Mia Vänskä: Musta kuu

Aikoinani, noin viisitoista vuotta sitten, hurahdin yhdysvaltalaisiin kauhukirjailijoihin, lähinnä Kingiin ja Koontziin. Kun mitta sitten jossakin vaiheessa tuli täyteen, genre jäi taka-alalle. Kotimaisista kauhukirjailijoista olen sittemmin tainnut lukea vain Päivi Ala-Salmea, jonka kirjoista olen pitänyt kovasti. Vainola ja Ystävä sä naisien ovat loistavia, ensimmäisen voi lukea genren parodiana ja toinen ottaa kantaa mm. uskonnollisten yhteisöjen toimintatapoihin purevaan mutta samalla hyytävään tyyliin. Jyrki Vainosen kirjoissakin kyllä on vahva kauhulataus, ja niitäkin olen muutaman vuosien varrella lukenut.

Kotimaista kauhukirjallisuutta ei tietääkseni mitenkään erityisen runsaasti julkaista, mutta jotakin sentään. Tällä kertaa käsiini osui Mia Vänskän Musta kuu, joka on kirjoittajansa toinen romaani. Ensimmäinen, Saattaja, ilmestyi viime vuonna. Sitä en ole lukenut, mutta esittelyjä ja arvioita löytyy helposti useita. Helsingin Sanomien Erkka Mykkänen kirjoittaa Saattajasta, että se koostuu melko kliseisistä aineksista mutta silti ”kertomuksen tunnelma kehkeytyy hallitusti ja juoni etenee vailla perusteettomia suvantoja.”

Oikeastaan aivan samaa voi sanoa Mustasta kuusta. Mukana on aineksia niin suomalaisesta kuin kansainvälisestäkin mytologiasta ja perinteisten uskomusten rinnalla kuljetetaan kauhukirjallisuuden tuttua kuvastoa. Silti homma toimii loistavasti. Tunnelma tiivistyy ja uhka kasvaa sivu sivulta vääjäämättä. Tarina on veriroiskeisen väkivaltainen, mutta raakuuksia ei kuvata. Samaan tapaan kuin elokuvassa kamera käännetään pois kauheuksista Vänskä kääntää kertojan katsetta ja enemmän kauheudet tapahtuvat lukijan pään sisällä kuin kirjan sivuilla.

Tapahtumapaikkana on syrjäinen lomamökkikylä järven rannalla jossain Keski-Suomessa. Mökkeihin kokoontuu helteisen kesän elokuun alkupäivinä sekalainen seurakunta. Annukka on noin nelikymppinen perheenäiti, joka viettää poikkeuksellisesti kesälomaansa yksin. Mies ja poika ovat appivanhempien kanssa etelänmatkalla. Annukka on jo kauan tuntenut tarvetta irtautua perheestään, ja nyt tunne alkaa tuntua ylivoimaisen väkevältä ja saada kammottaviakin piirteitä. Toiseen mökkiin asettuu kohuttu julkkisbändi pitämään keikkataukoa ja kirjoittamaan uusia biisejä. Mukaan on raapaistu parikymppinen Aurora. Lisäksi yhdessä mökissä asuu viriili eläkeläispariskunta ja toisessa eronnut isä pienen tyttärensä kanssa.

Mökkialue sijaitsee kaukana kaikesta. Ainoan tien varressa on vain yksi talo, jossa asustelee eronnut keski-ikää lähenevä mies yksikseen. Bändin porukoista Erkalla on siteitä paikkaan myös lapsuudesta. Hän on isänsä kanssa viettänyt siellä pikkupoikana joka kesä viikon kalastellen. Viimeinen lomareissu kuitenkin jäi vajaaksi, kun tuossa ainoassa läheisessä talossa tapahtui outo murhenäytelmä. Perheen äiti katosi jäljettömiin, mutta isä ja pieni tytär tapettiin raa’asti vuoteisiinsa. Vain poika pelastui. Erkalla ja bändin toisella jäsenellä Jonilla on poikkeuksellisen tiivis ystävyyssuhde, eikä ole aivan selvää, kumpi on takertuvampi osapuoli.

