Viime syksynä luin Imagen
toimittaja Pekka Hiltusen esikoisromaanin Vilpittömästi sinun lievähköjen ennakko-odotusten rasittamana. Listasin arvioni loppuun
ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen kirjan plussia ja miinuksia. Loppuun
vielä olen todennut, että aion lukea myös seuraavan osan sarjasta. Kun sitten Vilpittömästi sinun vielä sai Vuodenjohtolanka -palkinnonkin, olin tyytyväinen, että kirja oli jo luettujen
listalla ja jäin odottelemaan jatkoa.
Trilogiaksi suunnitellun
sarjan kakkososa Sysipimeä ilmestyi
tänä syksynä. Jollakin tavalla innostukseni (joka siis ei ollut alussakaan
kovin suurta) oli lähes vuoden aikana laimennut, ja ajattelin jo jättäväni
tämän kakkosen suosiolla jollei nyt väliin niin ainakin myöhemmäksi. Sitten
Hesarin arvio oli suorastaan suopea. Ehkä sittenkin kannattaisi lukea? Kun
kirjastokäynnillä huomasin kirjan odottelevan uutuushyllyllä, päätin ottaa sen
mukaan ja ainakin kokeilla. Laina-aika on kaksi viikkoa, joten heti sitten
tuumasta toimeen, vaikka kirjapinot ovatkin hengenvaarallisen korkeita.
Vilpittömästi sinun ilmestyi Gummeruksen kustantamana, mutta Sysipimeä on WSOY:n kirja. Nykyaikaista menoa, eli kirjailija on
oitis vaihtanut kustantajaa. Miksiköhän? Kirja on ulkoasultaan aika
toisenlainen kuin aloitusosa. Nyt kansiaihe viittaa jotenkin mystiikkaan,
kenties jopa fantasiaan kaupungin utuisen silhuetin ansiosta. Kannella ei nyt
kuitenkaan minun kohdallani ollut vaikutusta lukupäätökseen. Sen sijaan kesken
jäämiseen vaikutti tekstin kirjasinkoko, joka on erittäin pieni. Ymmärrän, että
pokkareihin painetaan välillä teksti pienellä, jotta sivumäärä pysyisi kurissa.
Kovakantisen kirjan kohdalla ihmettelen ratkaisua, varsinkin, kun sivumäärä on
maltillinen, 362. Liian pieni teksti tekee itse lukemisesta raskaan
suorituksen.
Jätin siis Sysipimeän kesken. En siksi arvioi tai
esittele tässä kirjoituksessani kokonaisteosta vaan vain sen ensimmäisiä 62
sivua. Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä, tiivistää Hanna Kirjainten virrassa. Hanna oli väärä lukija Klaukkalalle,
eikä chick lit -genre ole muutenkaan hänen omintaan. Miksi sitten Sysipimeä ei sopinut minulle, vaikka
dekkarit ovat juuri sitä omintani?
Vaikea sanoa. Kun arvioin
edellistä osaa, moitin erityisesti alun pitkäveteisyyttä. Yli sata sivua kirjan
alussa olivat pakkopullaa, ennen kuin juoni alkoi vetää. Se ei lähtenyt
vetämään tässä kakkososassa ainakaan ennen sivua 62, jota pidemmälle en siis
lukenut. Monenlaista kyllä tapahtuu, mutta ei mitään, mikä todella herättäisi
halun lukea pidemmälle. Hiltunen on media-ammattilainen, ja alan asiantuntijuus
paistaa kyllä hyvällä tavalla läpi kirjan alkusivuilla. Kritisoidaan median
sensaatiohakuisuutta, sitä, kuinka helposti voi nykyään pilata julkisuuden
henkilön elämän ja uran perättömällä huhulla, miten nettiin voidaan syöttää
vihamateriaalia jne. Ajankohtaisia, tosia, pelottavia aiheita. Mutta silti
Hiltusen tapa kertoa niistä jätti minut kylmäksi. Tapahtumien ja lukijan väliin
jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan.
VS:n esittelyyn kirjoitin
pitkän kappaleen, jossa esittelen päähenkilöt, suomalaistaustaiset Marin ja
Lian sekä Studion toiminnan. Voisin sen kopioida tähän suoraan, sillä kaikki
kertomani on toistettu Sysipimeän alussa.
Mitään uutta ei ole lisätty. Marin ja Lian suomalaisuutta on koetettu
alleviivata kertomalla, että heidän vierasperäiset nimensä kiinnittävät
huomiota, että he juovat paljon kahvia ja että he välillä juovat itsensä
kunnolla humalaan. Kuinka omaperäiseltä nämä seikat oikeasti tuntuvat Lontoossa
nykypäivänä?
Henkilökuvauksen
pinnallisuus ja yksiulotteisuus lieneekin keskeinen syy siihen, että Hiltusen
tyyli ei minuun pure. Mari on suorastaan epämiellyttävän kova ja kylmä, eikä
Liastakaan saa oikein otetta. Hän ei kiinnosta minua eikä mikään hänessä oikein
vetoa minuun. Harmi, sillä ainekset kiinnostaviin henkilöihin ovat kyllä olemassa.
Tämä kiinnostaa minua ihan pelkästään takakansitekstin perusteella.
VastaaPoista"Kuin saisi henkilökohtaisia viestejä paholaiselta".
Uuuhhh :)
Hmm, hyvä että tulee näitäkin postauksia, joissa eritellään, miksi joku kirja tosiaan tunnu vetoavalta. Onneksi meidän ei ole pakko lukea. Tuo Lian nimi ei kyllä ole ihan suomalainenkaan...
VastaaPoistaKääks, minä aion lukea tämän ja odotan lukemista innoissani. Toivon, etten ole kirjasta samaa mieltä sun kanssa.;)
VastaaPoistaHyvä ajoitus! :)
VastaaPoistaMinä taas pidin Sysipimeästä, osittain kyllä varmaan siksikin että takana oli pitkä englanninkielisten kirjojen putki ja suomeksi lukeminen on niin vaivatonta. Joitain juttuja kirjassa en oikein jaksaisi niellä mutta kokonaisuus oli minulle juuri tuohon hetkeen sopiva.
Tuleehan näitä aina vastaa, kirjoja joista kaiken järjen mukaan pitäisi tykätä, mutta sitten ei vaan pystykään. Joskus on vain väärä hetki tai sitten kirja on vain väärä. Onneksi maailmassa riittää kuitenkin kirjoja joka lähtöön!
Miekin toivon, etten ole kirjasta kanssasi samaa mieltä, mutta harmillista jos fontti on tosiaan liian pientä. En lue juurikaan pokkareita juuri siitä syystä, että teksti on niin pienellä. Näköni on hyvä, mutta siltikään en pidä pienestä präntistä.
VastaaPoistaMukava oli lukea peräkkäin sinun ja Norkun hyvin erilaiset arviot.
Yleensä makumme menee tosi hyvin yksiin, mutta Sysipimeän kanssa näin ei taida onneksi käydä :)
VastaaPoistaOlen lukenut vasta 100 sivua, kun tässä välissä lentokone ehti laskeutua ja jouduin lopettamaan lukemisen, mutta salaa jo mielessäni toivon tästä Vuoden johtolangan voittajaa, vaikka en nyt kaikkia kotimaisia uutuusdekkareita ole ehtinytkään lukea. Mutta kun tässä olisi mielestäni varteenotettava kandidaatti myös Lasiavaimelle! :)
Pieneen fonttiin kiinnitin huomioni ensin minäkin, mutta se unohtui nopeasti. Samoin kansien erilaisuuteen, mutta toisaalta minähän en ole visuaalinen ihminen, ja kansiinkin olen ruvennut kiinnittämään huomioni vasta ihan viimeaikoina.
Mitä tulee tuohon päähenkilöiden suomalaisuuteen, niin rupesin sitä miettimään jo silloin, kun muutama arvioija oli huomauttanut oman dekkarini päähenkilön suomalaisuudesta tai siis selvien suomalaisuuteen viittaavien ominaisuuksien puutteesta.
Kun ihminenhän muuttuu väistämättä asuessaan ulkomailla, tiedän sen itsestäni. Jo muutaman vuoden oleskelun jälkeen minulle huomauttivat sekä italialaiset että suomalaiset, kuinka italialaiselta vaikutin, varsinkin taustaani vasten. Suomalaisten ominaisuuksien selvä pitäminen kertoisi enemmän kykenemättömyydestä sopeutuman uusiin olosuhteisiin kuin varsinaisesti siitä suomalaisuudesta.
Arianna, joka on puoliksi suomalainen, mutta kasvanut suurimmaksi osaksi iItaliassa, on tietenkin varsin italialainen, koska se oli minusta ainoa uskottava henkilökuvaus. Toki joitain piirteitä öidit siirtävät tyttärilleen jne. mutta kun olen tutustunut vuosien varrella niin moniin ulkosuomalaisten lapsiin, en voi pitää erityisesn suomalaisia tapoja missään tapauksessa uskottavana,
kun kyse on toisessa kulttuurissa kasvaneesta ihmisestä.
