M. J. McGrath: Jään muisti

Tämän kesän lukulistalleni on kuin varkain ujuttautunut liuta pohjoisen ulottuvuuden kirjoja. On luettu Saamelandiaa ja Lapinkylää ynnä muuta. Ann Cleevesin Shetlanti-sarjakin laskettaneen tähän, hehkutetaanhan Valoisissa illoissa napapiirin läheisyyttä (!) ja valon pään sekoittavaa vaikutusta. Äärimmäinen pohjoisuus lyö kuitenkin todella kasvoille M. J. McGrathin jännärissä Jään muisti, joka sijoittuu Kanadalle kuuluvalle Ellesmeren saarelle Grönlannin pohjoisosan kylkeen. Pohjoisnapa on vain kivenheiton päässä näistä maisemista ja eletään äärimmäisissä olosuhteissa.

Lapinkylää lukiessani häpesin huonoa yleissivistystäni saamelaisuuden suhteen, ja tätä kirjaa lukiessani tunsin jälleen, kuinka tietämykseni on surkealla tasolla. Tällä kertaa opin rutkasti inuittien eli oikeammin kai inukien kulttuurista ja elämästä. Kirjan päähenkilö, 33-vuotias Edie Kiglatuk, on puoliksi inuk, puoliksi qalunaat eli valkoinen tai etelän ihminen. Edie toimii osa-aikaopettajan työn lisäksi eräoppaana turisteille.

Kirja alkaakin tällaisesta retkestä. Edie on opastamassa kahta amerikkalaismiestä helpolla metsästysretkellä, kun toista miehistä ammutaan. Edien raivokkaista pelastusyrityksistä huolimatta mies menehtyy. Metsästystoveri väittää kiven kovaan, ettei ampunut ystäväänsä, ja Edie uskoo löydettyään lähistöltä vieraat jalanjäljet.

Sitten törmätäänkin erikoisiin olosuhteisiin. Paikallinen käytäntö on, että ”pienet” rikokset ratkotaan vanhimpainneuvostossa, joka päättää, onko tarpeen kutsua poliisi tekemään jatkotutkimuksia. Edien on suostuttava siihen, että metsästäjän surma kirjataan onnettomuudeksi. Muussa tapauksessa hän menettäisi työnsä eräoppaana. Vanhimpainneuvosto kun päättää opasluvista. Kylään ei haluta poliisia eikä ikävää julkisuutta. Ellesmeren saaren poliisivoimat koostuu kahdesta poliisista, Derek Palliserista ja hänen apulaisestaan. Derek on poliisina lievästi sanoen vätys. Mies haikailee menetetyn rakkautensa perään ja haaveilee tulevansa kuuluisaksi mullistavan sopulitutkimuksensa avulla. Amerikkalaisen kuolema ei voisi häntä vähempää kiinnostaa.

Sitten toinen amerikkalaismiehistä yllättäen palaa uuden kumppanin, kuuluisan tutkimusmatkailijan jälkeläisen seurassa ja haluaa tehdä uuden retken pienelle Craigin saarelle. Vastahakoinen Edie lähtee opastamaan poikapuolensa Joen kanssa. Retkue jakautuu kahtia, ja Joen opastama amerikkalaismies katoaa lumimyrskyyn. Jälleen jäljet halutaan nopeasti peitellä ja mies julistaa kuolleeksi.

Edie ei kuitenkaan voi antaa asian olla. Hän lähtee etsimään jälkiä kadonneesta amerikkalaisesta, jonka puuhat ovat alkaneet vaikuttaa yhä kummallisemmilta. Edien löytämät todisteet johdattavat hänet melkoiseen seikkailuun välillä Grönlantiin asti, mutta arvoituksen ratkaisu on kuitenkin kotona aivan hänen kätensä ulottuvilla. Myös inukien historialla on osuutensa kuviossa.

McGrath kirjoittaa jännitysjuonen lomaan paljon tietoa inukien ja pohjoisen elämän karuudesta ja vaikeuksista. Edie kokee välillä olevansa kahden maailman välillä verenperintönsä takia, mutta aktiivisesti hän korostaa olevansa inuk, Kigga, kuten Joe häntä nimittää. Monien muiden tavoin Edie on alkoholisti, tosin ainakin pääosin entinen sellainen. Viina on kuitenkin vienyt häneltä paitsi avioliiton myös metsästäjän ammatin. Silti hän koettaa säilyttää omassa elämässään edes joitakin perinteitä, kuten koiravaljakolla-ajotaidon. Itsenäinen ja itsepäinen Edie joutuu helposti vaikeuksiin yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki tiedetään: ”Eihän siellä voinut mennä edes kuselle ilman, että joku oli siitä jotain mieltä.”

