Pasi Lönn: Hyppy syvyyteen

Sain tänään sähköpostiini viestin Suomen dekkariseuran hallitukseen kuuluvalta ystävältäni. Viestissä ehdotettiin, että voisin, jos suinkin haluaisin, kirjoittaa blogissani Dekkariseuran Kallion kirjastossa järjestettävästä dekkari-illasta. Syyskauden 2012 ensimmäsessä dekkari-illassa tiistaina 4.9. klo 17.30 on teemana lasten- ja nuortendekkari ja vieraana kirjailija Pasi Lönn. Koska blogin pitäminen on palvelua, oli ryhdyttävä toimeen. Oikeasti idea oli niin hyvä, että en voinut muutakaan. Kun vielä Lönnin esikoiskirja nökötti töissä pöydänkulmallani odottamassa asiakkaita, nappasin sen mukaani ja hotkaisin perjantaisiivouksen jälkeen.

Jyväskylässä asuva rikosylikonstaapeli Pasi Lönn on julkaissut kolme nuortendekkaria, joissa seikkailevat yläasteikäiset kaverukset Make ja Jakke. Tärkeässä roolissa on myös rikoskonstaapeli Veijo Muusi. Rikoskonstan nimestä jo voi arvata, että jännittävien juonenkäänteitten höysteenä on ripaus huumoria.

Lönnin esikoiskirja Hyppy syvyyteen sijoittuu Jyväskylään, jota kuvataan ilahduttavan tarkasti. Jyväskyläläiset saanevat tästä lisäbonusta lukemiskokemukseensa. Itsestänikin oli kivaa tunnistaa joitakin keskeisiä tapahtumapaikkoja. Make ja Jakke viettävät viimeistä kesälomaviikkoa ja haaveilevat rikastumisesta. Matti Nykäsen viimeisistä hyppymonoista saattaisi saada mojovan hinnan, jos ne onnistuisi löytämään. Niinpä pojat hiippailevat salaa Matti Nykäsen hylättyyn hyppyrimäkeen Laajavuoren huipulla. On keskiyö. Tornin huipulle päästyään pojat huomaavat, että alueella on muitakin. Pari miestä kaivaa alhaalla montussa kuoppaa ja pudottaa sitten siihen auton takakontista miehen ruumiin! Seuraa hiuksianostattava pako, kun miehet huomaavat pojat tornissa.

Kuten arvata saattaa, poliisit eivät ota uskoakseen poikien huimaa tarinaa. Kun hyppyrimäen monttuun kaivetusta haudastakin löytyy jotain ihan muuta kuin ruumis, ovat pojat liisterissä. Mutta periksi he eivät anna, vaan jatkavat tutkimuksia omin nokin. Lisäpuhtia saadaan, kun mediassa aletaan kohista Laajavuoren kalliohotellista kadonneesta suomalaisesta hiihtovalmennuspomosta. Hotellilla on menossa kansainvälinen valmennuskonferenssi. Kadonneen valmennuspäällikön tapausta lähetetään tutkimaan Veijo Muusi, joka keskittyy enemmän kahvinjuontiin ja nättiin keittiöhenkilökuntaan.

Pojat ovat keskimääräistä sitkeämpää ja huimapäisempää lajia. Jakke saa päähänsä mm., että poikien on hankkiuduttava salaa poliisiasemalle, jotta he saisivat käsiinsä poliisin tutkinta-asiakirjat. Tämä jakso on oikeasti jännittävä, vaikka mutkia oiotaankin. Muitakin oikaisuja Lönn tekee varsin näppärästi, jotta juoni kulkisi sutjakkaan. Make esimerkiksi saa asiantuntevaa taustatukea salaperäiseltä Legioonalaiselta. Loppuratkaisu muistuttaa vauhdikkuudessaan kansainvälistä trilleriä, jonka kanssa flirttaillaan jo aiemminkin kirjan mittaan. Henkilökuvaus ei ole kovin syvälle luotaavaa, ja uskottavimmat henkilöt ovat Make ja Jakke kaikesta huolimatta. Kumpikin poika asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa lähiössä, ja he ovat päällisin puolin aivan tavallisia murrosikäisiä.

Suomen nuorisokirjailijoiden nettimatrikkelissa Lönn kertoo, että käsikirjoitus on alkuaan kirjoitettu 10–15-vuotiaille suunnattujen dekkareitten kirjoituskilpailuun. Kohderyhmä osuukin aika hyvin paikoilleen. Jos paria ruumista ei oteta lukuun, tarina ei ole kovin raaka, mutta jännittäviä käänteitä kyllä riittää. Mukana on myös opettavia ja kasvattavia ajatuksia, mutta ne on kätketty melko hyvin. Kirja ei ole kovin paksu ja sen kieli on varsin helppotajuista, joten se sopinee nuoremmillekin, 8-9-vuotiaille, jotka lukevat ainakin jonkin verran. Parhaiten kirja sopinee 5.-6.-luokkalaisille, mutta kyllä se uponnee vähemmän lukeviin 7-.8-luokkalaisiinkin. Tytöt lukevat yleensä mitä vain, jos lukemisesta pitävät, mutta Lönnin huumori purree poikiinkin (mukana on pieni annos pieruhuumoria).

Lönnin voi siis tavata ensi tiistaina Kallion kirjaston dekkari-illassa!

Pasi Lönn: Hyppy syvyyteen

Tammi 2009. 171 s.

Lönnin muut lanudekkarit:

Harhaisku 2011

Rosvokultaa 2012

Lisäksi aikuistenkirja Viimeinen tili 2011. Nuortendekkarit ovat ilmestyneet Tammen Musta kaista-sarjassa.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin esikoiskirja Isänmaan tähden ilmestyi viime vuonna ja oli sekä Finlandia- että Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Kirja herätti siis kovasti huomiota, eikä syyttä. Tosin osa kohinasta johtui todennäköisesti siitä, että kyseessä on nuoren naisen jatkosodasta kirjoittama teos. Nimenomaan siis sotilaitten näkökulmasta kirjoitettu ”oikea” sotakirja, ei kotirintamasta tai lotista kertova teos. Jotakin uutta siis. Samaan aikaan tosin ilmestyi Katja Ketun ravisteleva Kätilö, jossa siinäkin tuodaan uusia näkökulmia nimenomaan jatkosotaan.

