Matti Larjavaara: Ketunmorsian

”Ketunmorsian on kujeileva rakkaustarina, sukellus kirjallisuudentutkimuksen kiehtovaan maailmaan ja kirjallisen luomisen ihmeeseen. Sen näkemys rakkaudesta ja erotiikasta on sievistelemätön mutta optimistinen. Ennen kaikkea kirja on vastustamattoman hauska, ja sen elämäniloa pirskahteleva kerronta hellii lukijaa.”

Näin häpeämättömästi kehuu kustantaja Gummerus suomen kielen professori Matti Larjavaaran esikoisromaania Ketunmorsian teoksen takakannessa. Herää kysymys, onko markkinointitekstin kirjoittaja ollut jonkin aineen vaikutuksen alainen vai eikö hän ole lainkaan lukenut mainostamaansa romaania? Veikkaan jälkimmäistä.

Tämä esikoisromaani parin vuoden takaa kiilasi lukulistalleni jo hyvin klassiseksi muodostuneella tavalla. Sain nimittäin kuuman vinkin – toisesta kirjablogista! Salla arvioi viime viikolla lukemansa Jussi Valtosen romaanin Siipien kantamat, josta pidin aivan valtavasti, kuten olen kirjoittanutkin täällä. Salla ei aivan yhtä myyty ollut kuin minä, joka taas eläydyin sattuneista syistä Valtosen kuvaamaan maailmaan aivan täysillä. Salla kuitenkin viittaa omassa tekstissään Jennin kirjoitukseen Larjavaaran teoksesta: ”Kirjallisuusviitteet taas voivat olla epäonnistuessaan hyvinkin vaivaannuttavia. En ole itse lukenut Matti Larjavaaran Ketunmorsianta, mutta vissiin kannattaisi lukea ihan myötähäpeäelämyksen vuoksi.”  Näin mainio vinkkaus aiheutti tietysti halun lukea, mistä Jenni kirjoittaa.

Jenni on lukenut Larjavaaran romaanin tuoreeltaan syksyllä 2010, mutta se on mennyt silloin ja myöhemminkin minulta kokonaan ohi. En siis ollut ennen kuullutkaan Larjavaarasta saati Ketunmorsiamesta, vaikka kirjasta on ilmestynyt arvioita ihan mukavasti, mm. Parnassossa. Varmasti sillä on merkitystä, kuka kirjan kirjoittaa. Mietin jopa, olisiko kustantaja suostunut kirjan julkaisemaan, jos kirjoittaja ei olisi professori. Ainakin kustannustoimittajan olisi luullut olevan enemmän hereillä, sillä 400-sivuisesta romaanista olisi pitänyt karsia kovalla kädellä ainakin neljännes, jotta loppu olisi saatu kunnolliseksi tarinaksi. Olisikohan edes riittänyt? Mene ja tiedä.

Sallan viittaus tähän Ketunmorsiameen on sikälikin osuva, sillä jo sen ensimmäisessä luvussa näyttäisi olevan viittaus Valtosen kirjaan: ”Jossain lehdessä oli juttu uudesta romaanista, joka kertoo äikän open ja lukiolaistytön suhteesta. Jotenki inhottavaa.”

Ketunmorsian kertoo siis viisikymppisestä Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorista Kimmo Yövaarasta ja hänen naisistaan. Kimmo on kertaalleen eronnut ja parhaillaan naimisissa kymmenen vuotta nuoremman suomen kielen puolella työskentelevän Tuijan kanssa. Pariskunnalla on kaksi alle kouluikäistä poikaa, joita Kimmo rakastaa yli kaiken, talonsa lisäksi, ja itsensä, tietysti. Kirja alkaa kohtauksella, jossa lahjakas graduaan tekevä 25-vuotias Anna istuu Kimmon vastaanotolla. Kimmo tekee yllättävän ehdotuksen. Hän haluaa kirjoittaa rakkausromaanin, joka kertoisi hänestä itsestään ja Annasta, fiktiivisesti tietenkin, mutta olisi mukavaa, jos Anna suostuisi ikään kuin näyttelemään omaa rooliaan, jotta Kimmon olisi helpompi kirjoittaa. Anna vastustelee ensin, mutta suostuu vähitellen kaikkiin Kimmon ehdotuksiin.

