Outi Pakkanen: Seuralainen

En käsitä, miksi luen Outi Pakkasen kirjoja! Olen lukenut hänen ns. jännitysromaaneistaan lähes kaikki ja jokaisen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän pettynyt. Sen todistavat yli vuosikymmenen ajalta peräisin olevat muistiinpanoni, joista osa vaikuttaa paljon murhaavammilta kuin arvostetun murharouvan yksikään teos. Silti vain aina tartun niihin! Tällä kertaa nappasin mukaan lomareissulle pokkaripainoksen vuonna 2010 ilmestyneestä dekkarista Seuralainen. Lomalukemiseksihan tämä oli aika pomminvarma valinta: kevyttä ja täysin harmitonta ajanvietettä, joka ei jätä ajatusjälkiä sen kummemmin. Silti taas pikkuisen sapetti, kun 336 sivua käsittävän teoksen ainoa ruumis löytyy sivulla 224! Mutta tulee sentään ruumis, onpa Pakkasella sellainenkin ”dekkari”, jossa ei tapeta ketään, yksi henkilö vain katoaa. Tosin sekään katoaminen ei oikein kiinnosta ketään.

Pakkasta on kiitelty tarkasta Helsingin ja erityisesti Lauttasaaren ja niiden muuttumisen kuvaamisesta. Tämä onkin totta, mutta ei-helsinkiläiselle se ei loputtomasti riitä. Länsimetron rakentaminen tai muut uuvuttavat katutyöt nyt vain eivät jaksa innostaa kirjasta toiseen. Seuralaisessa eletään loistavan kaunista syksyä, mikä tietysti on paikasta riippumatonta ja sopii kirjan tunnelmiin hyvin.

Useimmissa Pakkasen kirjoissa on mukana freelance-graafikko Anna Laine, huomiota herättävän pitkä, laiha ja aina mustiin pukeutuva herkkusuu, jolla on vanha ja lihava mäyräkoira Justus. Toisinaan Anna osallistuu tapauksen kulkuun tai murhan selvittelyyn aktiivisesti, toisinaan hän saattaa vain vilahtaa jossakin katuvilinässä kirjan mittaan. Tällä kertaa Anna on mukana nimettömänä taustahenkilönä, jonka muutamakin tarinan henkilö tuntee. Annan tavaramerkki ovat lihottavat herkut, joiden reseptejä on ujutettu tarinaan. Joissakin kirjoissa on ollut ruokareseptejä lopussa, ja Pakkanen on julkaissut myös Anna Laineen keittokirjan Porosta parmesaaniin (2003).

Seuralainen on enemmänkin psykologinen ihmissuhderomaani kuin dekkari. Ikään kuin ryhtiä tuomaan yksi henkilöistä tapetaan kirjan loppupuolella ja poliisi sitten varsin mutkattomasti selvittää syyllisen ja puristaa tältä tunnustuksen. Kirjassa on melkoinen henkilö- ja näkökulmagalleria. Anna Laineen lisäksi vanhoja tuttuja edustavat ravintoloitsija Sanna Rymättylä henkilökuntineen sekä komisario Tanja Ström työparinsa kanssa. Kertaluonteisia henkilöitä ovat mm. seuralaispalveluyrittäjä Rebecca Koivisto, takertuva freelance-toimittaja Peppi Marjamaa, personal trainer ja komistus Sampo Nygren ja tämän äiti sekä harmaa ikäneito Erna Viitanen.

Ihmissuhdepyöritys jatkuu parinsadan sivun verran niin kiivaana, ettei osaa oikein ajatella, kuka henkilöistä lopulta löytyy asunnostaan hengetönnä. Sampo pestautuu pelivelkoja kattaakseen seuralaispalveluun, jonka omistajakin tuntuu olevan melkoisen kiinnostunut uudesta kiinnityksestään. Parinkymmenen vuoden ikäero ei haittaa mitään. Sampo osoittautuu firman menestystuotteeksi heti alkuunsa. Harmi vain, että kaikki asiakkaat eivät muista, että kyseessä on bisnes, josta tunteet kannattaisi pitää kaukana. Sampo ei haluaisi paljastaa uutta työtään äidilleen. Entinen tyttöystäväkin aiheuttaa harmia, samoin paras kaveri, jolle Sampo tulee sanoneeksi aika pahasti.