Viime päivinä on kovasti kohistu siitä, mistä saa kirjallisuudessa kirjoittaa. Radikaaleimmat ovat vetäneet Case Ala-Harjasta johtopäätökset, että kirjailija saisi kirjoittaa vain itsestään. Mihinköhän sekin johtaisi? Äärimmäisen tylsään kirjallisuuteen, arvaan ma. Tätä kai kukaan tuskin tosissaan toivoo. Jonkun elämästä Linturikin lienee aineksia tarinaansa varastanut tai ainakin luvalla lainannut, niin todentuntuisesti hän sotakokemuksista kirjassaan kertoo. Olen sentään jonkinmoisen pinon miesten kirjoittamia, ja ihan sodankäyneitten miesten, kirjoja lukenut, joten tietänen siitä jotakin minäkin.

Linturin kirjassa tarina kulkee kahdessa tasossa, 1940-luvulla ja nykypäivässä. Myös näkökulmia on kaksi, serkukset ja veriveljet Antti ja Kaarlo ovat vuoroin keskiössä. Päähenkilö on minusta Antti, mutta Kaarlokin on aika tärkeä henkilö. Antti Vallas värväytyy nuorena ylioppilaana Saksan armeijan Waffen-SS-joukkoihin vapaaehtoisena sotilaana. Nuorukainen pitää tilaisuutta ainutlaatuisen hienona ja tehtävää tärkeänä, eikä hän kerro tilaisuudesta edes Kaarlolle. Kaarlo tunteekin aiheellisesti tulleensa jätetyksi ja petetyksi. Pettymys värväytyminen on pian Antillekin, jonka sankarikuvitelmat karisevat hyvin nopeasti harjoitusleirin poliittisilla luennoilla ja sotilaselämässä, jossa saksalaiset aliupseerit simputtavat halveksimiaan suomalaisia. Pahinta on tieto jatkosodan alkamisesta pian Saksaan lähdön jälkeen. Miehet ovat jumissa Saksassa, vaikka isänmaa kutsuisi tositoimiin. Kaarlo pääsi sittenkin parempaan asemaan. Tämä katkeruus vielä pahenee, kun suomalaiset vähin äänin kotiutetaan vuonna 1943, eivätkä kotijoukot ota poikiaan sankareina vastaan.

Nykyajassa Antti on 79-vuotias dementikko. Tämänkin osuuden Linturi osaa kuvata mielestäni hienosti. Dementoituneen ihmisen tuntemuksia terveiden on tietysti mahdoton tietää, mutta Linturin tulkinta on oivallinen. Dementoitunut mieli alkaa tulvia sotaan liittyviä tuntemuksia ja muistoja, jotka on vuosien saatossa väkisin koetettu painaa unohduksiin. Kaatuneet toverit palaavat. Antti näkee vaimonsa ja tyttärensä paikalla entiset asetoverinsa, jotka nyt ovat tulleet vaatimaan häneltä jotakin. Lukijalle paljastuu vähitellen tarinan mittaan, millaisesta syyllisyydestä Antin kohdalla oikein onkaan kysymys.

Linturin kirjoitustyylistä tulee mieleen Antti Tuurin lakonisuus. Tarinan dramaattinen käänne tapahtuu kesken virkkeen, eikä sitä sen kummemmin hehkuteta tai paisutella missään vaiheessa. Tarina vain jatkaa tasaista kulkuaan. Pidin myös kirjan kompaktiudesta. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka kesto on vain kuusi ja puoli tuntia. Silti tarina herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia, jäi siis päähän, kuten hyvät kirjat tapaavat tehdä. Olin positiivisesti yllättynyt! Linturi kuvaa esimerkiksi sodan absurdia kauheutta eleettömästi ja väkevästi. Tavalliset nuoret miehet, juuri lukion lopettaneet tai vielä abiturientit, kahlaavat ruumiskasojen keskellä ja tappavat avuttomia naisia, lapsia ja vanhuksia, kun käsky käy. Miten sellaisen keskellä voi kukaan säilyttää inhimillisyytensä? Kaikki tarmo on keskitettävä hengissä pysymiseen, keinoista piittaamatta.

Vaikenemisen pakko sodanjälkeisinä vuosina on varmasti ollut kuluttavaa sekin. Olen monesti ihmetellyt, miten rintamalta selviytyneet lainkaan pystyivät jatkamaan elämäänsä. Jokainen joutui varmaankin itse kehittelemään jonkin selviytymisstrategian, eivätkä ne kaikki olleet kovin toimivia.

Linturin kirjassa häiritsevää ainakin kuuntelumuodossa oli se, että tarinassa on mukana peräti kolme keskeistä henkilöä, joiden etunimi on Erkki. Miksi ihmeessä? Vähemmästäkin menee sekaisin. Henkilöitä ei kaikkiaan ole kovin isoa kaartia, joten luulisi, että nimiä olisi voinut keksiä muitakin. Ehkä tähän sitten liittyy jotain symboliikkaa, joka ei minulle avautunut.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos 2011. Äänikirja BTJ, lukija Jukka Peltola. 5 cd:tä, kesto 6 h 26 min.

Kätilö äänikirjana

Luin Katja Ketun Kätilön viime talvena äänestettyäni sitä ensin Blogistanian Finlandia -kisassa. Silloin säännöt vielä sallivat sen, että äänesti kirjaa, jota ei ollut itse lukenut. Tulevassa kisassa tätä kohtaa viilattaneen. Kuten silloisessa esittelyssäni jo kerron, sain käsiini ensin äänikirjaversion, jota en sitten kuitenkaan ehtinyt kuunnella. Nyt oli aika palata kirjan pariin uudelleen äänikirjan muodossa. Olen tyytyväinen järjestykseen, sillä lukeminen on kuitenkin usein intensiivisempää kuin kuunteleminen.

Äänikirjan lukee mahdottoman taitavasti Eija Ahvo. Hänen tummahko äänensä sopii tarinaan loistavasti, ja pohjoisen murre tuntuu luontevalta hänen lukemanaan. Kettu viljelee tekstissään myös runsaasti saksaa, joka sekin kuulostaa Ahvon lukemana aidolta. Kiitokset siis lukijavalinnasta.

