Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Aika tarkalleen vuosi sitten juhlistin blogini sadatta julkaistua kirjoitusta sadan lukemani naiskirjailijan ja heidän teostensa luettelolla. Listalta löytyy myös takavuosina kovastikin ihailemani Eeva Joenpelto ja hänen Lohja-sarjansa. Sirpa Kähkösen loistavaa Kuopio-sarjaa olen pariinkin kertaan kehunut Lohja-sarjan veroiseksi, enkä suotta. Kumpikaan sarja ei tuossa vertailussa tule mielestäni kaltoin kohdelluksi, vaikka ne edustavatkin selvästi omaa aikaansa ja tyyliään.

Olen lukenut suurimman osan Joenpellon kunnioitettavasta tuotannosta, joka alkoi jo vuonna 1946. Viimeinen teos ilmestyi vuonna 2000. Joenpelto oli hyvin suosittu lukijoiden keskuudessa 1970- ja 80-luvuilla. Esimerkiksi omaan kotiini hankittiin monia hänen teoksiaan kirjakerhoversioina. Kun pyrin opiskelemaan 80-luvun puolivälissä, pääsykoekirjana oli muistaakseni Elämän rouva, rouva Glad. Vuonna 1994 Joenpelto sai Finlandia-palkinnon kirjasta Tuomari Müller, hieno mies, joka on hänen toiseksi viimeinen teoksensa. Monet ovat sitä mieltä, että viimeiseksi jäänyt, katkerasävyinen Uskomattomia uhrauksia, olisi saanut jäädä julkaisematta. Siinä Joenpelto käsittelee tarinan kautta mm. julkista terveydenhuoltoa ja sen kammottavaa tilaa. (Aika pelottavaa, koska asiat tuskin ovat noista päivistä ainakaan parempaan suuntaan menneet.)

Lohja-sarjan olen lukenut kokonaan varsin nuorella iällä ja sen aloitusosan Vetää kaikista ovista ainakin kahdesti, sillä olen tehnyt sen dialogin murrepiirteistä jonkin tutkielman yliopistossa. Kirjat ovat olleet jo siksikin aikoinaan kiinnostavia, että ne sijoittuvat varsin lähelle, Lohjalle. Joenpelto oli syntynyt Sammatissa vuonna 1921 ja asui Lohjalla ja Sammatissa pitkään. Hän testamenttasi talonsa kirjailijakodiksi, jossa proosakirjailijat saavat viettää eripituisia jaksoja kirjoittamassa. Mm. Katja Kettu on asunut Sammatin talossa hiljattain.

”Omaleimainen epiikka, joka tavoittaa ajan hengen ja tarkat yksityiskohdat, sisältäpäin eletyt henkilöt, etevä kerrontatekniikka ja kieli sekä mainio murteenkäyttö dialogeissa takasivat teoksille myös suuret painokset.” Näin Joenpeltoa luonnehditaan teoksessa Suomalaisia kirjailijoita (Otava, 2004). Monissa kirjallisuuhistorioissa Joenpeltoa luonnehditaan historiallisen laajan epiikan perinnönjatkajaksi, Linnan ja Viidan seuraajaksi. Hänellä vain keskiössä on usein nainen, vahva ja sitkeä taistelija.

Kahdenkymmenen vuoden takaisia lukumuistoja oli mukava virkistää äänikirjan avulla. Todennäköisesti en olisi tähän kirjaan tullut muuten tarttuneeksi, vaikka koko sarjan olen hyllyyn hankkinut enkä ole siitä raaskinut luopuakaan. Vetää kaikista ovista -kirjan lukee taitava Liisa-Maija Laaksonen, joka tekee sen kerrassaan hykerryttävän hienosti! WSOY:lle myös kiitokset kirjan ottamisesta äänikirjavalikoimaan. Toivottavasti myös jatko-osat on tarkoitus julkaista. Sitä tosin ihmettelen, miksi äänikirja on julkaistu kolmena erillisenä osana, kussakin kuusi levyä. Kahdeksantoista levyn paketti nyt ei olisi ollut mahdoton. Vielä mukavampaa olisi tietysti saada kirjat todella kätevässä mp3-levymuodossa.

Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on. Ajattelen myös, että vasta nyt ymmärsin kirjasta oikeasti jotakin. Sitä on turha lukea kovin juonipainotteisesti, vaikka juoniakin siinä on. Kyse on paljon enemmästä. Joenpelto kuvaa tässä sarjassa muutaman uusmaalaisen pikkukaupunkilaisperheen kautta suomalaisuuden historian kipupisteitä.

