Timo Sandberg: Vainooja

Keväämmällä jo kehuin, kuinka yhden suosikkidekkaristini eli Seppo Jokisen uutuusromaani Hervantalainen oli edeltäjäänsä Ajomiestä parempi. Samoin sanoin voin todeta, että myös Timo Sandbergin uusin eli Vainooja on kokolailla edeltäjäänsä Kalmankokkoa onnistuneempi, kenties jopa paras tähän asti Sandbergilta lukemistani. Olen vuosi sitten esitellyt tarkemmin Sandbergia ja hänen tuotantoaan Kalmankokon yhteydessä.

Vainooja on poliisiromaani, jonka päähenkilö on jo tuttu komisario Erkki Heittola. Sarjan kirjat voi mainiosti lukea itsenäisinäkin, mutta toki ihmissuhdepuolen selvittelystä irtoaa enemmän, jos on lukenut aiempia osia. Keski-ikäinen Heittola on vähitellen paranemassa eturauhassyövästään, mutta muuten elämä ei oikein ole mallillaan. Esimiestehtävät Lahden poliisissa eivät ota sujuakseen, vaan ryhmän sisällä on monenlaista ristivetoa ja kyräilyä. Asiaa ei helpota, että Heittola asuu yhdessä alaisensa ylikonstaapeli Taru Lundin kanssa. Lundilla taas tuntuu olevan jotain meneillään toisen poliisin, Åbergin, kanssa. Mustasukkaisuus ei ainakaan helpota Heittolan oloa. Parisuhde on selvästikin kriisissä.

Kirja alkaa vetävästi, kun kaksi poliisia törmää metsästysreissullaan metsään haudattuun nuoren naisen ruumiiseen. Naista on lyöty päähän, kuristettu ja raiskattu sekä lopuksi pistetty jollakin teräaseella kuoliaaksi. Hämmentävää on, että ketään nuorta naista ei ole ilmoitettu kadonneeksi. Poliisi haravoi lähialueen taloja, ja törmää aika kavalkadiin sopivia murhaajaehdokkaita. Peräkylien talot tuntuvat olevan täynnä omituisia aikamiespoikia, joiden mielenterveys vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Mielenkiintoisin on kuitenkin Pelastuksen Mission suljettu Jumalhovi asuntoloineen ja kirkkoineen.

Samaan aikaan kun poliisi etsii murhatun henkilöyttä ja murhaajaa, lukija saa seurata dekkarikirjailija Leo Jortikan eloa. Kirjoittaminen ei oikein suju, mutta onneksi kirjoittajakurssilta löytyy sopiva muusa, jonka voi viedä syrjäiselle mökille innoittajaksi. Valitettavasti kauniilla nuorella naisella on kuitenkin hieman toisenlainen käsitys seksistä kuin Leolla. Mutta saa kirjailija ainakin aitoa puhtia turhautuneesta vihasta ja kiukusta. Valitettavasti tyttö katoaa kesken mökkireissun kummallisesti. Kursiivilla painetut katkelmat tarinan lomassa tuntuvat kertovan murhaajan sielunliikkeistä ja antavat vinkkejä hänen henkilöydestään. Ehdokkaita sopivaksi tekijäksi tuntuu riittävän enemmän kuin kyllin.

Vähän tässä paikoin mennään sinne ja tänne, ja lopulta syyllisen jäljillekin päästään kuin sattumalta, mutta kuitenkin päästään. Loppuhuipennus on jännittävä, ja moni asia jää sopivasti kesken, joten jatkoa seurannee ensi kesänä. En myöskään pitänyt kirjan ahdistavasta seksuaalisuuden kuvauksesta, joka kieltämättä kuuluu teemaan. Silti en kauheasti välittäisi lukea päähenkilön tökeröistä sänkypuuhista. Muutenkin kun seksi tuntui tässä kirjassa olevan lähinnä alistamista, hyötymistä ja vain oman nautinnon hakua, olipa sitten kyseessä seonnut murhaaja, poliisi tai kirjailija. Uskonnollisten lahkojen toiminta saa myös kritiikkiä. Sitä puolta olisi voinut olla kirjassa enemmänkin. Pelastuksen Missio on kuin suoraan lehtien palstoilta. Puhdistamiskokoukset, tunnustamiset, alistaminen, rahallinen hyötyminen, seurakunnan ulkopuolelle sulkeminen rangaistuksena jne. ovat valitettavaa realismia. Paratiisi on vain lahkon johtajille, kuten joku kirjan henkilöistäkin toteaa.

Paikoittainen ahdistavuus ei dekkarin parissa kuitenkaan ole pahasta. Kokonaisuutena Vainooja on mielestäni onnistunut suomalaisdekkari parhaasta päästä.

Timo Sandberg: Vainooja

Karisto 2012. 303 s.