Aika nopeasti käy ilmi, millainen mies Kimmo on: itsekeskeinen mutta hurmaava otus, joka armottomasti pitää naisista, erityisesti kauniista ja älykkäistä. Mikä parasta, juuri sellaiset naiset tuntuvat olevan kuin sulaa vahaa tämän hyväkroppaisen, vilkkusilmäisen ja sulavasanaisen punapään käsissä. Tuijan analyysin mukaan Kimmo on riippuvainen rakastumisesta, suhteen alkuvaiheen ihanista hetkistä. En mahtanut lukiessani mitään sille, että vaikka Kimmoa kuinka kuvattiin punatukkaiseksi hoikkikseksi, näin silmieni edessä jatkuvasti erään toisen kotimaisen kirjallisuuden professorin, hieman tanakamman ja tummatukkaisen…

Kimmo saa puheillaan houkuteltua Annan mukaansa Ruotsiin seminaarimatkalle, jonka pariskunta kylläkin viettää kuljeskelemalla pitkin Tukholman katuja ja puistoja. Reissun kuvaus on puuduttava, sillä dialogi on lähinnä Kimmon paasausta hänelle tärkeästä kirjailijasta Ivar Lo-Johanssonista. Kävelyretkillä suukotellaan tuon tuosta, mutta hytissä Anna pitää kiinni siveästä linjasta. Kimmo ei siis pääse tavoitteeseensa. Kuvailu on paikoin vaivaannuttavaa:

”Kimmo vilkaisee Annaa, ja tämän katse kertoo, että hänelläkin on sama tunne. Heistä alkaa tuntua, että he liitävät maan pinnan yläpuolella. Pitkät askeleet antavat liidolle vauhtia, ja kuin sulautuen toisiinsa he lentävät käsikkäin oikealle kaartaen yli alamäen ja tasamaan kauas pitkään, loivaan ylämäkeen. Kun heidän jalkansa vihdoin tapaavat pehmeästi maan, he pysähtyvät ja kietoutuvat toisiinsa. Heidät on vallannut ykseyden lumous. Ei ole erikseen Annaa ja Kimmoa, vaan yhteinen, ponnistuksen jälkeen voimalla sykkivä sydän, yhteiset ilmaa ahmivat keuhkot, yhteisen lämmön hiostuttama iho. Ja ennen kaikkea on vain yksi, kaiken täyttämä tietoisuus, joka soi ja väreilee riemuaan.”

Tällaisten kaunolurituskohtausten vastapainoksi professorilla saattaa ”alkaa jöpöttää”.

Kun sitten Tuija saa tietää parin matkasta, hän heittää Kimmon pihalle, mutta vain kuvainnollisesti. Lasten takia on yritettävä jatkaa yhteiseloa vaikkakin uusin säännöin.

”Tuija itkee ja tyrskii pitkään. Kimmo kuuntelee sitä onnettomana. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti kadu. Hän on vain pahoillaan, että näin on käynyt, ja säälii Tuijaa. Mutta näin kai piti käydä. Sattuman laki heitti Kimmon ja Tuijan tähän tilanteeseen.” Syyllinen on siis sattuma, ei Kimmo! Minusta Larjavaara onnistuu Kimmon luonteen kuvauksessa parhaiten. Kimmo tietää olevansa sika, mutta ei kuitenkaan mukamas voi sille mitään, seksuaalinen vietti näet on niin vahva. Kimmo puolustaa vapaata liittoa, mutta vain omalta osaltaan. Nais(t)en tulee olla uskollisia hänelle!

Anna kirjoittaa graduaan Aino Kallaksesta ja tämän tuotannosta. Saiko Kallas koskaan orgasmia? Millainen oikeasti oli Eino Leinon ja Kallaksen rakkaustarina? ”Luulen, että Larjavaara pilailee elämäkerrallisen kirjallisuudentutkimuksen kustannuksella. Uuskritiikki on haalistunut epämuodikkaaksi, biografisuus on ponnahtanut uudestaan pintaan”, kirjoittaa Tarja Pulli Parnassossa. Ketunmorsianta lukiessaan ei tarvitse pelätä, ettei huomaa kirjallisuusviitteitä. Paljon sivuja uhrataan kirjallisuuskeskusteluille ja jopa luentojen referoinnille! Kimmo ja Anna tietysti vertautuvat kirjallisuushistorian kuuluisiin pareihin Leinosta ja Kallaksesta alkaen.

