema on myös raiskauksen synnyttämä häpeä. Vaikka Njenna on raa’an väkivallan uhri, hän joutuu kantamaan syyllisyyttä ja häpeää koko ikänsä, eikä sekään riitä, vaan häpeä lankeaa myös hänen läheistensä päälle. Rakastettu hylkää hänet mustasukkaisuuden takia. Njennan kunnia on mennyttä raiskauksen vuoksi. Elämä on piloilla. Ovatko nämä asenteet tai tuntemukset vieraita tänäkään päivänä? Jokainen tietää vastauksen, valitettavasti.

Myös puhumattomuus ja vaikeneminen ovat toistuva teema kirjassa. Kun historia kielletään yksilöltä, häneltä riistetään identiteetti. Sen etsiminen ja rakentaminen lähes olemattomista aineksista muodostuu minäkertojalle pakkomielteeksi, vaikka kaikki vastustavat. Kun jotain alkaa selvitä, alkaa kertojaa itseäänkin pelottaa. Onko tieto sittenkään ratkaisu?

”Me perimme epämääräisen, vaikeasti hahmotettavan pelon. Me perimme halun vetäytyä syrjään. Me perimme paon. Pakkokuoleman. Ja sen mukana syyllisyyden. Varjon, joka vaanii taustalla ja nakertaa reikiä mahalaukkuihin. Kitkeränä ja hellittämättömänä. Tämä kaikki on opettanut meidät teeskentelemään. Teeskentely tuo hetkellistä helpotusta. Turruttaa levottomuuden. Mutta tosiasiassa se jäytää ihmistä. Sillä jokainen poispäin käännetty katse ja jokainen paljonpuhuva hiljaisuus ajaa meitä kauemmas yhteisöllisyydestä ja läheisyydestä. Yhä syvemmälle epäelämään.

Tämä kirja osoitti myös, että en todellakaan tiedä saamelaisuudesta yhtikäs mitään. Hävettää suorastaan.

Kirjan ihan ensisivuilla on keskeisten henkilöiden sukupuu, mistä iso kiitos. Sitä tuli kirjan mittaan useasti tutkailtua. Alussa on myös saamenkielen sanastoa, jota sen sijaan en vilkaisutkaan, sillä vaikka tekstissä on mukavana tunnelmantuojana koko joukko saamenkielistä sanastoa, sanat ymmärtää vaivattomasti asiayhteydestä. Silti on huomaavaista laittaa sanasto alkuun. Usein löydän kaipaamani lisätiedon kirjan lopusta vasta kun olen kirjan jo lukenut. Minusta erinomaisen käännöksen on tehnyt Outi Menna.

Annica Wennströmistä ei paljoakaan tietoa pintagooglauksella löytynyt, mutta jotakin sentään. Linkistä löytyvässä haastattelussa käy mm. ilmi, että Wennström on juuriltaan saamelainen mutta asuu Tukholmassa. Ennen Lapinkylää hän julkaissut lastenkirjoja ja viisi dekaria.

Lapinkylän ovat lukeneet lisäkseni ainakin Katja, joka pääsi kunnolla kirjan imuun vasta puolivälissä, Tuulia, joka taisi olla lopulta yhtä vaikuttunut kuin minäkin, sekä Sara, joka koki kirjan ainakin paikoin raskassoutuiseksi.

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Lappskatteland. En familjesaga)

Suom. Outi Menna. Bazar 2012. 334 s.

Kuten usein olen pannut merkille, kirjat asettuvat usein jatkumoksi, vaikka kuinka sattumanvaraisesti luettavan valikoi. Lappiin sijoittuvia kirjoja on tullut luettua tänä vuonna aika pino:

Katja Kettu: Kätilö

Åsa Larsson: Uhrilahja

Aslak Aapa: Lapissa kuolleetkin puhuvat

Magne Hovden: Saamelandia