Kirjat siis sijoittuvat Lohjalle, vaikka paikkakunnan nimeä ei kertaakaan mainita. Seutu on kuitenkin vaivattomasti tunnistettavissa. Kirjan alkuluvussa Joenpelto kertoo muutamalla vedolla Hjalmar Linderin kiehtovan elämäntarinan. Linder oli Mustion linnan omistaja ja Lohjan sellutehtaan perustaja, jonka elämästä Raija Oranen on hiljattain julkaissut romaanin Metsästäjän sydän. Lohjan seudun historiasta kiinnostuneille suosittelen sitäkin.

Tapahtuma-aika sarjan aloitusosassa on keväästä 1919 pari vuotta eteenpäin. En voi olla ihailematta ajankohdan valinnan onnistuneisuutta.  Kansalaissota ja itsenäistyminen ovat takana, mutta sodan vaikutukset tavallisten ihmisten elämässä ovat täysillä läsnä. Jotenkin on kuitenkin eteenpäin rämmittävä, yritettävä selviytyä, unohtaa ja antaa anteeksikin. Jos voi.

Näkökulmatkin teoksessa ovat tarkasti mietittyjä. Keskeiset henkilöt edustavat hyvin erilaisia ajan ihmisiä ja aatteita. Joenpelto myös osoittaa, miten rajalinjat saattoivat repiä jopa perheitä hajalle, kun puoli oli valittava.

Keskiössä on Hännisen kauppiasperhe. Salme ja Oskari Hänninen ovat kumpikin ponnistaneet paremman leivän syrjään kiinni vaatimattomista oloista. Hänninen itse on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta, Salme maalaiskunnasta. Tämä ulkopuolisuus leimaa heitä edelleen, vaikka kylässä on asuttu jo vuosikymmeniä. (Tämä uusmaalaisten luonteenpiirre on karua todellisuutta vielä tänäkin päivänä.) Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, jonka mainetta rasittavat paitsi ulkopaikkakuntalaisuus myös taakse jäänyt konkurssi. Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei oikein mitään tekemistä olekaan. Aikuiseksi kasvaneet tyttäret Inkeri ja Anja ovat lentämässä pesästä. Anja pääsee kirjan alussa ylioppilaaksi ensimmäisten paikkakunnan oman koulun kasvattien joukossa. Salmen seurana on vanha Mari, kotiapulainen, joka muistaa vielä suurten nälkävuosien aikaisia asioita.

Oskari Hänninen yrittää kaikkensa päästäkseen arvostettuun asemaan. Hän kuuluu suojeluskuntaan, pyrkii kirkonisännän tehtäviin ja aloittaa talohankkeen paikallisen talollisen Julinin kanssa. Mikään ei kuitenkaan tahdo mennä niin kuin Hänninen on toivonut. Vanhuus tuntuu lähenevän vauhdilla, ja avioliitto on kokonaan menettänyt makunsa. Hänninen korkeintaan murahtelee vaimolleen, jota tuntuu olevan yhä vaikeampi sietää. Pariskunta vaikuttaa toivottoman leipiintyneeltä ja vanhalta. Karua on, että Salme on kirjan alussa 47-vuotias, Oskari vähän vaille 50.

Hänninen kannustaa nuorempaa tytärtään Anjaa avioitumaan liikekumppaninsa Julinin pojan Laurin kanssa. Nuoret opiskelevat kansakoulunopettajiksi. Anja kuitenkin epäröi, koska on kesällä kokenut yllättävän romanssin pikkuserkkunsa Vienon kanssa. Vieno on taistellut punaisten puolella ja vapautuu vuoden 1919 keväällä vankileiriltä hädin tuskin hengissä. Kun Hännisen korviin tulee huhuja tyttären touhuista, seuraa ankara kurinpalautus. Myöskään Inkerin sulhasehdokas, kaupparatsu Matti Reima, ei miellytä Hännistä. Tyttärille pitäisi saada jotakin parempaa, kuten hyvän talon poika Lauri, joka kiltisti osallistuu aktiivisesti suojeluskuntatyöhön ja suhtautuu ihanteellisesti kansansivistystyöhön.

Julin itse edustaa kirjassa vakaata uusmaalaista talollista, joka mieluiten pysyttelee taustalla eikä voi sietää teeskentelyä tai näyttämistä. Julinin vaimo on kuollut punaisten heitettyä pommin pariskunnan makuuhuoneeseen, ja nuorempi poika on menehtynyt Aunuksen taisteluissa, jonne on karannut. Julin ei kuitenkaan ole katkera vaan viimeiseen saakka oikeudenmukainen. Hädänalaisten punaisten ahdinkoa ei saisi hänen mielestään käyttää hyväkseen.