Myös luonnonoloilla on kirjassa keskeinen rooli. Ilmastonmuutos vaikuttaa suoraan Arktiksen asukkaitten arkipäivään, ja tuntuu, että koko alueen tulevaisuus on tuhoutumassa kiihtyvällä vauhdilla. Ei ole kyse vuosisadoista tai edes -kymmenistä, vaan vuosista. Kevään tulo aikaistuu, jää hupenee vauhdilla. Tämä kaikki surettaa ja pelottaa Edieta, mutta hän ei jää sitä sen kummemmin murehtimaan. Luonto on jatkuvasti läsnä. Siitä saa konkreettisen esimerkin, kun jääpato tuhoaa salakavalasti osan Edien talosta. Tosin se auttaa häntä todisteiden kokoamisessa, mutta on silti aika karmivaa!

Jännitysromaanina tai dekkarina Jään muisti ei ehkä ole kaikkein kypsin tai rakenteeltaan hallituin, mutta eksoottinen ja kiinnostava ympäristö kiehtoivat minua. Lisäksi se, että syyllinen tai syylliset saattoivat olla aivan ketkä tahansa pienen yhteisön jäsenistä, toi tarinaan jännitettä. Isommat kuviot juonen taustalla toivat myös oman ulottuvuutensa vyyhteen, jonka selvittelystä nautin. Ediestä tuli myös läheinen, joten henkilökuvauskin on onnistunutta, vaikka alkuun tuntuikin, ettei oikein kenestäkään saanut kunnolla otetta.

Monissa dekkareissa ruokakulttuurilla on keskeinen roolinsa, ja vaikkapa Donna Leonin tai Outi Pakkasen kirjoissa herkutellaan niin, että lukija suorastaan kuolaa. Näissä pohjoiseen sijoittuvissa kirjoissa saa aivan vastakkaisia tuntemuksia nautituista eväistä. Edie tarjoilee mm. kokkareista hylkeenverikeittoa, joka on kuulemma suurta herkkua mutta saa ainakin tämän lukijan lähinnä oksennuksen partaalle, samoin mädätetty mursunliha. Kovin houkuttelevalta ei kuulosta myöskään tee tai kahvi, jota terästetään kunnon hylkeenrasvakimpaleella! Kala nautitaan raakana suoraan avannosta. Mikäs siinä, onhan sushi muotiruokaa ja varmaankin inukien mielestä hienostelua ja jo pilalla, koska on kuljetettu ravintolaan. Edie sen sijaan nauttii suuresti meren mausta, joka on juuri avannosta nostetussa nieriässä vielä tallella.

Tyylin ja aiheen takia kirjasta tulivat mieleen esimerkiksi Dan Brownin Meteoriitti ja Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Brownin kirjan huippukieroiluun ja vauhtiin ei tässä ylletä, eikä Isomäen maailmanlopun tunnelmiinkaan ihan sentään, mutta tiettyjä yhtymäkohtia kyllä on. Kyllä McGrathin seuraavaa jännäriä jää hyvillä mielin odottelemaan.

Kiitokset vielä sisäkansiin painetuista kartoista, joista oli iloa lukemisen mittaan. Lopussa on myös lyhyt selitysosa, josta käyvät ilmi kuvitteelliset ja todelliset paikat sekä selvitetään vähän inukien kielioloja, jotka ovatkin varsin mielenkiintoiset. McGrath viljelee iknuktitutin sanastoa varsin runsaasti kirjan mittaan, mikä toisinaan tuntuu rasittavaltakin, koska jo henkilöitten ja paikkojen nimet ovat välillä lukukelvottomia (Tikiutijavvilik, Uimmatisatsaq).

M. J. McGrath: Jään muisti (White Heat)

Suom. Anu Nyyssönen. Like 2012. 391 s.

Jään muistista löytyy netistä helposti lehtiarvioita, ja kirjablogiarvion on tehnyt ainakin Erja.