Samoin minusta on uskottavampaa, etteivät myöskään Lia tai Mari vaikuta silmiinpistävän suomalaisilta, koska päinvastainen ei oman ja monien tuttujen ulkosuomalaisten kokemuksia ajatellen olisi enää uskottavaa. Ulkomaillaolo kun vaikuttaa vahvasti ihmisen identiteettiin ja käyttäytymiseen, kuten olen itsestäni huomannut.
Sitä sitten sopii tietenkin miettiä, että miksi henkilöt sitten edes ovat suomalaisia, jos kerran se ei erityisesti näy. Joskushan henkilöt nyt vain sattuvat olemaan jotain, vaikka homoseksuaaleja tai taiteen rakastajia tai puoliksi tai kokonaan kanadalaisia, ilman, että sillä olisi juonen kannalta sen suurempaa merkitystä.
Mutta monin paikoin käy sitten ilmi esim. vasta sarjan myöhemmissä osissa, miksi joku on niin kuin on, mutta aina kaikki ei tosiaan näy aivan alussa ilmiselvästi, lukijan täytyy vain luottaa siihen, että kirjailijalla on syynsää :D
Hui, tulipa pitkä sepustus tuosta suomalaisuudesta, mutta kun olen asiaa itse omankin kirjani vuoksi miettinyt, ja Hiltusen ratkaisu on vakuuttava ainakin näin ulkosuomalaisen näkökulmasta, muutenkin hän tuo hyvin esille ulkosuomalaisen kokemia tunteita, tunnistin monista itseni.
Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, ettenkö olisi kiinnostunut lukemaan arvioita myös silloin, kun kirja ei ole lukijaa vakuuttanut, vaikka itse olenkin siitä pitänyt, minusta on aina kiinnostavaa, kun arvioija perustelee hyvin mielipiteensä, niin voin jo silloin arvioida, osuvatko mielipiteemme kritiikin suhteen sillä kertaa yksiin vai eivät. Monesti ovat osuneet, tällä kertaa mitä todennäköisemmin eivät ;)
Minulle tämä oli mahtava lukuelämys - jopa pelottava. Vera kirjoitti tuossa aivan asiaa, joten totean vain lyhyesti; omasta puolestani voin kirjaa suositella!
VastaaPoistaÄh, en uskalla ollenkaan lukea juttuasi, kun tämä on hyllyllä ja pidin ykkösestä... mutta palaan olemaan eri tai samaa mieltä kun olen lukenut.
VastaaPoista:-)
Ha, mä luen parasta aikaa Vilpittömästi sinun -kirjaa ja jotenkin kuvittelin lukevani "melkein uutuutta". :) Mä en tosiaan taida olla kauhean up-to-date siitä mikä on uutta... Olen vielä melko alussa, mutta katsotaan, mitä lopulta tykkään ja haluanko lukea tämän kakkosenkin.
VastaaPoistaMukava lukea näitä, kirja ei kiinnosta, jätän kesken.
VastaaPoistaOhjelmoin bloggauksen 12.9.2012:ksi eräästä Zafonin kehuista saaneesta teoksesta, joka ei minua yhtään kiinnostanut, minusta olisi ollut ehkä reilumpaa jättää kesken :)
Jätin Forsterin Matka Indiaan kahdesti kesken, kolmas kerta ei luultavasti jää, teos on rankkaa ironista mutta kiinnostavaa tekstiä, siitä ehkä loppukuusta enemmän.
Toivon monen muun tavoin, että olen eri mieltä kanssasi, kunhan saan tämän luettua, pidin kovasti ensimmäisestä - minusta (tai minulle) se edusti aivan uudenlaista lajia, kansainvälistä suomalaista dekkaria. Jossa ei tosiaan henkilöiden odotakaan olevan leimallisesti suomalaisia, mutta on kiva, että heillä on kuitenkin yhtymäkohtia tähän maahan. Tosin dekkarigenreä olen huonosti seurannut viime vuosina, joten en tiedä, onko yrityksiä samaan suuntaan ollut jo paljonkin. Pieni fontti ei todellakaan kuulosta hyvältä keski-ikäisessä kohderyhmässä...
VastaaPoistaMeillä kukaan ei viitsi rasittaa silmiään lukemalla liian pienellä /himmeällä fontilla painettuja kirjoja. Eivät nuoret, keski-ikäiset eivätkä vanhat. Lukemistahan riittää. Luulisi että tällainen kiinnostaisi kustantajaakin, tai kuka kirjan ulkoasusta sitten päättääkin.
PoistaEi hyvä kirja jää koskaan kesken. Se tempaa mukaansa.
VastaaPoista