Kerronnallistamisesta ja kirjailijan julkisuuskuvasta

Eilinen naistenlehden kirjallisuusnumerosta (Olivia 10/2012) tekemäni katsaus jäi yöksikin päähäni pyörimään, joten pitää vielä palata aiheeseen. Kiitän tässä samalla kaikkia kommentin jättäneitä ja vastaan teille ikään kuin yhteisesti.

Ensinnäkin taisin antaa aika ironisen, jopa ilkeän vaikutelman. Osin ihan tarkoituksellakin, mutta en tarkoita sillä, että asettuisin jotenkin suomalaisen aikakauslehtijournalismin tai naistenlehtien lukijoiden yläpuolelle. Lehdet ovat Suomessa pääosin laadukkaita ja toimituksissa työskennellään ankarasti yhä parempien (ja toki myyvempien) lehtien tekemiseksi. Mikäpä olisi myöskään viattomampi tapa irtautua hetkeksi arjesta kuin istahtaa sohvalle kahvikupillisen tai viinilasillisen ja kauniin lehden kanssa? Suon sen mielihyvin kaikille, jotka sellaisesta pitävät. Minulle se vain ei ole se juttu, enkä oikein ole näiden lehtien lukijakuntaa, koska kiinnostuksen kohteeni nyt vain sattuvat olemaan jotain muita asioita kuin kauniit vaatteet tai uudet kosmetiikkatuotteet. Moni minut tunteva varmaan aiheesta ajattelee, että ei olisi pahaksi, vaikka näistä hieman välillä kiinnostuisinkin.

Hienoa myös, että lehdessä on ajateltu kirjallisuus sellaiseksi aiheeksi, josta kannattaa tehdä oma teemanumeronsa. Vaikka käsittelytapa ei juuri minua täysin tyydyttänytkään, saivat kirjat ja lukeminen toki paljon tilaa ja näkyvyyttä. Vertailun vuoksi kahlasin läpi myös samaan kauppaan saamani Evitan, josta en huomannut yhtään kirja- tai kirjailija-aiheista juttua.

Palaan vielä SSS:ssa torstaina 20.9.2012 ilmestyneeseen Riikka Pulkkisen haastatteluun ja sen kainalojuttuun Naistenlehtijulkisuus toi ahdistuksen (jutun on kirjoittanut STT:n Hanna Nissinen, joten se lienee ilmestynyt muissakin paikallislehdissä). Siinä Pulkkinen sanoo ahdistuvansa lehtijutuissa siitä, että hänet ”kertomuksellistetaan”. Mutta eikö tästä perimmältään ole kysymys kaikessa kirjoittamiseen liittyvässä? Ihmisen tapaan hahmottaa maailmaa liittyy käsittääkseni perustavanlaatuisesti narratiivisuus, kertomuksellistaminen. Se on keskeinen ymmärtämisen ja oppimisen tapa. Ikiaikaisesti ihminen on kertonut tarinoita. Mitä muuta ovat esimerkiksi Raamatun tekstit kuin kertomuksia (tämä ei nyt ole kannanotto kertomusten totuudellisuuteen)? Miksi sitten kirjailija, joka hankkii elantonsa kirjoittamalla tarinoita, ahdistuu siitä, että muuttuu itse osaksi kertomusta? Kirjailijoiden kertomukset siitä, miten heistä tuli kirjailijoita tai miten heidän kirjansa ovat syntyneet, ovat monista lukijoista hyvinkin kiinnostavia. Millainen olisi lehtijuttu ihmisestä, jos sitä ei olisi lainkaan kertomuksellistettu? Jo valitessaan haastattelukysymyksiä toimittaja on mielessään rakentanut kertomusta, tarinaa, jonka hän haluaa haastateltavastaan lukijoille kertoa. Näin ainakin minä ajattelen.

Riku Korhonen on omalta osaltaan taitavasti selättänyt tämän ongelman tarjoamalla kirjoittamalla itse itsestään tilattuja* juttuja lehtiin. Hyöty on kahtalainen. Ensinnäkin taloudellinen. Haastattelupalkkiothan ovat käsittääkseni Suomessa yleensä olemattomat. Katsotaan, että jutun ilmestymisestä jo sinänsä on hyötyä haastateltavalle, kuten kirjailijalle silloin, kun uusi kirja on juuri tullut markkinoille ja tarvitsee kaiken mahdollisen medianäkyvyyden. Kirjoituspalkkioita sen sijaan edelleen ainakin isommat lehdet maksavat. Jos siis itsestä on juttu lehdessä, on varmasti ihan mukavaa, jos siitä saa vähän rahaakin. Toiseksi Korhonen pääsee itse kerronnallistamaan itsensä eli valitsemaan, mitä itsestään haluaa kertoa. Tietysti haastateltava voi tehdä samoin esimerkiksi kieltäytymällä vastaamasta tiettyihin kysymyksiin, mutta siitä voi toimittaja aina tehdä omat johtopäätöksensä. Lisäksi haastattelumateriaali käy aina toimittajan pään kautta ennen paperille siirtymistä, joten siihen tulee näkökulmia ja merkityksiä, joita haastateltava ei ole kenties tarkoittanut tai ymmärtänyt viestivänsä.

Mistä me sitä paitsi tiedämme, onko oikeastaan mikään Korhosen tarinoista totta? Mikä estää kirjoittamasta lehteen fiktiota turkulaisesta kirjailija Korhosesta ja tämän helsinkiläisestä näyttelijä-kirjailijavaimosta Anna-Leenasta? Tai Korhosen suhteesta väkijuomiin? Sama tietysti koskee haastatteluja. Mistä me tiedämme, mitä palturia Pulkkinen päästelee toimittajalle, joka kirjoittaa saamistaan vastauksista kertomusta kirjailija Riikka Pulkkisesta?

Vielä lainaus Olivian kirjallisuusnumerossa ilmestyneestä kirjailija Venla Hiidensalon jutusta En voi vaikuttaa siihen, miten muu minut näkevät:

”Ironisoin kirjassani selviytymistarinoita, mutta olenko huomaamattani kirjoittanut itseni keskelle sellaista? Mediahuorassa päähenkilö jakautuu tavallaan kahtia: toinen osa häntä irtautuu virtuaalihenkilöksi, joka alkaa elää julkisuudessa omaa elämäänsä. Olen nyt itsekin uudessa roolissani julkisuudesta riippuvainen. Pohdin, mihin raja pitäisi vetää. Tiedän, että mikäli haluan olla kiinnostava kirjoittajana, minun on kerrottava jotakin itsestäni. Päätän, etten puhu asioista, joiden kautta raottaisin läheisteni yksityisyyttä. Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa.”

Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa. Niinpä. Laittamattomasti sanottu. Se meidän kaikkien, niin lukijoiden kuin julkisissa ammateissa toimivienkin kannattaisi muistaa. Toisaalta välillä kaipaan sitäkin, että voisin lukea vain kirjan kirjana. Mitä väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut?

* Korjattu blogikirjoitusta 17.10.2017.

Riku Korhonen on poiminut tämän virheellisen päätelmäni ja huolimattoman sanavalintani Granta nro 9:ssä julkaistuun tekstiinsä Puhu, viha ja toteaa, ettei todellakaan ole tyrkyttänyt juttuja itsestään lehtiin, kuten väitän, vaan kirjoittanut ainoastaan tilauksesta. "Maailma olisi totuudenmukaisempi ja parempi paikka, jos Kirsikin kirjoittelisi kirjanurkkaansa vasta, kun häneltä tilataan jotain." 

Olen varma, että muutama muu kirjailija jakaa Korhosen tuntemukset. Pahoittelen huolimattomuuttani ja ylimielisyyttäni. Virhe on nyt korjattu. Vastaisen varalle vinkiksi kaikille, että jos ei tohdi suoraan blogijutun alle kommentoida ja oikaista virheitäni, sen voi tehdä myös tuolta blogin oikeasta yläkulmasta löytyvään sähköpostiosoitteeseen. Mielelläni korjaan virheet jutuistani, mikäli niistä maltetaan huomauttaa asiallisesti. Blogijuttuja kun voi julkaisemisen jälkeenkin korjata.