Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Vaikeuksien kautta voittoon, voisi tämän kirjan kohdalla tosiaankin todeta, ainakin, mitä sen hankintaan tulee. Olen aiheesta jo pariin otteeseen avautunutkin kirjablogini Facebook-sivulla. Kyseessä on siis nettiystäväni, Kirjavan kammarin emännän Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa, jonka halusin ostaa itselleni omaksi. Vaikka kirjahyllyni tursuaa kirjoja, on edelleen olemassa joukko teoksia, jotka nyt vain on hankittava omaksi. Jos joku tuttava, ystävä tai sukulainen julkaisee kirjan, niin onhan se ostettava omaksi jo ihan solidaarisuudenkin vuoksi, kirjastokorvaus kun on Suomessa häpeällisen alhaisella tasolla. Kärjistäen voi kai sanoa, että lainaamalla kirjan kirjastosta tukee kirjailijaa kahdella sentillä, ostamalla sentään vähintään satakertaisesti sen verran.

Päätin siis jo ennen tämän kirjan ilmestymistä, että ostan sen omaksi. Kun Karoliina sitten kertoi omassa blogissaan ja Facebookissa, että kirjan voi käydä kirjakaupoista ostamassa, lähdinkin liikkeelle. Turun keskustan kirjakaupoista toisesta vedin vesiperän ja toisessa, josta kirjan lopulta löytyi (yksi kappale), pyydettiin siitä mielestäni melko kohtuutonta hintaa, lähes 40 euroa. Päätin alistua ja tehdä ostokseni nettikirjakaupasta, jonka kanssa olen sujuvasti jo vuosia asioinut. Kotiin tultuani laitoin kirjan heti valvontaan. Valvontaa kesti yli viikon, vaikka kirja siis oli ollut jo toista viikkoa kaupoissa. Lopulta, kun Karoliinan anoppi oli ko. kirjakauppaan soittanut, sain ilmoituksen, että kirja on ostettavissa. Tein tilauksen välittömästi, mutta vielä kului toinen viikko, ennen kuin sain ilmoituksen kirjan toimittamisesta. Mutta sitten, lopulta, tämän viikon maanantaina tuli tekstiviesti, joka ilmoitti kirjan saapuneen postiimme. Kipaisin sen sieltä hakemassa. Kirjan luin lähes yhteen menoon yhdessä päivässä eilen.

Aika mennyt palaa on romaani, jota tuskin olisin koskaan lukenut, jos en ”tuntisi” sen kirjoittajaa. Ensinnäkin sen ilmestyminen on herättänyt lähes olematonta huomiota kirjablogimaailman sisäpiirin ulkopuolella. Olen blogit löydettyäni löytänyt monia muitakin hienoja suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet monet jo useitakin hienoja teoksia ilman, että kaltaiseni lukutoukkakaan on niistä kuullut saati niitä lukenut. Suomessa kirjojen markkinointi on tietysti rajallista, ja tuntuu, että vain myyntimenestyksiksi jo etukäteen tiedettyjä kirjoja mainostetaan. Toiseksi tämä kirja on genreltään ja aiheeltaan minulle etäinen, joten vaikka se olisi kirjastossa käteen osunutkin, tuskin olisin sitä luettavakseni valinnut.

Lukukokemukseen vaikutti aika paljonkin se, minkälainen kuva minulle on kirjoittajasta Karoliina Timosesta netin kautta syntynyt, mitä ”tiedän” hänestä entuudestaan. Kirjailijan kirjoittamistapa oli jo tuttu, koska olen toista vuotta ahkerasti seurannut hänen blogiaan. Oli mielenkiintoista tarkkailla kirjan kieltä tässä valossa. Toisaalta tämä ”tuttavuus” myös häiritsi, sillä jouduin aika usein muistuttamaan itseäni lukiessani, että kirjan minäkertoja Klarissa ei ole Karoliina.

Kirjassa kerrotaan kahden naisen tarinaa eri aikakausilta, ja lopussa tarinat kohtaavat varsin omintakeisella tavalla. Nykyhetkessä minäkertoja Klarissa muuttaa vuodeksi Bostoniin miehensä Mikaelin työn takia. Klarissa on ollut Suomessa kiireinen uranainen, ja aikaa perheen neljä- ja yksivuotiaille lapsille on jäänyt liian vähän. Nyt perhe on sopinut irtiotosta. Klarissa on vuoden kotiäitinä, mutta tarkoitus on samalla koettaa toteuttaa vanhaa haavetta kirjailijan urasta. Voisiko Klarissasta tulla kirjailija?