Vaikka olin siis suhteellisen hiljattain lukenut kirjan, oli kuuntelukokemus varsin ravisteleva. Ensilukemalla kiinnitin aika paljon huomiota kirjan juoneen, mutta nyt pystyin keskittymään enemmän muuhun, kuten vaikkapa siihen kuuluisaan rehevän räävittömään kieleen.  Se teki edelleen suuren vaikutuksen. Koska paperikirjani on jossain maailmalla, en voi nyt tähän laittaa sitaattia muhevimmista kohdista. Tämä onkin yksi äänikirjojen heikkouksista: ei voi laittaa postitlappua tai taittaa hiirenkorvaa hyvän kohdan merkiksi.

Kirjan sisällön entuudestaan tunteminen ei kuitenkaan tehnyt kuuntelemisesta helppoa, oikeastaan päinvastoin. Koska tiesin etukäteen, mitä kauheuksia kirjassa vielä tulisi tapahtumaan ja tiesin joutuvani ne kohtaamaan, oikeastaan pelkäsin joidenkin pahimpien kohtauksien edellä, miten kestäisin ne. Pari kertaa keskeytinkin kuuntelemisen, jos sattui oikein paha kohta olemaan käsillä vaikka juuri ennen työpaikalle tuloa (kuuntelen siis äänikirjoja autossa).

Kätilön uudelleen lukeminen vain vahvisti käsitystäni siitä, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno kirja. Sen arvoa ei yhtään vähennä, että se on keikkunut kuukausia Mitä Suomi lukee -listalla ja kirjastojen varatuimpien teosten listoilla, eli sitä ovat ostaneet ja lukeneet ihan tavalliset kirjoista pitävät ihmiset. Eikä sekään, että kirja tosiaan valittiin vuoden 2011 Blogistanian Finlandian voittajaksi. Tässä viittaan Tommi Melenderin kirjablogissa käytyyn keskusteluun Juha Seppälän uutuuskirjasta Mr.Smith.

Ketun kirja ei ole viihdyttävä teos. Se ravistelee lukijansa maailmankuvaa. Se herättää tunteita lukijassa, eikä pelkästään miellyttäviä, mitäänsanomattomia tunteita vaan inhoa, kauhua ja vastenmielisyyttäkin. Silti lukiessani ajattelin, että kirja on hyvä. Sen kieli on roisia ja rumaakin, mutta samalla hienoa. Lauseet eivät ole viimeisen päälle hiottuja helmiä, vaan enemmänkin alkuvoimaisia, jollakin tavalla primitiivisiä. Ravistelevia. Joukkoon on livahtanut muutamia liian moderneja sanoja ja rakenteitakin, mutta eivät ne silti himmennä kokonaisuutta.

Murentaako kirjan suosio kirjan arvoa? Onko kirjan lukemisesta saatu nautinto vähemmän arvokasta kuin jokin muu tunne?

Katja Kettu: Kätilö

WSOY:n äänikirja 2011. 9 cd:tä (kesto 10 h 20 min). Lukija Eija Ahvo.

Camilla Läckberg: Majakanvartija

Kansi on herkullinen!

Varoitus! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia Camilla Läckbergin edellisestä kirjasta Merenneito! Jos siis et ole vielä sitä lukenut, kehotan lopettamaan tämän päivityksen lukemisen tähän. Muussa tapauksessa jatka vapaasti, sillä Majakanvartijan murhaajaa en aio paljastaa.

Majakanvartija on Läckbergin Länsi-Ruotsin rannikolle pieneen Fjällbackan kaupunkiin sijoittuva dekkari. Sankaripariskuntana jatkavat poliisi Patrik ja hänen kirjailijavaimonsa Erica. Merenneito loppuu kaikkien aikojen cliffhangeriin. Patrik on saanut sydänkohtauksen työpaikalla. Samaan aikaan viimeisillään raskaana olevat sisarukset Anna ja Erica ajavat kolarin. Kirja päättyy suureen rysähdykseen.

Majakanvartijan alussa ollaan hautajaisissa, joissa viimeiseen lepoon siunataan pientä keskosena syntynyttä Annan ja Danin poikavauvaa. Muut selvisivät kolarista ainakin ulkoisesti pienin vammoin. Ericalla ja Patrikilla on terveet kaksospojat, ja Patrik on palaamassa työelämään saatuaan elimistöltään varoituksen. Tahtia olisi helpotettava. Vain Annan tilanne vaikuttaa pahalta, sillä hän on todella vakavasti masentunut menetettyään lapsensa.

Läckberg kirjoittaa jälleen tuttuun tyyliinsä käyttäen nopeita, tv-sarjamaisia leikkauksia. Henkilöitä on todella paljon. Vanhojen tuttujen poliisien ja Annan perheen lisäksi seurataan kunnan kylpylähankkeessa mukana olevia henkilöitä. Hankkeessa tuntuu olevan jotain mätää. Vielä mukana on paikkakunnalle palannut Mats, josta on tullut kunnan uusi ja taitava talouspäällikkö, sekä Annie, Matsin lukioaikainen rakkaus, joka palaa omistamalleen Gråskärin majakkasaarelle pienen Sam-poikansa kanssa, sekä Matsin iäkkäät vanhemmat. Mukaan tulee vielä lastensa kanssa Tanskaan paennut Madeleine. Eikä siinä vielä kaikki. Gråskäriä kutsutaan yleisesti Gastholmeniksi, Aavesaareksi, jolta kuolleet eivät pääse pois. Jokaisen luvun alussa on katkelma saarella 1870-luvulla eläneestä Emiliestä ja hänen kummallisesta Karl-miehestään. Tästä ratkaisusta tuli suoraan mieleen Åsa Larssonin uusin eli Uhrilahja. Läckberg on kuitenkin nivonut mukaan annoksen yliluonnollista, mistä Larsson taas on luopunut. Minusta dekkarissa ei tarvita mitään yliluonnollisia voimia. Murhat ovat murhia ja kauhugenre sitten erikseen. Makuasia tämä toki on, eikä Läckbergkään onneksi tätä puolta kauheasti korosta. Sen voi myös tulkita toisin ja laittaa mielenjärkkymisen piikkiin halutessaan.

Henkilökaarti on siis todella mittava. Varsin pian Mats löydetään asunnostaan luoti päässään. Joku on ampunut häntä takaraivoon eteisessä, mutta silminnäkijöitä ei ole. Poliisi on ihmeissään. Mats on ollut hyvin pidetty ja sosiaalinen kaveri, mutta hän ei ole paljastanut yksityiselämästään mitään uusille eikä vanhoillekaan työkavereilleen. Kukaan ei tunnu tietävän miehestä oikein mitään. Ainoa mielenkiintoinen tapaus on tapahtunut Göteborgissa ennen kuin Mats muutti takaisin Fjällbackaan. Nuorisojoukko pahoinpiteli hänet raa’asti, mutta ketään ei saatu kiinni teosta.