Ratkaisun avaimet löytyvät kuitenkin menneisyydestä ja kuinka ollakaan, poliisien tarkka vainu on jälleen avuksi. Lukijallekin annetaan jonkin verran vihjeitä matkan varrella, joten täysin puskista ratkaisu ei tule. Silti ärsyttää, että Pakkanen loppusivuilla käyttää vanhaa kikkaa olla kertomatta keskeisiä tietoja lukijalle:

Ström kysyi ja kuunteli, kysyi ja kuunteli. Hän näki miten Jokinen häipyi jonnekin ja tuli takaisin, seisoskeli siinä, häipyi ja tuli taas.

Kun Jokinen palasi kolmannen kerran, Ström kiitti Tarjaa lämpimästi ja sanoi palaavansa asiaan hyvin pian.

– Nyt mentiin, hän sanoi Jokiselle, joka rutisti kahvimukinsa roskikseen ja lähti mitään kyselemättä mukaan.

Strömin paksupohjaiset kävelykengät vain läiskähtelivät poliisitalon pitkillä käytävillä.

Ehkä olen liian viaton sielu (!), mutta en oikein jaksanut seurata kirjan naisten ajatus- ja tunnekulkuja. Mikä ihme 23-vuotiaassa hyväkroppaisessa ja nättinaamaisessa pojannulikassa oikein kaikkia niin kovasti kiehtoi? Sampo kun nyt ei vaikuttanut kovin fiksulta tai miellyttävältä noin muuten. Tietysti hyvällä ulkonäöllä on puolensa, mutta silti. Järki lentää narikkaan vähän turhan monelta naiselta liian helposti. Mutta tietysti tarinaan pitää saada jännitteensä.

Jokin näissä Pakkasen kirjoissa kuitenkin vetoaa. Ne ovat sujuvia ja nopealukuisia, harmittomia monessakin mielessä. Tosin ainakin yhden kirjan jälkeen olen merkinnyt muistiin, että jokin ratkaiseva johtolanka on jäänyt ilmaan roikkumaan, mikä tietenkään ei ole hyväksyttävää. Dekkaripiireissä Pakkasta arvostetaan kovastikin, ja esimerkiksi tuoreimmassa Ruumiin kulttuurissa (2/2012) on neljän aukeaman artikkeli Pakkasesta Stadin friidu -tittelin kunniaksi.

Alla on Wikipedian lista Pakkasen jännityskirjoista. Kolme ensimmäistä on julkaistu myös yhteisniteenä hiljattain. Pakkanen on pitkään ollut Otavan kirjailija, mutta hän on mukana myös Crime Time -osuuskunnassa.

Jännitysromaanit

Murhan jälkeen mainoskatko.  Weilin+Göös, 1973. 

Maanantaihin on paljon matkaa. Weilin+Göös, 1975. 

Kiinalainen aamutakki. Weilin+Göös, 1982. 

Tarjoilija, pyyhkikää taulu. Otava, 1986. 

Katso naamion taa.  Otava, 1987. 

Kissa kuussa.  Otava, 1990. 

Musta aurinko. Otava, 1991. 

Rakkaudesta kuolemaan. Otava, 1994. 

Korttelin kuningatar. Otava, 1995. 

Kuolema käy jatkoilla. Otava, 1997. 

Macbeth on kuollut. Otava, 1999.

Pelistä pois. Otava, 2001. 

Yön yli.  Otava, 2002. 

Punainen pallotuoli. Otava, 2004. 

Hinnalla millä hyvänsä. Otava, 2005. 

Ruohonleikkaaja. Otava, 2006. 

Talvimies. Helsinki: Otava, 2007. 

Yöpuisto. Helsinki: Otava, 2008. 

Muistivirhe. Helsinki: Otava, 2009. 

Seuralainen. Helsinki: Otava, 2010. 

Julma kuu. Helsinki: Crime Time, 2012. 

Toinen kerros. Helsinki: Otava, 2012. 

Outi Pakkanen: Seuralainen

Otava 2010. Seven-pokkarissa 336 sivua.