Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä

Syksyllä kirjoitin pitkän tarinan omakustanteista, ja kirjoitukseeni tuli paljon paneutuneita kommentteja. Silloinen kirjoitukseni sai alkunsa Huuto yössä -rikosnovellikokoelman aiheuttamasta tyrmistyksestä. Huojennuin sittemmin, kun Ruumiin kulttuuri -lehdessä (1/2012) Ari-Matti Auvinen antaa ko. kokoelmalle myös aika armottoman tuomion: ”Tuskanhuuto kirpoaa lukijan huulilta viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinoita koetetaan elävöittää joko puujalkahuumorilla tai murrekerronnalla.”  Niinpä. Hanna Morre Matilainen muuten kertoo juttuni kommenteissa toimittavansa erästä omakustannetta, jota ei ole edes myyntiin tarkoitettu.

Nyt olen siis lukenut tuon Hanna Matilaisen toimittaman Käsi kädessä -antologian. Kyseessä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n kustantama teos, jonka tekstit ovat seuran oman OrvoKit-kirjoittajaryhmän tekemiä novelleja ja runoja. Kirjoittajia on kaikkiaan kolmetoista, seitsemän naista ja kuusi miestä. Koska kyseessä on sotaorpojen kirjoittajapiiri, ovat kirjoittajat luonnollisesti iäkkäämpää kansanosaa, eläkeläisiä heistä lienee suurin osa.

Antologialla ei ole mitään yhtenäistä teemaa, mutta tekstit on järjestetty löyhästi aihealueittain kuuteen ryhmään. Useimmalta kirjoittajalta on kokoelmassa muutamiakin kirjoituksia. Mukana on muistelmaluonteisia tarinoita lapsuuden tai nuoruuden ajoista, rakkaudesta ja kuolemastakin. Joukossa on myös tekstejä, joiden taustalta voi aavistaa kirjoitusharjoituksen tehtävänannon, kuten esimerkiksi lempituolista tai potkulaudasta kertovat lyhyet novellit, tai vaikkapa tulostimesta kertova Ystävä, jonka voisi tulkita myös ironiseksi pakinaksi. Samankaltainen tarkan kuvailun harjoitus lienee takana parissa matkakuvauksessa.

Koskettavimmat novellit kertovat kenties hyvinkin omakohtaisista kokemuksista. Järkyttävin taitaa olla Eero Niemelän kertomus Kolli-Oulasta, pienestä pojasta, jonka äiti on aikonut tapattaa pommituksessa voidakseen jatkaa vapaana elämäänsä uudessa suhteessa: ”Viisi vuotta aiemmin äiti oli irrottanut hänen pienen kätensä omastaan ja jättänyt keskelle sitä suurta hätää ja kaaosta. --- Äiti oli vain kadonnut savuverhon taakse. --- Hänet oli jätetty siinä toivossa, että pieni harminkappale häipyisi iäksi, ikään kuin onnettomuuden kautta.” Riipaisevaa, eikö totta? Eleettömästi kerrottu tarina saa vielä potkua huumorista, joka korostaa synkkää ydintä.

Monissa tarinoissa korostuu nimenomaan isänkaipuu, isäthän tietysti rintamalle joutuivat ja moni sinne jäi. Jotkut ovat iloisia siitä, että on edes hauta, jolla käydä. Tästä ehkä liikuttavin on Anneli Matilaisen kirjeen muotoon kirjoitettu novelli Terve faija! Monissa tarinoissa äidin uusi puoliso on aiheuttanut paljon murhetta ja huolta piittaamattomuudellaan tai jopa avoimella vihamielisyydellään ja väkivallalla.

Omintakeinen rakenne on Leo Karetvaaran kauniissa novellissa Käsi kättä koskettaa. Vihkipari astelee kohti alttaria, ja kursivoidut lyhyet rivit kertovat tapahtumista viitteellisesti. Vuoron perään minäkertojan ääni on joko sulhasen tai morsiamen. Intiimitkin tunteet ja tapahtumat kerrotaan lukijalle. Pari on jo iäkäs, kirkonpenkeissä istuvat kummankin aikuiset lapset perheineen. Uusi liitto on herättänyt jälkipolvissa ristiriitaisiakin tunteita, mutta koskettava vihkimistilaisuus purkaa tilanteen.

Kieli on kautta kokoelman elävää ja kaunista, eikä oikeakielisyysongelmiakaan juuri ole teksteihin jäänyt. Ainoa nurinani liittyy pilkutukseen. Usein kielenhuoltajat valittavat pilkkujen puuttumisesta, mutta minua häiritsevät yleensä liiat pilkut, kun on kyse kaunokirjallisuudesta. Nimittäin varsin usein törmää pilkkuun, jolla on erotettu virkkeen alun lauseenvastike. Siihenhän ei pilkkua kuulu laittaa, ja jostain syystä se tökkäisee todella pahasti. Satunnainen esimerkki: ”Tehdessäni nippua, kuului läheiseltä talonrakennukselta työnteon ääniä.” Mutta pilkutusongelmat kyllä unohtuvat, kun saa vastaansa vaikkapa tällaisen kuvauksen: ”Taivas roikkui tummanharmaana rättinä ja vesi helähti teräkselle.”

Omakustanne on varmasti ainoa oikea tapa julkaista tällainen melko rosoinenkin kokoelma, jolla tuskin kovin merkittävää kaupallista menestystä olisi. Tekstit ovat kovin omakohtaisia ja niillä lienee suurin merkitys kirjoittajille itselleen ja heidän lähipiirilleen. On kuitenkin hienoa, että tällaisen kokoelman painaminen ja julkaiseminen on mahdollista, sillä kauniisti toimitettuna tekstit saavat näin arvoisensa asun.

Hanna Matilainen esittelee teosta itse täällä. Sen ovat lukeneet myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Hanna Matilainen (toim.) Käsi kädessä

Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry 2012. Tekstit OrvoKit-ryhmä. 133 s.

Kannen kauniin akvarellin on tehnyt Esko Matilainen.

P.S. Koska kirjahyllyni pullistelee kroonisesti, laittaisin tämän kirjan mieluusti kiertoon. Jos siis haluaisit lukea tämän itse tai antaa jollekulle, laita viestiä kommenttilaatikkoon. Jos haluajia on sunnuntaihin 17.6. klo 19 mennessä ilmaantunut useampia, arvon kirjan halukkaiden kesken.