Tuttuun tapaan poliisit möhlivät oikeastaan kaiken mahdollisen. Miten voi olla niin surkeita työntekijöitä kokonainen poliisilaitos täynnä? Ainoat täyspäiset tuntuvat olevan Patrik ja Paula, Mellbergin avovaimon tytär, sekä laitoksen sihteeri Annika. Mutta edes koko puljua tosiasiallisesti johtava Patrik ei tajua etsiä murhatun talouspäällikön matkapuhelinta ja tietokonetta ennen kuin useampi päivä on kulunut! Tai miten voi ainoan asunnosta löytyvän johtolangan unohtaa takkinsa taskuun viikoksi?? No, jos näitä mokailuja ei olisi ollut, rikos olisi ehkä selvinnyt ennen kuin koossa olisi ollut 500 sivua… Jälleen Ericakin saa itsensä tungettua hengenvaaraan, vaikka tällä kertaa Patrik ei tuokaan hänelle tutkimusaineistoa kotiin iltalukemiseksi.

Ei siis juurikaan uutta Läckbergiä aiemmin lukeneille. Tuttu rahantekosabluuna on käytössä jälleen. Silti kirjan parissa viihtyi oikein mainiosti yhden viikonlopun. Tuttujen ihmisten parissa on turvallista. Tietää, mitä saa, vaikka sitten välillä ärsyttääkin. Kirjassa kulkee vahvana teemana perheväkivalta, jonka uhreja ovat niin vaimot kuin lapsetkin. Rankka asia, josta kyllä kannattaakirjoittaa kirjoja, dekkareitakin. Patrikia ja muita fjällbackalaisia kauhistuttaa, kuinka yleistä silmitön naisten ja lasten pahoinpitely on Ruotsissa. Valitettavasti se ei ainakaan harvinaisempaa ole Suomessa.

Kannessa on lainaus Dagens Nyheteristä: ”Läckbergin paras kirja”. No ei ole. Kivenhakkaajaa en ole vielä lukenut, mutta aloitusosa Jääprinsessa sekä edellinen Merenneito ovat kyllä selvästi parempia kuin tämä. 

Kustantajan suuntaan sellainen toivomus, että olisi mukavaa, jos sarjojen osissa olisi aina alkusivuilla luettelo osista järjestyksessä. Blogini suosituimpia hakuja on viime aikoina ollut ”Camilla Läckbergin kirjat järjestyksessä”. Helpottaisi kummasti kirjakaupassa tai kirjastossa päätöstä tehdessä, jos tällainen luettelo kirjasta löytyisi.

Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan suomennokset järjestyksessä:

Jääprinsessa

Saarnaaja

Kivenhakkaaja

Pahanilmanlintu

Perillinen

Merenneito

Majakanvartija (Fyrvaktaren, suom. Outi Menna, Gummerus 2012, 503 s.)
Enkelintekijä

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Enpä uskonut kirjabogiani varovasti aloitellessani alle kaksi vuotta sitten, että törmäisin sen myötä jääviysongelmaan. On ollut yksi miellyttävä yllätys muiden mukavien blogista seuranneiden asioiden joukossa, että blogin avulla tai sen kautta olen tutustunut moneen mukavaan ja hienoon kirjailijaan! Magdalena Hain kanssa virittelemme parhaillaan työhön liittyvää hauskaa (ja aika jännittävää, ainakin minun mielestäni) projektia. Olen saanut kirjoja luettavakseni Kirsti Ellilältä, kuten monet muutkin. Olen saanut kommentteja kirjailijoilta niin blogiin, sähköpostiin kuin Facebook-sivullekin. Olen toki myös itse seurannut monen kirjailijan kirjoittajablogia. On ollut hienoa päästä seuraamaan esimerkiksi sitä, miten haave oman esikoiskirjan julkaisemisesta lopulta toteutuu.

Näin on käynyt nimimerkin suojassa kirjoittavalle Vera Valalle, jonka blogia aloin seurailla varmaan samoihin aikoihin kuin hän minun. Siitä on lähtenyt liikkeelle ajoittain vilkas viestittely eri välineissä. Vera lupautui keväällä sähköpostihaastatteluunkin, jonka julkaisin Dekkariseuran blogissa. Tuntuu, kuin olisimme ihan oikeat ystävät, vaikka emme ole koskaan elävässä elämässä tavanneet eikä Vera ole nähnyt edes kuvaani. Ja olemmehan me ystäviä. Miten siis voin arvioida Veran kirjan, edes blogissani? Hankalaa on. Jääviysastetta koetin alentaa sitenkin, että en pyytänyt kirjasta arvostelukappaletta mistään, vaan ostin sen ihan rehellisesti ansaitsemillani rahoilla. Eipä ongelma poistunut. Niinpä en nyt sitten kirjoitakaan kirjasta objektiivista arvioita vaan ihan puhtaan subjektiivisen esittelyn. Mutuhuttua koko rahalla, olkaa hyvät!

Kuolema sypressin varjossa on Italiassa asuvan Vera Valan juuri ilmestynyt esikoisdekkari. Kirja on selkeästi kirjoitettu pitemmäksi tarkoitetun sarjan aloitusosaksi, ja Veran blogia seuranneet tietävätkin, että kakkososa on jo hyvän aikaa ollut työn alla. Sarjan sankaritar on nuori, kaunis ja rikas aatelismiehen leski Arianna de Bellis. Ariannan äiti on suomalainen, mutta tässä aloitusosassa siitä seikasta ja suomalaisuudesta ylipäätään mainitaan vain ohimennen muutaman kerran. Oikeastaan olin toivonut suomalaisuusmaustetta olevan kirjassa enemmänkin, mutta kenties sitten myöhemmissä osissa tätä saadaan lisää.

Arianna on siis leski. Giovanni on kuollut jo jokin aika sitten, mutta Arianna on edelleen murheen murtama. Vain työ saa hänet pysymään koossa. Psykologian opinnot viime metreillä keskeyttänyt Arianna työskentelee serkkunsa Ermeksen kanssa omistamassaan yksityisetsivätoimistossa Roomassa.

Ariannalla on viikonloppuasunto läheisessä pikkukaupungissa Tolfassa. Kuinka ollakaan, tolfalaisen hotellinomistajaperheen poika pyytää Ariannaa selvittämään amerikkalaisen kälynsä murhaa. Kaunis ja elämäniloinen Lily on sekoittanut koko Tolfan Realen perheestä ja yrityksestä nyt puhumattakaan. Perheen kuopuspoika Claudio on surun murtama, mutta naisväki, anoppi ja miehen sisar ovat peittelemättömän tyytyväisiä, että epämieluisasta miniästä on päästy eroon.

Hyvin italialaiseen tapaan paikallinen viranomainen eli tässä tapauksessa karabinieeri ei ole kovinkaan innokas todella selvittämään, kuka hakkasi raivoissaan Lilyn pään tohjoksi vanhan etruskitemppelin raunioilla. Lisäksi motiivi tuntuu olevan lähes kaikilla kirjan henkilöillä! Lilyä oli syytetty avoimesti avionrikkojaksi, eikä hän ainakaan ollut peitellyt flirttiään useimpien naimisissa olevien miesten kanssa. Lisäksi hän oli aiheuttanut kateutta harrastajateatteriryhmässä ja sotkenut alamaailman kuvioita saamalla appivanhempiensa hotellin yllättäen kukoistamaan. Murhan tutkiminen on siis kuin ampiaispesän sorkkimista, minkä Ariannakin saa pian konkreettisesti huomata. Henkilöitä ja epäiltyjä on ehkä liiankin runsaasti, pikkuisen vähempi olisi ainakin minulle riittänyt.

Murhatutkimusten ohella Arianna koettaa tutkia omia tunteitaan. Realen perheen ultrakomea Luciano, Ariannan toimeksiantaja, kun saa kummasti naisen sydämen pamppailemaan. Onko Luciano kiinnostunut vai ei? Entäpä sitten Giovannin suojatti, nykyinen ministeri Bartolomeo tai valtiosihteeri Carlo, jotka myös pörräävät kauniin lesken ympärillä. Lisäksi Ariannalla on omassa menneisyydessään jokin pimeä salaisuus, jota tässä aloitusosassa vasta pikkuisen raotetaan.

Mikään tajunnanräjäyttävä, uudenlainen dekkari ei ole kyseessä, mutta viihdyin tämän parissa aivan loistavasti, kuten olin jo etukäteen arvellutkin. Takakanteen on isolla painettu sanat: ”Italia tulvii iholle jännittävässä dekkarissa.” Vaikka tällaisia imelähköjä ylisanoja aina vierastankin, voi näihin varsinaissuomalaisella pidättyvyydellä kyllä yhtyä. Italia tosiaan on aistittavissa tässä kirjassa, niin maut kuin tuoksutkin tulvivat mieleen. Tietysti auttaa, että on joskus piipahtanut kesäisessä Italiassa, mutta varmasti muutenkin. Ja voi kuinka hirveän matkakuumeen tämä herätti!

Tykkäsin myös varsin vaivattomasti etenevästä kerronnasta. Paikoin on hieman selittelyä, esimerkiksi sukelluskohtauksiin liittyy kosolti ihan tietopuolista selostusta sukellustekniikasta ynnä muusta. Toisaalta nämä ovat ihan perusteltuja ensimmäisellä kerralla, koska sitten myöhemmin sukellusreissulla sattuukin jotain perin outoa. Myös italialaista elämäntyyliä on jonkin verran suomalaislukijoille avattu.

Onneksi en ole ryhtynyt missään vaiheessa antamaan kirjoille pisteitä tai tähtiä, sillä nyt olisin jälleen melkoisessa pulassa. Kuolema sypressin varjossa on siis ihan kelpo dekkari, viihdyttävä ja luistava. Tyylilaji menee mielestäni jossakin siellä arvoitusdekkarin ja toimintajännärin rajamailla, mutta onneksi Arianna ei ainakaan asetta kanna eikä taida olla mikään karatesankaritarkaan. Huumoria tulee mukaan vaikkapa Angelon, etsivätoimiston homoapulaisen kautta. Angelo on todellinen klisee, mutta sekä Angelo että Arianna laskevat tästä kliseisyydestä leikkiä. Romantiikkaa ja aavistus chiclitiäkin on mukana, kuten jo sanoin. Arianna on kuitenkin raikas hahmo, ei mikään tipunen, vaan itsellinen nainen tunteineen päivineen. Aurinkovarjon alle tämä on juuri sopivaa viihdykettä, jolle jään odottelemaan jatkoa.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Gummerus 2012. 359 s. 

Arianna de Bellis -sarja:

Kuolema sypressin varjossa
Kosto ikuisessa kaupungissa
Villa Sibyllan kirous
Tuomitut

Reijo Mäki: Sheriffi

Turun Pajamäen rauhallisella omakotitaloalueella tapahtuu raaka kaksoismurha. Rauhanturvatehtävissä ansioitunut mutta parhaillaan sairauslomalla ollut poliisi löytyy omasta pihakeinustaan alasti, silvottuna, silmät puhkottuna ja äitinsä ja vaimonsa morsiushuntu päässään. Myös poliisin entinen naisystävä on surmattu, mutta vähemmän dramaattisesti.

Tämä asetelma on taustalla, kun yksityisetsivä Jussi Vares saa keväällä toimeksiannon. Koko talven täydellisenä mysteerinä säilynyt kaksoismurha on edelleen selvittämättä poliisin kaikista ponnisteluista huolimatta. Poliisin naisystävän äiti pyytää Jussia selvittämään, miksi hänen tyttärensä tapettiin. Vastahakoisesti Jussi ottaa tehtävän, vaikka ei usko voivansa asian hyväksi paljoakaan tehdä. Yllättävältä taholta tulee kuitenkin toinenkin toimeksianto samasta jutusta. Paikallisen alamaailman kerma on kyllästynyt tehostettuun poliisitoimintaan Turussa ja haluaa työrauhansa takaisin. Vares on entistä varautuneempi, mutta suostuu, koska palkkio on suolainen ja sama juttu jo muutenkin työn alla.

Raatimiehiksi kutsuttu rikollispomonelikko pyörittää muiden bisnestensä lisäksi Satamasaluunaa, jossa on monenlaista toimintaa laillisesta vähemmän lailliseen. Mielenkiintoisin toimintamuoto taitaa olla säännöllisesti pidettävä runoilta, joka onkin todellinen menestyskonsepti. Paikalliset tunnetut nykyrunoilijat lausuvat runojaan ja kesämekkoiset keski-ikäiset naiset kirkuvat lavan reunalla ja viskovat esiintyjille nimettömiään. Seuraa häslinkiä, kun Jussin pitkäaikainen ystävä novellikirjailija Luusalmi saa itsensä puhuttua yhdeksi kesän runoillan esiintyjäksi.

Tutkimukset eivät etene kovinkaan rivakkaan tai loogisesti. Tapansa mukaan Jussi Vares kaljoittelee ja kuuntelee, mitä ympärillä puhutaan, ja yleensä vahingossa tai ainakin puolivahingossa kaiken puheen keskeltä alkaa hahmottua jotain, josta voi napata jo vähän kiinnikin. Tälläkin kertaa mukana on varsin dramaattisia käänteitä, ennen kuin totuuden siemen alkaa pilkottaa kaiken muun sälän keskeltä ja Jussikin sen huomaa. Raatimiehet ovat tasa-arvoinen nelikko. Kuka oikein on pomo eli Sheriffi kaiken taustalla? Vastaus on moninkertainen yllätys niin Jussille kuin lukijallekin. Loppuratkaisu on lievästi sanoen onnistunut, vanhojen dekkariperinteiden mukaan toteutettu kaksoishämäys. Kaikki todisteet ovat koko ajan lukijankin silmien alla, ne vain pitäisi osata yhdistellä. Vaan osasinko? No en.

Reijo Mäki on siis kirjoittanut 23. Vares-dekkarin. Sheriffi on miehen omien sanojen mukaan aloitusosa kolmen sarjaan, jonka muut osat ainakin työnimiltään ovat muistaakseni Cowboy ja Intiaani. Miten pitää tällainen ikuisuussarja tuoreena? Siinä kysymys, jota Mäkikin on varmasti monesti pohtinut. Välillä on poikettu Turusta Pohjanmaalle, sitten on tehty aikahyppy tulevaisuuteen. Mutta suurin osa kirjoista sijoittuu nykyhetkeen ja tiukasti Turun kaduille ja kujille. Jotain uutta pitäisi saada mukaan, jotta ei ihan puudu ainakaan kirjailija. Lukijat tuntuvat varsin mielikuvituksettomilta ja odottavat aina sitä samaa.

Sheriffi ei ole mikään rohkea hyppy uudenlaiseen tyyliin, vaikka monista edeltäjistään paikoin edukseen poikkeaakin. Uudistaminen on siis tehty huolellisen varovasti, etteivät uskolliset Vares-fanit ota nokkaansa. Ei ole pelkoa. Vares on entisellään; viihteelle helposti eksyvä, viinan takia muistinsa menettävä, naisia puoleensa vetävä miekkonen, jolla on työssään yleensä enemmän sitä hyvää tuuria kuin rautaista ammattitaitoa tai ahkeruutta. Renttumainen charmi puree siis edelleen niin elähtäneempiin kapakkaruusuihin kuin tarinan hehkeimpään neitoonkin. Samaten Uuden Apteekin tiskillä filosofoidaan ja Mantun grillillä vedetään rasvakeitoksia yöpalaksi. Luusalmi pitää huolen, että rasvaa ei puutu myöskään vitseistä. Tällä kertaa Vares kuitenkin lopussa tietää, kuka oli roisto ja millaisen rangaistuksen hän saa. Välillä kun mies on tullut pelastaneeksi ihan maailmankin, mutta ei vielä tänäkään päivänä sitä itse tiedä.

Salonseutulaista lukijaa ilahdutti, että mukana on ripaus tuttuja maisemia täältäkin. Erään kartanonisännän elkeisiin on taidettu lainata hippunen yhden halikkolaisen kartanon omistajan habitusta, vaikka huolella onkin rajat häivytetty. Tällaisen virneen olin rivien välistä lukevinani. Harmi, että kirjassa kovasti kehuttu huumevieroitusklinikka Kiskon peräkorvesta on jo lakkautettu, muuten olisi sekin saanut mukavaa ja asiantuntevaa mainosta.

Ehkäpä Mäen useiden kirjojen siirtäminen elokuvamuotoon on vaikuttanut myös kirjoittamiseen? Onko alitajunta jo valmiiksi miettinyt, miten tarinan saisi vaivatta muunnettua leffaksi? Kenties, eikä siitä ainakaan haittaa ole ollut. Mahdottoman pitkät ja juonta minnekään viemättömät jaarittelu- ja jauhantajaksot on nyt siistitty napakammiksi ja osa karsittu kokonaan pois. Kaikki kirjassa kuvattu liittyy pääjuoneen tavalla tai toisella. Kyseessä on siis varsin ryhdikäs Vares tällä kertaa, ja viihdyinkin herran matkassa taas oikein mukavasti.

Reijo Mäki: Sheriffi

Otava 2012. 412 s.

Hesarin Veli-Pekka Leppänen on omassa arviossaan täysin vastakkaista mieltä kuin minä lähes kaikesta. Aamulehden Jorma Pokkinen on pitänyt pääasiassa, vaikka moittiikin. Tosin olemme pitäneet ihan eri asioista…Turun Sanomien Matti Komulainen esittelee kirjan varsin perusteellisesti ja ylistävään sävyyn, ainakin pääosin. Mielenkiintoinen tieto muuten, että runoillan muut esiintyjät ovat ihan oikeita turkulaisia runoilijoita! Kummasti lehtiarviot ovat kaikki miesten kirjoittamia. Kyllä Mäkeä lukevat naisetkin, veikkaisin, että jopa yli puolet lukijoista on naisia. 

P.S. Onpa tämän epäloogisen ja epätodennäköisen sankarin suosiota pohdiskellut ihan professorikin:

Rikos saattaa perustua sattumaan, jolloin loogiset päättelyketjut osoittautuvat katteettomiksi. Reijo Mäen Vares-sarjan puhuttelevuus perustuu paitsi Turun mystifointiin, perussuomalaisiin arvoihin ja myyttisiin renttutyyppeihin, myös epäloogiseen ja kaoottiseen juonenkehittelyyn.

Kun hypetys alkaa tökkiä

Miten käy odotushorisontin, kun oikein hypetetään ja lyödään rumpua etukäteen? Sofi Oksasen elokuun lopussa ilmestyvä romaani Kun kyyhkyset katosivat  on kirjavuoden Tapaus, onpa se sitten millainen hyvänsä. Näin toteaa Hesarin Antti Majanderkin tämän päivän (11.8.) kulttuurisivuilla.