Klarissa on jo lapsena nähnyt painajaisunia lastaan epätoivoisesti etsivästä Corinnesta. Matkalla Yhdysvaltoihin uni jälleen palaa vuosien takaa, ja perillä unet alkavat muuttua, ne muodostavat vähitellen tarinaa Ranskasta maailmansodan aikana paenneesta naisesta. Unet ovat ahdistavia ja niiden todentuntuisuus pelottaa Klarissaa. Corinne tuntuu liian tutulta ja hänen huolensa painavat Klarissaa, vaikka tämän omakin arki uudessa maassa on jo sinällään kyllin hankalaa.

Klarissa perheineen muuttaa pian Bostonin vanhaan osaan isoon omakotitaloon, joka sekin herättää Klarissassa outoja, tuttuja ja samalla pelottavia tuntemuksia. Unet voimistuvat talossa entisestään. Mitä Corinnelle oikein tapahtui ja miksi hän haluaa kertoa tarinansa juuri Klarissalle? Naapurin iäkäs Rachel-mummo ehdottaa yllättävää ratkaisua, sielunvaellusta ja jälleensyntymää. Klarissa on ollut entisessä elämässään Corinne.

Tämä ratkaisu olisi voinut aiheuttaa sen, että kirja olisi jäänyt minulta kesken. Oma realistisen tylsä maailmankuvani ei sulata helposti tällaista edes fiktiivisessä romaanissa. Vaikka rakastan maagista realismia, voisin silti kuulua Skepsis ry:hyn, enkä helposti innostu mistään rajatieteistä tai muusta huuhaaksi luokittelemastani (ei auta edes kirjan lopussa oleva asiallinen kirjallisuusluettelo, ei). Kunnon kauhuromaanissa taas yliluonnollisuuselementti on yleensä niin yliampuvaa, että sen sulatta siksi. Koska kirja kuitenkin oli Karoliinan kirjoittama ja koska tässä vaiheessa olin jo koukussa Corinnen tarinaan, en suinkaan lopettanut lukemista vaan ahmin koko tarinan loppuun asti. Tosin toinen tyrmäys oli vähällä, kun erään keskeisen henkilön nimi olikin ”kuultu väärin” unessa! Petkuhuiputusta. J

Kirja on rakennettu lyhyistä, parin-kolmen sivun mittaisista luvuista, joissa vuorottelevat minämuotoinen nykyhetken Klarissa ja menneen ajan Corinne, jota kuvataan ulkopuolisen kertojan avulla. Napakat luvut pitävät tarinan reippaasti käynnissä, eikä kirjaa muutenkaan ole väkisin venytetty tiiliskivimittaan. Vajaat kolmesataa sivua riittävät mainiosti hyvän tarinan rakentamiseen. Kuten jo sanoin, Corinne puhutteli minua kuitenkin henkilönä Klarissaa enemmän. Hänen kohtalonsa on traaginen. Perhe katosi Ranskassa sodan aikana, ja ainoana pelastuneena Corinne tuntee elinikäistä syyllisyyttä. Amerikassa Corinne avioituu ja saa lopulta kaksoset. Lapset syntyvät dramaattisesti, ja toinen lapsista menetetään. Tunnustan itkeskelleeni tätä kohtausta lukiessani. Se on todella koskettava, surullinen ja kaunis!

Ajatuksena on, että tutustumalla Corinnen traagiseen ja surulliseen elämään ja siinä tehtyihin virheisiin Klarissa osaisi arvostaa sitä, mitä hänellä on, ja välttää pahimmat karikot. Hieno ajatus, mutta kuinka realistinen se on, onkin toinen kysymys. Voiko kukaan koskaan oppia toisten virheistä? Pitääkö fiktion sitten olla realistista vai saako se olla idealistista?

Kirjan rakenne on mielestäni hyvin keksitty kaikesta huolimatta (ja vaikka en sitä perusideaa jälleensyntymästä voikaan sulattaa). Kuvaus Klarissan perheen arjesta Bostonissa on mielenkiintoista, mutta ei olisi yksinään kantanut romaania. Samaten Corinnen tarina pelkästään olisi varmasti ennemminkin melodramaattinen kuin traaginen, jollei sitä rytmitettäisi Klarissan osuuksilla, joista tulee mukaan ilmavuutta ja toivoa muuten melko synkkään tarinaan. Kokonaisuus on vangitseva. Paikoin olin ahdistunut ja tuskastunutkin, kun kummankin naisen elämä näytti vääjäämättä kulkevan kohti yhä tummempia sävyjä. Mikään ihan kevyt viihdekirja ei siis ainakaan siinä mielessä ole kyseessä.