Anna on ärsyttävä madonnamaisessa täydellisyydessään. Jos sattuu juuri tuskailemaan oman gradunsa kanssa, kannattaa säästää tämän kirjan lukemista ja ottaa välipalaksi Onnellisesti eksyksissä, jossa gradunteko on monin verroin realistisempaa. Anna kirjoittaa huipputekstiä tuosta vain, ja gradu onkin, hups, yli 250-sivuinen! No, kelpaa sitten saman tien lisuriksi, otsikkosivua vain muokataan. Älykäs nuori neito hurmaa kaikki, niin entiset vaimot kuin toiset opiskelijatkin nerokkailla uusilla ideoillaan. Anteeksikin hän osaa antaa kuin ei kukaan ennen häntä, niin sukupuolitautitartunnat kuin syrjähypytkin. Onneksi Tuijassa sentään on vähän enemmän särmää, vaikka romahdus tuleekin.

Ärsyynnyin siis melko lailla, myös dialogin kökköydestä kuten Jennikin. Kuitenkin luin kirjan loppuun. Yliopistomaailman kuvaus oli kiinnostavaa ja jollakin tapaa nostalgistakin, tosin jos nyt olisin graduvaiheessa, valitsisin varmasti ohjaajakseni naisen! Kuten jo sanoin, Larjavaara ei minusta ihannoi Kimmoa, vaan kuvaa sen lajityypin miestä aika rehellisesti. Tosin loppuratkaisu on optimismissaan epäuskottava. Eivät nämä siat parane! Romaania Anna ja Kimmo kirjoittavat (tai Anna kirjoittaa) aika paljon alussa, mutta sitten projekti unohtuu pitkäksi aikaa. Kirjoittamisesta keskustellaan, mikä on yksi syy siihen, että kirjan voisi tulkita ironiaksi tai parodiaksikin. Kirjallisuusosuudet olivat pitkiä ja paikoin rasittavia, mutta minulle viitatut teokset ja kirjailijat olivat tuttuja ja siten myös ihan kiinnostavia. Mutta oliko ne pakko sijoittaa romaaniin? Kirja olisi kaivannut kunnon karsintaa ja jäntevöittämistä!

Vielä parhaita paloja toisten arvioista:

Ketunmorsian on niin kepeä (”Suudelma on todella kiihkeä”), repliikkivetoinen ja ihmissuhdekeskeinen (”Yöllä unta odotellessaan Anna kertailee elämänsä uusia käänteitä ja vertailee itseään äitiin”), että puoliväliin saakka luulee romaania nuorten naisten viihteeksi. Sitten ryömii mieleen epäilys parodiasta. Ainakin se on itsereflektiivinen farssi. Feminismissäkin karkeloidaan. Pökerryttävää esteettistä imua en Ketunmorsiamen lähellä tunne. Tarja Pulli, Parnasso

Minun on kuitenkin pakko avautua (ja pitkästi!) Matti Larjavaaran tämänsyksyisestä uutuudesta Ketunmorsian. Se oli kirja, jota luin myötähäpeän hiki otsalla ja kiusaantuneisuudesta kiemurrellen. Teki mieli kirkua, että tämä ei voi olla totta. Jenni K-blogi Koko lailla kirjallisesti

Takakanteen oli sijoitettu isoilla kirjaimilla lause, joka tiivisti koko teoksen huvittavuuden: "Kirja lukijoille, jotka rakastavat kirjoja ja tarinoita". Vastaavaa ajatuksenlaiskuutta voisi käyttää levymainonnassa: "Levy kuuntelijoille, jotka rakastavat musiikkia ja sävelmiä." Hanna Kirjainten virrassa (Ihan saman huomion tein!)

Kirja on äärettömän hauska ja Matti…anteeksi siis Kimmo, saa maksaa elosteluistaan myös hinnan. Siis jokainen, myös puumanaiset, tarttukaa rohkeasti Matti Larjavaaran kirjaan! Ottakaa mukava asento ja alkakaa nauttia kirjan luovasta hulluudesta ja ilottelusta, mutta älkää hetkeäkään uskoko, etteikö tämä olisi totta, sillä ainakin minä tunnen juuri tällaisen Kimmo Yövaaran, joka avioitui tyttärensä ikäisen kirjallisuuden opiskelijan kanssa… Leena Lumi blogissaan

Matti Larjavaara: Ketunmorsian

Gummerus 2010. 411 s.

Teemaan muuten liittyy myös Kirsti Ellilän blogiteksti Heideggerista!