Lukemistapahtumako performanssiesitys?

Ryhdyin viime vuoden puolella pienen mutta virkeen kirjallisuuslehti Lumoojan tilaajaksi. Uusimmassa numerossa (2/2012) on kiinnostava juttu Lukemisen esitykset – äänillä ja ilman, joka on Emilia Karjulan käsialaa.

Karjula kirjoittaa mm. ilmiöstä, joka on nostanut runo- ja proosaklubit ääneenlukusessioineen suosituiksi. Kiinnostava ilmiö, johon en täältä maaseudulta ole päässyt juurikaan osallistumaan. Tarkemmin mietittyäni olen sentään, sillä eivätkö joskus esittelemäni runoraadit ole juuri osa tätä ilmiötä?

Minua jutussa kuitenkin kiehtoivat muutamat muut huomiot. Karjula viitta kirjallisuudentutkija Peter Kivyyn, joka on sanonut hiljaa itsekseen lukemisen olevan performanssi, jossa kirjallinen taideteos esitetään aina uudelleen. Vanha tuttu teoriahan on, että vasta lukija ja lukeminen synnyttävät kirjan tai tekstin. Pelkkä kirjoittaminen ei siis riitä tekstin ”tekemiseen”. Mutta uusi näkökulma ainakin minulle on tuo performanssiulottuvuus.

Performanssiin kuuluu myös Karjulankin havainnoima julkinen itsekseen lukeminen: ”Kun asiaa alkaa tarkkailla, huomaa että lukevia ihmisiä löytyy maisemasta paljonkin. Kirjastojen ja muiden ilmeisten paikkojen lisäksi heitä löytyy busseista, metroista, jopa liikennevaloissa.” Karjulan huomio herätti minussa kysymyksiä. Paljonkohan ihmiset miettivät liikkeelle lähtiessään, minkä kirjan mukaansa ottavat? Entä mitkä seikat vaikuttavat siihen, mitä mukaan julkisesti luettavaksi valikoituu? Omiin valintoihin ainakin vaikuttavat kulloisenkin mielialan lisäksi mukaan otettavan laukun koko ja reissun laatu. Kovin vaikeatajuista kirjaa ei kannata hälyisiin paikkoihin valita.

Sattumalta samassa jakelussa Lumoojan kanssa laatikkoon kolahti uusin Ruumiin kulttuuri (2/2012), jossa on Outi Pakkasen laaja haastattelu. Pakkanen kertoo näin: ”…jos junassa luki dekkaria, oli parempi panna Keltaisen kirjaston teoksen suojapaperi päälle.” Näin karu oli dekkarin tila 1970-luvun Suomessa. Mitä kirjoja ei nyky-Suomessa kehtaa tai voi lukea julkisesti?

”Julkisessa tilassa kirjaan syventyminen viestittää joustavaa, kulturellia asennetta, toivetta tulla jätetyksi rauhaan, tai halua keskittyä maallisen vilinän keskellä” kirjoittaa Karjula. Varmaan niinkin, mutta itse otan kirjan matkaan lähinnä torjuakseni pitkästymistä, saadakseni aikani kulumaan rattoisammin odottaessani tai vaikkapa junassa istuessani. Mietittekö te, mitä viestitte lukemalla julkisesti? Entä mitä viestitte kirjavalinnoillanne?

Tuttua kirjablogeissa on myös seuraava Karjulan huomio: ”Myös kotoinen kirjahylly on lukeneisuuden esitys. Se antaa kuvan omistajastaan – onko hyllyssä kirjasarjoja, pokkareita, klassikoita vai valikoiva sekoitus historiaa, runoutta ja hömppää? Etikettioppaat tosin kyseenalaistavat kyläpaikan kirjahyllyjen tonkimisen.” Etikettisäännöistä viis! Jos kirjahylly on olohuoneessa, varmasti silmäilen, millaista kirjallisuutta isäntäväki on esille asettanut. Mitkä kirjat teillä ovat piilossa, mitkä asetettu esille? Minulla ovien takana ovat jotkut tietokirjat ja myös sarjakuva-albumit, ne kun eivät oikein kokonsa vuoksi mahdu hyllyväleihin. Kirjahyllystäni olen julkaissut aikanaan kokokuvankin.

Olisi mukava kuulla ajatuksianne aiheen tiimoilta.

P.S. Piti vielä lisätä tähän, kun aihe oli hautunut kotvasen päässäni, että oikeastaan kirjablogin pitäminenhän on tehnyt omasta lukemisestani performanssia. Kerron kaikille, joita nyt vähääkään sattuu kiinnostamaan, mitä ja miksi luen, milloin ja missä jne. Sitten vielä tuputan sitäkin, mitä olen lukemastani pitänyt tai ajatellut. Kommenttejakin vielä toivon. Performanssi jos mikä!