Lukiessani siis tarkkailin, millainen kertojanääni Karoliinalla on. Teksti etenee sujuvasti ja takeltelematta, kuten ammatikseen kirjojen ja kirjoittamisen parissa työskentelevältä voi odottaakin. Vain muutamia oikeakielisyyslipsahduksia panin merkille, ja ne voi huoleti laittaa oikoluvun piikkiin (kuten Viidennettä Avenueta, po. Viidettä). Kerronnallista kömpelyyttä ei siis juurikaan ollut, vaikka joitakin toimintaa ja voimakkaita tunteita sisältäviä kohtauksia olisi voinut vielä hioa. Mieleen tulee esimerkiksi loppupuolelta kohtaus, jossa Corinne on perheineen eräällä laivalla juhlissa ja hänen tyttärensä järkyttyy kovasti jostakin. Kohtauksen dialogi on jäänyt epäluontevaksi ja töksähteleväksi, eivätkä ihmiset käyttäydy oikein luontevasti.

Mukavaa oli myös tarkkailla, mitä kirjallisia viitteitä teokseen oli ujutettu. Mikael lukee Klarissan suosittelemaa Richard Yatesin Revolutionary Roadia, Klarissa on sisarineen saanut nimensä Virginia Woolfin tuotannosta, perheen kirjahyllyssä on Anna Karenina ja Michael Cunnighamia. Kirjalliset esikuvat ovat tunnistettavissa teoksen tunnelmassa ja teemoissa. Klarissa pohdiskelee sekä itsensä että Corinnen elämää tasapainoiluna äitiyden ja uratoiveiden puristuksessa. Teetpä miten hyvänsä, olet aina huono äiti, ainakin jonkun mielestä. Miten säilyttää minuutensa näiden roolivaatimusten puristuksessa?

Mielenkiintoinen avaus kirjailijanuralle! Mitäköhän saamme Karoliina Timoselta lukea seuraavaksi?

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Tammi 2012. 282 s.

*********************************************

Nyt kun sain oman juttuni kirjoitettua, uskalsin tehdä blogikierroksen. Maijalla oli ollut aika lailla samoja tuntemuksia kuin minulla aloittaessaan kirjaa. Olimme molemmat kiinnittäneet huomiota myös erääseen juonenkäänteeseen, joka toi mieleen Neiti Marplen viimeisen jutun. Se ei kuitenkaan jäänyt kaivelemaan, oikeastaan päinvastoin, sillä kirjalliset viittaukset ovat kivoja ja tässä niitä tuntui olevan aika lailla. Maija myös mainitsi kirjan sopivasta mitasta. Arja on pohdiskellut kirjan kohderyhmää, ja minustakin tämä on naisille kirjoitettu. Mikään ei estä miestäkin tähän tarttumasta ja lukemasta, mutta en silti oikein osaa kuvitella ainakaan kenellekään tuntemalleni miehelle tätä. Sanna on pitänyt kirjasta aivan varauksettomasti. Leena Lumi kirjoittaa kirjasta intohomoiseen tapaansa ja kertoo sen tulleen vahvasti hänen iholleen. Leena ei selvästikään ole sellainen tylsä arkiskeptikko kuin minä! Katja on ollut yksi kirjan esilukijoista ja peilaa kokemustaan osin siihen. Anni.M on liittänyt arvioonsa myös pienen kirjailijahaastattelun.

Ainoa löytämäni lehtiarvio on Teppo Kulmalan Keski-Suomalaiseen kirjoittama. Kulmala taitaa olla arvioitsijoista kaikkein pidättyväisin, enkä kyllä voi kieltää hänenkään näkemystensä oikeellisuutta. Unia olisi voinut hieman enemmän jättää tulkinnanvaraisiksi. Nyt ne etenevät siististi ja sievästi muodostaen loogisesti etenevän juonen. Klarissan tehtäväksi ei jää etsintä ja tulkinta vaan muistiinmerkintä. Miehinen jyrähdys siis tähän saatiin, siihenkö on tyytyminen? Ei sentään. Kuten Leena Lumi toteaa, on kirjallisuudella myös viihdytysfunktionsa, eikä se ole vähäpätöinen tai turha!