Kirja alkaa lyhyellä välähdyksellä lopusta. Poliisi on tutkimassa mökkikylästä löytyneitä ruumiita. Osa mökkien asukkaista on kateissa, mutta alueelta on löytynyt jo viisi ruumista sekä valtavasti outoja, mustia perhosenraatoja.

Tätä ennakointiratkaisua ja sen tarpeellisuutta mietin. Sehän on varsin yleinen kirjallinen kikka, jolla rikotaan muuten varsin suoraviivaisesti etenevän tarinan kronologiaa. Minusta se ei olisi Mustassa kuussa ollut lainkaan tarpeen, sillä lukija alkaa hyvin nopeasti aavistaa muutenkin, että kaikki ei todellakaan tule päättymään hyvin.

Mökkikylä on siis erillään asutuksesta. Sen läheisyydessä sijaitsee metsäaukiolla nähtävyys, vanha metsään pystytetty risti sekä pakanallinen uhrikivi. Tarina kertoo, että paikalla on 1600-luvulla sijainnut kauniin punatukkaisen lesken talo. Kyläläiset kuitenkin polttivat noitana pitämänsä naisen talon ja surmasivat tämän.

Mökkikylässä alkaa pian tapahtua kummia. Vähenevä Kuu vaikuttaa merkillisesti ihmisiin, samoin Annukka hehkuvanpunaisine hiuksineen. Sukupuoliset vietit alkavat jyllätä hillittömästi. Aika ja sää tekevät outoja temppuja, ja kun vaikeudet todella alkavat, ei tie enää viekään kylään. Vanhat oudot tapahtumat alkavat kietoutua nykyisiin.

Suomikummassa metsä nähdään yleensä kohtuna ja turvapaikkana, mutta Vänskän kirjan metsä muistuttaa Robert Holdstockin kirjan Alkumetsä metsää ja on siis selkeästi kauhukirjallisuuden pelottava metsä. Se on jollain tapaa uhkaava ja kätkee sisäänsä jotain kammottavaa. Vänskän kirjassa metsän tuoksu voimistuu samalla, kun tapahtumat alkavat kiihtyä.

Pidin Vänskän tavasta luoda piinaava tunnelma. Mukaan ujutettu mytologinen aines on myös kiehtovaa. Piti oikein itsekin tarkistaa, millainen Lilith-myytti taas olikaan, ja kapeet ja kuumet olivat ihan uutta tietoa.

Kirja on sopivan mittainen, rahtusen alle kolmesataa sivua. Lopussa on vielä mukava juonikiepsaus, joka saa lukijan niskahiukset pöyhistymään, mutta myös epäuskoinen naurahdus nousee huulille. Kannet ovat hienot! Ne on suunnitellut J. Karjalainen.

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012. 295 sivua.

Saattaja blogeissa: Jenni pelkäsi joutuvansa ammutuksi, koska ei pitänyt kirjasta. Marjis taas joutui kirjan luettuaan laittamaan valot öisillä vessareissuillaan. Anun tunnelmat olivat hieman kahtalaiset, samoin Lauran. Anu kritisoi joitakin sanavalintoja, kuten könytä-verbin tiheää käyttöä. Siitä tuli mieleeni, että nyrpistelin itse nenääni, kun Mustassa kuussa kolmen sivun mittaan Erkka kolmesti "kietoi käsivartensa" Annukan ympäri. Merkillinen köynnösmies! Morrekin taisi olla Saattajaan pikkuisen pettynyt, koska kirjaa oli harhaanjohtavasti markkinoitu Stephen Kingin suomalaisvastineena. Aika paljon luvattu, eikä Vänskä niitä saappaita täytä, mutta tuskin koettaakaan.