Punaisista punaisin on punaleski Tilda Grönroos eli Tilta Kröönruusi, kuten hän itse itsestään puhuu. Tilta on Salmen serkku ja lapsuudenystävä. Naiset ovat olleet luokkaerostaan huolimatta myös aikuisiällä toistensa läheisimmät ystävät. Yhdessä on naurettu ja itketty. Sota kuitenkin veti rintamalinjan näiden naisten väliin. Romaani alkaa kohtauksella, jossa laiha, kuivettunut Tilta tulee Salmelle kertomaan, että hänen miehensä on kuollut vankileirillä lavantautiin. Tytär, 15-vuotias Hilja on kotona espanjantaudissa. Tilta pyytää Salmea puhumaan miehelleen, että tämä auttaisi saamaan Vienon pois leiriltä ennen kuin tämäkin on mennyttä. Salme ei uskalla luvata mitään, sillä Oskari on ankarasti kieltänyt olemasta missään tekemisissä punikkisukulaisten kanssa.

Joenpelto ei selitä mitään. Hän vain kuvaa näiden ihmisten kautta tapahtumia ja sitä, millaista näiden asioiden keskellä oli elää. Henkilökuvauksessa Joenpelto on mestari! Muistan nuorena kiemurrelleeni, kun Anja ei tajunnut olla tyytyväinen hyvään avioliittoonsa. Nyt ymmärrän aika paljon enemmän siitä, miksi Anjan on niin vaikea sulattaa tapahtuneita.

Politiikkaakin on tarinassa mukana, tietysti, olihan ajankohta poliittisen kuohunnan aikaa. Tilta on, kuten sanoin, punaisistakin punaisin, kostonjanoinen kommunisti, joka ei anna periksi. Uusi vallankumous tulee, on pakko tulla. Punavankileirillä kovia kokenut Vieno omaksuu maltillisemman sosiaalidemokraattisen linjan. Vienon kanta saa äidin epätoivoon, ja taistelu paikallisen työväenyhdistyksen hallinnasta on verinen pieneksi kutistuneessa perheessäkin.

Nautin kirjan vakaasta poljennosta, kuin rauhallisesti virtaavasta joesta. Aivan uskomatonta on myös tuo jo edellä mainittu murteen käyttö. Herkullisimmillaan se on sanavalmiin ja kiivaspuheisen Tiltan suussa, hänhän edustaa puhtainta työläistaustaa kirjan henkilöistä eikä edes yritä siivota murretta puheestaan, kuten vaikkapa Salme.

”Kui tei menittä ja annoitta tuara ruumiit juur siunattuu maaha. Mää sanosin Vianol, et nys se saaki lähtee muu saatol ku sil kerta o aikaa. Mää mene ja vie kukkasii Kröönruusi haural. Mää praakaa sen kans, mää reeraa juur nuukaa kui asjat o. Ettei sen tartte hualii, tämmöttis mei taistellaa eteskäsi. Aiv vaa. Ei se turhaspitte kuallu. Kyl  maailma viäl perkavuu ku menee aiv vaa ojetis eikä krinkuloitte yhtjääl ja toisjaal.”

On harmi, jos Joenpellon loistava tuotanto alkaa jäädä unholaan. Suosittelen ainakin tätä Lohja-sarjaa kaikille suomalaiseen pitkään proosaan ihastuneille.

Lohja-sarjan teokset:

Vetää kaikista ovista, 1974

Kuin kekäle kädessä, 1976

Sataa suolaista vettä, 1978

Eteisiin ja kynnyksille, 1980

Tämä on jälleen eräänlainen juhlajulkaisu, nimittäin puolitoistavuotisen blogini 300. kirjoitus. Olipa mukavaa tehdä se Eeva Joenpellon kirjasta! Kirjablogi on nykyään keskeinen osa elämääni ja myös identiteettiäni. Blogi on menestynyt mukavasti, sillä näinä päivinä rikkoutui myös 70 000 käynnin rajapyykki. Aika mahtavaa! Myös lukijapalkki lämmittää kirjoittajan mieltä. Yli 115 lukijaa on halunnut julkisesti rekisteröityä. Kiitos! Tästä on hyvä jatkaa.

***
Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -näytelmästä.