  

Tuntuu uskomattomalta, että Puhdistus tosiaan julkaistiin jo keväällä 2008. On siis kulunut yli neljä vuotta tämän ällistyttävään menestykseen yltäneen hienon romaanin ilmestymisestä. En ole vieläkään lukenut Oksasen kahta aikaisempaa romaania, mutta Puhdistuksen luin aikanaan lähes tuoreeltaan, toukokuussa 2008. Ja olin vaikuttunut. Olen edelleen. Minustakin kirja on monin tavoin todella upea. Sen elokuvaversiota odottelen sitten jo aika ristiriitaisin tuntein, ei vähiten siksi, että yhdessä pääroolissa on näyttelijätär, jota nyt vain en sulata. Puhdas henkilökohtainen makuasia tämä, ja oma vahinkoni. Mutta minkäs teet.

Oksanen on taidokkaasti pyörittänyt ainakin kotimaista mediaa nämä neljä vuotta. Puhdistus tosiaan puhdisti palkintopöydät, mistä iloitsen sydämestäni kirjailijan puolesta, vaikka Runeberg-palkinnon tipahtaessa jo hieman rypistelin kulmiani. Onko nyt ihan reilua, että yksi saa kaiken? Kotimaisia ansioituneita olisi ollut muitakin.

Majander esittelee artikkelissaan KKK:n julkistamisen ympärille rakennettua kohinaa. Julkkarit ovat varsinaiset kokkarit, ja mukaan pääsevät ihan taviksetkin, 200 euroa tosin saa koko paketista pulittaa. Mutta hinta on kohtuullinen, jos vähänkin tällainen suuren tyylin tohina kiinnostaa. Reilua minusta, että kuka tahansa voi ostaa lipun tilaisuuteen.

Myös sosiaalista mediaa Oksanen on hyödyntänyt. KKK:lla on keväästä asti ollut oma tuotantoblogi, jota on tosin hyvin säästeliäästi päivitetty. Omilla virallisilla FB-sivuillaanOksanen on ahkerasti kommentoinut kirjan edistymistä, viimeksi suurta huomiota sai kirjan painamisen aloittaminen Keuruun kirjanpainossa. Montakohan kertaa kirjailijat ovat käyneet itse painamassa painokoneitten käynnistysnappia? Aika harvoin Suomessa tosin painetaan 100 000 kappaleen ensipainoksia romaanista.

Kaikki tämä on alkanut herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Haluan, että KKK on loistava romaani. Uskon, että se on. Toivon niin. Mutta luenko sen? Kiirehdinkö kirjakauppaan elokuun viimeisenä? Ahminko uutuuden, ennen kuin siitä alkaa tulla arvioita? Tosin tässä kilpajuoksussa olen jo tuomittu häviämään, arvostelut ilmestyvät julkaisupäivän lehdissä, se on varmaa.

Jotenkin alkaa maistua jo etukäteen puulta. Ehkä koetan sulkea silmät lehti- ja blogiarvioilta ja säästelen kirjaa joululomalukemiseksi. Tai ensi kesäksi. Mutta näinkö tässä piti käydä? Onko rummutuksen tarkoitus saada himolukija ja fani torjunta-asentoon? 

Lisää tilastopähkäilyä

Eilinen leikkimielellä kirjoittamani vertailu omista lukemisistani Suomen kirjakauppaliiton kesän myydyimpien kirjojen listaan kirvoitti paljon kommentteja. Kiitos niistä, lisää saa käydä laittamassa! Listat ovat aina kiehtovia, ja on mukava tehdä vertailuja siitä, miten itse listalla sijoittuisi, vaikkei listan sisällölle sen kummempaa arvoa sinänsä antaisikaan. En todellakaan tavoittele tilannetta, että olisin aina lukenut kaiken näiltä kymppikärkilistoilta! Jotakin ne kai kertovat kuitenkin ainakin suomalaisten kirjanostokäytännöistä. Listoillahan eivät ole mukana kirjastojen hankinnat, sillä kirjastot hankkivat muita väyliä myöden kirjansa.

Jotkut kirjastot julkaisevat netissä kirjavarauslistoja, joita on myös hauska vertailla näihin myyntitilastoihin. Esimerkiksi HelMet-kirjastojen nettisivulla on melko ajantasainen varauslista, joka 3.8.2012 näytti tältä:

HelMet-kirjastojen halutuin aineisto 03.08.2012:

tekijä	teos	varaukset+ nidemäärä
Hietamies, Eve	Tarhapäivä	705
Kettu, Katja	Kätilö : romaani	700
Nesbø, Jo	Aave	633
Larsson, Åsa	Uhrilahja	600
Kyrö, Tuomas	Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike	598
Sipilä, Jarkko	Suljetuin ovin	548
Collins, Suzanne	Nälkäpeli. Matkijanärhi	522
Läckberg, Camilla	Majakanvartija	474
Ruiz Zafón, Carlos	Taivasten vanki	473
Leon, Donna	Uskon asia : Komisario Guido Brunettin tutkimuksia	462
Egan, Jennifer	Aika suuri hämäys	438
Pakkanen, Outi	Julma kuu	422
Liksom, Rosa	Hytti nro 6 : kertomus	411
Jungstedt, Mari	Hiljaisuuden hinta	406
Jokinen, Seppo	Hervantalainen	400
Eugenides, Jeffrey	Naimapuuhia	364
Mäki, Reijo	Sheriffi	350
Nesser, Håkan	Kokonaan toinen juttu : rikosromaani	302
Atkinson, Kate	Ihan tavallisena päivänä	298
Clark, Mary Higgins	Yksin vain	284

Kahdenkymmenen varatuimman aikuistenkirjan joukossa on siis kaksitoista samaa kirjaa kuin on kahdenkymmenen myydyimmän listalla. Suoraanhan näitä ei oikein voi verrata, koska kirjaston listalla ovat kirjat suosituimmuusjärjestyksessä, myyntitilastossa on erikseen listattu kotimaiset ja käännökset. Olen tähän kopioimaani listaan tummentanut ne kirjailijoiden nimet, jotka ovat mukana kesä-heinäkuun myydyimpien listoilla.

