Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin esikoiskirja Isänmaan tähden ilmestyi viime vuonna ja oli sekä Finlandia- että Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Kirja herätti siis kovasti huomiota, eikä syyttä. Tosin osa kohinasta johtui todennäköisesti siitä, että kyseessä on nuoren naisen jatkosodasta kirjoittama teos. Nimenomaan siis sotilaitten näkökulmasta kirjoitettu ”oikea” sotakirja, ei kotirintamasta tai lotista kertova teos. Jotakin uutta siis. Samaan aikaan tosin ilmestyi Katja Ketun ravisteleva Kätilö, jossa siinäkin tuodaan uusia näkökulmia nimenomaan jatkosotaan.

Viime päivinä on kovasti kohistu siitä, mistä saa kirjallisuudessa kirjoittaa. Radikaaleimmat ovat vetäneet Case Ala-Harjasta johtopäätökset, että kirjailija saisi kirjoittaa vain itsestään. Mihinköhän sekin johtaisi? Äärimmäisen tylsään kirjallisuuteen, arvaan ma. Tätä kai kukaan tuskin tosissaan toivoo. Jonkun elämästä Linturikin lienee aineksia tarinaansa varastanut tai ainakin luvalla lainannut, niin todentuntuisesti hän sotakokemuksista kirjassaan kertoo. Olen sentään jonkinmoisen pinon miesten kirjoittamia, ja ihan sodankäyneitten miesten, kirjoja lukenut, joten tietänen siitä jotakin minäkin.

Linturin kirjassa tarina kulkee kahdessa tasossa, 1940-luvulla ja nykypäivässä. Myös näkökulmia on kaksi, serkukset ja veriveljet Antti ja Kaarlo ovat vuoroin keskiössä. Päähenkilö on minusta Antti, mutta Kaarlokin on aika tärkeä henkilö. Antti Vallas värväytyy nuorena ylioppilaana Saksan armeijan Waffen-SS-joukkoihin vapaaehtoisena sotilaana. Nuorukainen pitää tilaisuutta ainutlaatuisen hienona ja tehtävää tärkeänä, eikä hän kerro tilaisuudesta edes Kaarlolle. Kaarlo tunteekin aiheellisesti tulleensa jätetyksi ja petetyksi. Pettymys värväytyminen on pian Antillekin, jonka sankarikuvitelmat karisevat hyvin nopeasti harjoitusleirin poliittisilla luennoilla ja sotilaselämässä, jossa saksalaiset aliupseerit simputtavat halveksimiaan suomalaisia. Pahinta on tieto jatkosodan alkamisesta pian Saksaan lähdön jälkeen. Miehet ovat jumissa Saksassa, vaikka isänmaa kutsuisi tositoimiin. Kaarlo pääsi sittenkin parempaan asemaan. Tämä katkeruus vielä pahenee, kun suomalaiset vähin äänin kotiutetaan vuonna 1943, eivätkä kotijoukot ota poikiaan sankareina vastaan.

Nykyajassa Antti on 79-vuotias dementikko. Tämänkin osuuden Linturi osaa kuvata mielestäni hienosti. Dementoituneen ihmisen tuntemuksia terveiden on tietysti mahdoton tietää, mutta Linturin tulkinta on oivallinen. Dementoitunut mieli alkaa tulvia sotaan liittyviä tuntemuksia ja muistoja, jotka on vuosien saatossa väkisin koetettu painaa unohduksiin. Kaatuneet toverit palaavat. Antti näkee vaimonsa ja tyttärensä paikalla entiset asetoverinsa, jotka nyt ovat tulleet vaatimaan häneltä jotakin. Lukijalle paljastuu vähitellen tarinan mittaan, millaisesta syyllisyydestä Antin kohdalla oikein onkaan kysymys.

Linturin kirjoitustyylistä tulee mieleen Antti Tuurin lakonisuus. Tarinan dramaattinen käänne tapahtuu kesken virkkeen, eikä sitä sen kummemmin hehkuteta tai paisutella missään vaiheessa. Tarina vain jatkaa tasaista kulkuaan. Pidin myös kirjan kompaktiudesta. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka kesto on vain kuusi ja puoli tuntia. Silti tarina herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia, jäi siis päähän, kuten hyvät kirjat tapaavat tehdä. Olin positiivisesti yllättynyt! Linturi kuvaa esimerkiksi sodan absurdia kauheutta eleettömästi ja väkevästi. Tavalliset nuoret miehet, juuri lukion lopettaneet tai vielä abiturientit, kahlaavat ruumiskasojen keskellä ja tappavat avuttomia naisia, lapsia ja vanhuksia, kun käsky käy. Miten sellaisen keskellä voi kukaan säilyttää inhimillisyytensä? Kaikki tarmo on keskitettävä hengissä pysymiseen, keinoista piittaamatta.

Vaikenemisen pakko sodanjälkeisinä vuosina on varmasti ollut kuluttavaa sekin. Olen monesti ihmetellyt, miten rintamalta selviytyneet lainkaan pystyivät jatkamaan elämäänsä. Jokainen joutui varmaankin itse kehittelemään jonkin selviytymisstrategian, eivätkä ne kaikki olleet kovin toimivia.

Linturin kirjassa häiritsevää ainakin kuuntelumuodossa oli se, että tarinassa on mukana peräti kolme keskeistä henkilöä, joiden etunimi on Erkki. Miksi ihmeessä? Vähemmästäkin menee sekaisin. Henkilöitä ei kaikkiaan ole kovin isoa kaartia, joten luulisi, että nimiä olisi voinut keksiä muitakin. Ehkä tähän sitten liittyy jotain symboliikkaa, joka ei minulle avautunut.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos 2011. Äänikirja BTJ, lukija Jukka Peltola. 5 cd:tä, kesto 6 h 26 min.