Sanna Eeva: Olot

”Joskus, kun parkkeeraan auton talliin, en nouse kustannustehokkaasti heti ja mene sisään ja ala olla perheenäiti, vaan minulle tulee olo. Se pakottaa painamaan otsan rattia vasten, hengittämään syvään, räpyttämään silmiä, pyöräyttämään hartioita.”

Pentinkulman päivillä todettiin tänä kesänä esikoiskirjailijoiden olevan yhä vanhempia, jo keski-ikäisiä. Ikä ei paina kuitenkaan kirjailija Sanna Eevaa, jonka kolmannen teoksen Olot minä luin. Eeva on vielä reippaasti alle kolmikymppinen (s. 1986) ja kirjailijuuden lisäksi hän on hevosagrologi, hämäläinen hevostilallinen ja sanataideopettaja. Eeva on viime keväänä ollut pitämässä romaanikäsikirjoituskurssia Muurlan opistolla eli ihan tässä omassa naapurustossani (en tosin tiennyt sitä ennen kuin nyt).

Eevan esikoisteos osallistui nuortenkirjoille tarkoitettu Tiina 2006 -kirjoituskilpailuun käsikirjoituksella On luvattu leudompaa ja tuli toiseksi. Kirja julkaistiin seuraavana vuonna. Ensimmäinen aikuistenromaani Maamorsian ilmestyi vuonna 2008 ja kustantaja kuvailee sitä sivuillaan mm. näin: ”Sanna Eevan ensimmäinen aikuisten romaani kuvaa herkästi nuoruuden ja aikuisuuden välimaastoa. Aikaa, jolloin on käytävä läpi vanhempiensa elämää pystyäkseen jatkamaan omaansa. Hienoa kasvutarinaa sävyttää maaseudun ja kaupungin eleetön vastakkainasettelu.”

Samoja teemoja paljon Oloissakin. Kirjan tarina kerrotaan kolmen sukupolven näkökulmasta. Maalla asuu isoäiti Elsa vanhan kissansa kanssa ukoksi kutsutun miehen aikanaan Elsalle rakentamassa talossa. Mies on häipynyt maailmalle jo vuosikymmeniä sitten, Ellu-tyttären ollessa ihan pieni. Ellu elää kaupungissa keskiluokkaista unelmaansa Hän itse tekee rahaa Työllä, kiltillä Jarkko-aviomiehellä on vain työ. Ellulla on Volvo ja hieno omakotitalo. Niin hän ajattelee, vaikka omaisuus lienee kuitenkin yhteistä. Yhteinen on myös ekaluokkalainen Emilia-tytär, romaanin kolmas ääni.

Kovasta yrityksestä huolimatta kaikki menee pieleen. On mennyt jo hamasta alusta asti. Vaikka Elsa nappasi aikoinaan kylän tavoitelluimman keikarin, ei hän osannut olla onnellinen. Syynä oli virhe, jonka hän teki rakastumalla täysin väärään ihmiseen. Kielletystä rakkaudesta huolimatta avioliitosta syntyi tytär. Nyt vanhana Elsa ajattelee: ”Minä kasvatin velvollisuudentunnosta lapsen. Nyt lapseni kasvattaa lasta, joka sairastaa tauteja joiden olemassaolosta en ole tiennytkään. Lasta joka ei tahdo olla olemassa.”

Välähdyksistä Elsan ja Ellun muistoja rakentuu karu kuva äidin ja tyttären vaikeasta suhteesta. Elsa velvollisuudentuntoineen on ollut kykenemätön rakastamaan ja Ellu on koettanut saada äidistään irti edes jotain. Komerot ja maakellari ovat tulleet tutuiksi, mutta niistä vain vihjataan. Oman tyttärensä kanssa Elsa ei osaa eikä ehdi toimia oikein mitenkään. Työ tuntuu nielevän Elsan kaikkineen. Vaikka kuinka yrittää olla tehokas, ei mikään riitä. Toimistossa naiset repivät toisiaan armotta riekaleiksi bonuksista kilpaillessaan. Kotona odottaa liian kiltti nahjusmainen aviomies ja omituinen lapsi, joka ei suostu pukemaan kuin yhden ainoan vanuttuneen puseron päälleen. Ellun ainoa henkireikä on nuori rakastaja Klasu. Suhde alkaa sekin lopulta näyttäytyä Ellun silmissä naurettavalta. Naurettavin tuntuu olevan Ellu itse omissa analysoivissa silmissään.

Tapahtumien vyöry kiihtyy loppua kohden. Jossakin vaiheessa ote kirpoaa kultakin naiselta. Kirjan päätös on karmaiseva, en osannut ihan niin dramaattista loppua kirjalle ajatella kuin kirjailija oli siitä tehnyt

Pidin Eevan niukahkosta tyylistä. Luvut ovat napakoita, muutamasta rivistä pariin sivuun, ja kieli on helppolukuista, miellyttävää. Kukin nainen pääsee ääneen vuorotellen ja tapahtumat saavat siten oivalluksia sallivaa ristivalotusta. Lapsen näkökulma tuo oman lisäsäväyksensä tarinaan, vaikka aidon lapsen äänen tavoittaminen varmasti onkin vaikeinta. Olen itsekin kadottanut yhteyden seitsenvuotiaaseen itseeni, joten en voi täysin tyrmätä Eevan näkemystä, mutta silti Emilia vaikuttaa paikoin ikäistään huomattavasti naiivimmalta. Toisaalta lapsi kyllä näkee terävästi, vaikkei aina kaikkea ymmärräkään ainakaan samalla tavalla kuin aikuinen.

Eeva kirjoittaa hienosti naiseudesta ja siihen liittyvistä rooleista, odotuksista ja malleista, joihin sopeutuminen saattaa välillä käydä ylivoimaiseksi. Myös äitien, tyttärien ja eri sukupolvien väliset ristiriidat, kuilut mutta myös yhdistävät vahvat siteet saavat tarkkasilmäistä huomiota kirjoittajalta. Vanheneminen on tuskallista ja vaikeaa, mutta ei keski-ikää lähestyvällä uraäidillä sen helpompaa ole, pienestä herkästä tytöstä nyt puhumattakaan.

Sanna Eeva: Olot

Karisto 2012. 238 s.

Oloja ovat tutkailleet lisäkseni ainakin Maria, Katja ja Susa.