Sitten ihan mielenkiinnosta kaivoin esille viime kesän myydyimpien listan ja vertasin sitä tähän kesään. Eipä tullut isoja yllätyksiä! Samat nimet jyräävät, myyntikuninkuuttakin pitelee sama turkulaiskirjailija, jonka vuotuinen kirja julkaistaan jo perinteisesti aina kesäkuussa hyvissä ajoin kesälomakauden varsinaista alkua. Varekset kun nyt ovat mitä mainiointa lomalukemistoa, joten on aivan oivallinen ajatus ajoittaa uutuuden markkinoille tulo kesään, ei syksyyn.

Kumpanakin vuonna listoilla on ilahduttavasti keikkunut ”vanhempaakin” kirjallisuutta, siis kirjoja, jotka ovat ilmestyneet jo edellisen vuoden puolella. Kirjahan vanhenee tuotteena ällistyttävän nopeasti, joten on mukavaa, että edes jotkut kirjat voivat olla myydyimpien joukossa vielä puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen (tässä pitäisi nyt näkyä ironiaa, mutta se ei suostu tulemaan esille!). Viime kesänä myytiin Puhdistusta, joka ilmestyi vuonna 2008! Puhdistuksen pokkariversio tuli markkinoille tänä vuonna ja on käsittääkseni edelleen mennyt mukavasti kaupaksi. Mielensäpahoittaja saattaa tehdä saman tempun, sillä muistaakseni kirja ilmestyi vuonna 2010. Tänä kesänä ”vanhaa” edustaa paitsi Kyrö myös Kettu. Viime kesänä ostettiin myös Fingerporia, jota ei tämän kesän listalta löydy. Samaten viime vuonna myytiin runoja, sillä Heli Laaksosen Peippo vei ilmestyi viime keväänä. Tänä vuonna kotimaisten puolella on mukana kaksi esikoiskirjailijaakin, hienoa!

Monet eiliset kommentoijat kiinnittivät huomiota listojen dekkaripainotteisuuteen. Se ei ole mikään yllätys, sillä vuodesta toiseenhan hoetaan, miten kesäisin luetaan juuri dekkareita. Genre on muutenkin hyvin suosittu. Mutta eivät dekkarit sentään mitään aivan ylivertaisia ole. Viime kesänä kymmenen kotimaisen listalla oli kolme, käännösten puolella neljä dekkaria tai jännäriä. Tänä vuonna kotimaisissa on neljä dekkaria ja käännöksissä viisi, joten voihan tässä nähdä kasvua, jollei halua uskoa sattumaan. Toisaalta käännöskirjoissa on sellainenkin klassikkojärkäle kuin Ulysses! HelMetin kahdenkymmenen varatuimman listalla tosin on tusina dekkaria.

Mitä Suomi lukee? -lista kesä-heinäkuu vuonna 2011:

Tilasto perustuu laajan valikoiman kirjakauppojen ja muutamien marketketjujen kirjamyyntiosastojen kyseisen kuukauden/kuukausien kirjamyyntiin.

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Mäki Reijo	Mustasiipi	Otava
2	Sipilä Jarkko	Muru	Pulitzer/Crime
3	Jarla Pertti (toim.), Kataisto Vesa (toim.)	Pikku-Fingerpori 5: mökki-Fingerpori	Arktinen Banaani
4	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
5	Jokinen Seppo	Ajomies	Pulitzer/Crime
6	Oksanen Sofi	Puhdistus	WSOY
7	Laaksonen Heli	Peippo vei	Otava
8	Pulkkinen Riikka	Totta	Otava
9	Tuuri Antti	Matkoilla Euroopassa	Otava
10	Hotakainen Kari	Ihmisen osa	Siltala
Käännetty kaunokirjallisuus
1	Nicholls David	Sinä päivänä	Otava
2	Leon Donna	Kasvot kuvassa: komisario Guido Brunettin tutkimuksia	Otava
3	Hustvedt Siri	Kesä ilman miehiä	Otava
4	Untinen-Auel Jean M.	Maalattujen luolien maa	WSOY
5	Jonasson Jonas	Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi	WSOY
6	Harris Charlaine	Veren imussa	Gummerus
7	Robert Nora	Jotain sinistä	Gummerus
8	McCall Smith Alexander	Teetä ja sympatiaa	Otava
9	Nesser Håkan	Sukujuhlat	Tammi
10	Kepler Lars	Paganini ja paholainen	Tammi

Mitä Suomi lukee? -lista kesä-heinäkuu 2012:

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Mäki Reijo	Sheriffi	Otava
2	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike	WSOY
3	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
4	Sipilä Jarkko	Suljetuin ovin	Crime Time
5	Jokinen Seppo	Hervantalainen	Crime Time
6	Isokallio Kalle, Valtonen Mato	Elämä on - Aprillia	Readme.fi
7	Erra Jyrki	Kaunasin sivut	Otava
8	Vuori Kristiina	Näkijän tytär	Tammi
9	Kettu Katja	Kätilö	WSOY
10	Hietamies Eve	Tarhapäivä	Otava
Käännetty kaunokirjallisuus
1	Ruiz Zafon Carlos	Taivasten vanki	Otava
2	Läckberg Camilla	Majakanvartija	Gummerus
3	Leon Donna	Uskon asia	Otava
4	Nesbø Jo	Aave	Johnny Kniga
5	Larsson Åsa	Uhrilahja	Otava
6	Harris Charlaine	Veren sitomat	Gummerus
7	McCall Smith Alexander	Harhapolkuja savannilla	Otava
8	Ward J.R.	Minun rakastajani	Basam Books
9	Joyce  James	Ulysses	Gaudeamus
10	Egan Jennifer	Aika suuri hämäys	Tammi

Mutta kuten joku kommentoijistakin eilen totesi, eivät nämä listat vielä paljoakaan todellisista lukutottumuksista kerro. Luetaanko kirja, joka on ostettu tai lainattu? Mikään pakkohan ei ole. Mietin myös sitä, mitkä myyntimäärät Suomessa tarkoittavat, että pääsee esimerkiksi kahden kuukauden kymmenen myydyimmän kirjan listalle? Entä jos olisi yhteinen lista, jolta näkisi kotimaisten ja käännösten keskinäisen järjestyksen? HelMet antanee tästä jonkinlaista osviittaa.

Sattumalta J. S. Meresmaa ottaa tuoreeltaan esiin tämän myynti- ja lukemisasian omassa blogissaan,käykääpä kurkkaamassa!