Naistenlehden kirjallisuusnumero

Blogiani seurailleet muistanevat, etten ole mikään naistenlehtien suuri harrastaja. Aina välillä tulee kuitenkin sorruttua. Niin kävi tänäänkin, kun aamuisella surffillani törmäsin mainosluontoiseen blogikirjoitukseen, jossa kerrottiin Olivian uusimman numeron olevan kirjallisuusnumero. Tutkailin lehden sivuilta jo etukäteen, mitä kirjallisuuteen liittyvää olisi luvassa ja keitä kirjailijoita mahdollisesti olisi mukana. Listalta löytyivät ainakin Riikka Pulkkinen (ylläri!), Monika Fagerholm, Riina Katajavuori, Riku Korhonen (ylläri) ja Venla Hiidensalo. Lisäksi luvataan, että lehdessä esitellään myös kolmekymmentä kirjaa, ”joihin rakastut”. Marketissa sitten nappasin lehden mukaani, vaikka sen kanssa pakkomyytiin myös toinen naistenlehti, Evita. (Ärsyttävää!)

Olivia on melkoisen tuhti paketti, sillä lehdessä on 162 sivua. Kannesta selviää, että lehti ilmestyy kerran kuukaudessa, joten sekin selittänee kokoa. Kaikki luvatut kirjallisuusjutut toki sisältä löytyvät, vaikka näin intohimoisena kirjaihmisenä hieman hymähtelinkin, erityisesti niille kolmellekymmenelle kirjalle, jotka ”esitellään”: lehden juttujen marginaaleihin on ripoteltu yhden tai korkeintaan kahden virkkeen mittaisia ”luonnehdintoja” sellaisista kirjoista kuin Anneli Kannon Veriruusut, Anne Tylerin Oikukas planeetta ja Margaret Atwoodin Orjattaresi. ”Poikkeuksellinen romaani, jonka rikas kieli luo maailman vailla sovinnaisuuksia.” Arvaatkos, mikä sellainen kirja on? J

Kirjailijat esittelevät vaatteitaan, kuten Riina Katajavuori, tai parisuhdejärjestelyjään, kuten Riku Korhonen. Monika Fagerholmilta kysytään viisi kysymystä lapsettomuudesta. Kukaan näistä kolmesta ei puhu sanaakaan kirjoittamisesta tai kirjoistaan. Tekeekö heidän mukana olonsa lehdestä kirjallisuusnumeron? Olisiko ruokanumerossa haastattelu tv-kokin lapsettomuudesta? Kenties. Taitaa kirjallisuus kuitenkin olla liian tylsä aihe, jotta siitä voisi kirjoittaa lehteen viisi isoa juttua.

Riku Korhonen on muutenkin päässyt syksyn aikana ”avautumaan” asioistaan. Viimeisimmässä Imagessa ( 8/2012) nimittäin on laaja artikkeli, jossa kirjailija tilittää suhteestaan alkoholiin. Korhonen on kirjoittanut kummankin jutun itse. Olivian jutun luin kokonaan, Imagen juttua en jaksanut. Kirjailijapariskunnan asumisjärjestelyt kiinnostavat kuitenkin enemmän kuin kapakkatilitykset.

Riikka Pulkkiseltakin on juuri ilmestynyt uusi romaani, joten tämä naistenlehtien suosikkikirjailija, kuten häntä jossakin tituleerattiin, on jälleen lehtien palstoilla. Jo viikolla oli paikallislehdessä (SSS 20.9.2012) kulttuurisivun pääjuttuna Pulkkinen ja Pulkkisen uusi romaani, vaikkakaan ei arviota kirjasta vaan kirjailijan haastattelu. Kainalojutun otsikko: Naistenlehtijulkisuus toi ahdistuksen. Oliviassa tätä ahdistusta lisätään kolmen aukeaman verran. Kuvituksena on kaksi kokosivun kasvokuvaa sekä joukko muita, pienempiä poseerauksia. Tiedot vaatteista löytyvät lehden lopusta. Jutun stailaajakin esitellään sivulla 18. Muotitoimittaja Sakke Hytönen kehuu kirjailijaa: ” Riikka suhtautui mahtavan avoimesti tyyliehdotuksiin, mutta sanoi myös, jos jokin ei tuntunut omalta. Se teki työstäni helpompaa.”

En kyllä ihmettele, että kirjailijat(kaan) eivät kauheasti nauti näistä haastatteluista. Miten itse kestäisin, jos lukisin lehdestä itsestäni ja olisin sanonut jotain yhtä kuolematonta: ”Taiteilijaelämä on ihanaa, mutta jos joisin kaikki päivät kuohuviiniä, en pystyisi tekemään työtä, joka tekee minusta taiteilijan.” Siksi Riikka tekee päivittäin pieniä järkivalintoja. Hän kieltäytyy kahvittelukutsuista, pukeutuu mekon sijasta sohvallamakaamisverkkareihin, jättää juhlat väliin ja lähtee Kuhmoon mökille kirjoittamaan. Hmm. Pitäisikö antaa haastattelu äidinkielen opettajan työstä? ”Teen joka päivä pienen järkivalinnan ja lähden töihin. En jää sohvalle makaamaan ja romaania lukemaan.” Pitäisiköhän Pulkkisenkin vaatia, ettei hänestä tehdäkään haastattelua vaan että hän itse kirjoittaisi artikkelin lehteen kirjailijuudesta, kirjoittamisesta, uusimmasta romaanistaan tai jostakin muusta aiheesta, joka liittyy häneen ja hänen työhönsä? Venla Hiidensalon juttu nimittäin vaikuttaa paljon paremmalta kirjallisuusnumeron aineistolta kuin Pulkkisen haastattelu. Hiidensalo on kirjoittanut jutun itsestään ja esikoiskirjan julkaisemisesta. Teksti on hyvä ja aihe kiinnostava. Kirjailija ja kirja tarvitsevat julkisuutta, mutta se ei aina ole kovin miellyttävää. Hiidensalon jutussa muuten vilahtavat blogitkin pariin otteeseen. Loukkaavalta varmasti tuntuu, kun kirjasta kirjoitetaan blogissa, vaikka sitä ei ole luettukaan, ja samalla sivalletaan myös kirjailijan tekemisiä.

Sivulla 28 on toimittaja Ninni Lehtniemen pienoiskolumni, jossa hän toteaa, että perinteiset tyttökirjat, kuten Annat ja Runotytöt ovat syypäitä epätasa-arvoon. Kirjojen sankarittaret kun inhoavat matikkaa ja luopuvat omista uristaan heti avioiduttuaan tai viimeistään tultuaan äideiksi. Eikös tästä aiheesta ole kirjoitettu muuallakin? Muistanko väärin, että peräti jokin tutkimus olisi aiheesta tehty?

On lehdessä ihan kokonainen sivu varattu kirjallisuuskritiikille. Mari Paalosalo-Jussinmäki arvioi Oksasen uutuuden puolen sivun jutussa ja sen lisäksi sivulla on hänen esittelynsä Ala-Harjan Maihinnoususta, Taina Latvalan Välimatkasta ja Pekka Hiltusen Sysipimeästä.

”Poikkeuksellinen romaani, jonka rikas kieli luo maailman vailla sovinnaisuuksia.” Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö.